BED - Anoreksia?

Tässäpä minun tarina, jos vaikka vähän auttaisi kirjoittaa anonyymina.
Olen aina ollut ylipainoinen. Itselleni se valkeni ensimmäisellä luokalla, kun terveydenhoitaja keskusteli äitini kanssa asiasta. Muistan lapsena, kun äitini mietti miten ihmeessä olen pyöreämpi kuin muut lapset, vaikka syön saman verran ja liikun kuitenkin aktiivisesti. Karkkipäivä oli kerran viikossa, enkä edes pitänyt makeasta kovinkaan paljon.
Vanhempieni eron jälkeen äidilläni oli tapana hemmotella minua ostamalla suklaapatukka tms. kaupasssa käydessään. Siitä oikeastaan alkoi suurempi ylipaino kohdallani, mutta en mitenkään halua syyllistää äitiäni, koska uskoisin, että hän on kärsinyt tästä samasta, eikä ole osannut käsitellä asiaa.
Ylä-asteella alotin tosissani laihduttamaan. Painoin hieman yli 70 kg pituus n. 160cm. Laihduttaminen kohdallani tarkoitti sitä, että en syönyt mitään. Pisin kokonaan syömättä ollut jakso oli 10 päivää ja söin myös useita päiviä tyyliin yhden hapankorpun tonnikalalla ja purkin ananasmurskaa. Laihduinkin kesän aikana n. 10 kiloa, mutta vaikka olin oikeastaan normaalipainoinen (ylärajalla), niin tunsin itseni järjettömän lihavaksi. Tuosta lähtien olen ollut syömishäiriöinen. Pitkät minimaalisella ruualla elämiset johtivat toisinaan hirvittäviin ahmimiskohtauksiin, jolloin söin herkkuja niin paljon, että ei enää ollut mitään jäljellä. Saatoin pyöräillä kauppaan ja ostaa salaa pari keksipakettia, pullaa ja suklaata ja kotona söin ne salaa omassa huoneessani. Ja aina söin kaiken kerralla, niin ettei mitään jäänyt seuraavaksi päiväksi. Ihan sama kuinka täynnä ja ähkyssä olin. Seuraavana päivänä saatoin hakea saman satsin uudestaan ja sitä saattoi jatkua monta päivää. Sitten taas otin itseäni niskasta kiinni ja olin syömättä muutaman päivän.
Kun muutin pois kotoota sama jatkui. Kämppäkaverini joskus ihmettelin kun olin viikon ollut syömättä, että pitäähän mun nyt syödä jotain. Silloin minulla ei ollut vaakaa, mutta veikkaisin, että paino vaihteli 75 - 85 välillä.
Kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen. Ostin vaa'an ja järkytyin lukemasta ihan mielettömästi, kun paino oli 96kg! Aloitin laihduttamaan painonvartijoiden pisteiden avulla ja sainkin pudotettua painoa n. 20 kg. Silloinkin sorruin toistuvasti ahmimiseen, yleensä aina kun poikaystävä oli jostain syystä poissa kotoa, kävin kaupassa ostamassa herkkuja ja söin ne sitten salaa kaikki, ennen kuin hän tuli takaisin kotiin. Joka kerta siis kun olin yksin kotona, ahmin. Kausittain olin myös minimaalisella ruualla.
Suhteessamme alkoi erittäin stressaava aika, jolloin olin niin masentunut, että sairastelin ja söin lohdutukseksi. Lopulta painoin yli 100kg! Väittäisin, että minulla oli (on?) paniikkihäiriö, ja vaikka yritin siitä lääkärille mainita, asia sivuutettiin kokonaan. Lopulta minulla todettiin tauti, joka aiheuttaa sen, että lihon herkemmin ja laihdun hitaammin kuin normaali ihminen, ja se oikeastaan helpotti tilannetta, koska tiesin mikä minulla on, eikä ainakaan sen takia enää tarvinnut stressata.
Tästä diagnoosista on noin vuosi. Viime vuoden lopulta olen oikeastaan ollut lähes tulkoon koko ajan minimaalisella ruualla. Laihdutin puolessa vuodessa 20kg syömällä n. 500 kcal/päivä. Välillä tuonnekin väliin on mahtunut näitä ahmimispäiviä. Maaliskuusta lähtien paino on vaihdellut -5kg, riippuen siitä olenko syönyt vai enkö ole.
Välillä yritän syödä ns. normaalisti, mutta koska olen kehoni kiduttanut syömällä niin vähän, niin normaali 1500 kcal/päivä aiheuttaa välittömästi parin kilon lihomisen, jonka jälkeen masennun ja syön taas sen 500kcal. Tällähetkellä olen taas muutaman päivän kiduttanut itseäni syömällä todella vähän, ja kokoajan pelkään, että milloin iskee sitten taas se ahmiminen. Kun olen syömättä olen tyytyväinen itseeni, kun ahmin vihaan itseäni. Yritän nykyisin hieman enemmän puhua syömisistäni kavereiden kanssakin, mutta vähättelen asiaa, enkä kehtaa ikinä tunnustaa kuinka solmussa olen näiden syömisteni kanssa, ollut yli puolet elämästäni! Kaverini paheksuvat syömättömyyttäni ja välillä syönkin heidän seurassaan. Mieheni kanssa, emme oikeastaan koskaan syö yhdessä, koska minulla on joko syömättömyyskausi tai sitten herkuttelukausi. Mies on myös aina sekaisin siitä pitääkö minulle ostaa herkkuja vai eikö missään tapauksessa pidä ostaa herkkuja tai mitään muutakaan ruokaa.
Mieli tekisi mennä lääkärille juttelemaan asiasta, mutta en usko, että pystyisin tunnustamaan tätä ongelmaa. Työterveydenhoitaja on vain ollut tyytyväinen kun olen saanut painoa noin hienosti tippumaan, olen myös vihjaissut hänelle, että en oikeastaan syö paljon mitään. Mutta sanon sen tavallaan vitsaillen, joten hänkään ei oikein ymmärrä, että minulla on ihan oikeasti syömishäiriö ja se, että kun sanon, että en syö mitään, tarkoittaa juuri sitä, että en syö yhtään mitään.
Tällainen tarina siis, en tiedä mitä voisin tehdä, vai joudunko elämään näin lopun ikääni? Kiitos jos jaksoit lukea...