Työn hankkiminen ja sosiaalisten tilanteiden pelko

Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja nuo kaikki kuvailemasi hermostuttavat tilanteet ja asiat sopivat myös minuun. En myöskään omista pahemmin ystäviä.

Olen 22 nyt, olen ollut nyt jopa puoli vuotta työttömänä koska pelot "pilaavat" työn etsimisen, en uskalla soittaa mihinkään. Tärisen, hermoilen, suu kuivaa ja sanat menee sekaisin. Nyt siitä on tullut jo ihan kierre; kun olen ollut pitkän pätkän työttömänä pelkään, että työtä hakiessa kysytään, että miksi en ole ollut töissä. Olen myös aikaisemmassa vaiheessa ollut monta kuukautta työttömänä. Tietty sitten hävettää jos joku kysyy, totuutta en kehtaa sanoa. Totta kai luulevat minua joksikin työtä vieroksuvaksi vaikka en todellakaan sellainen ole. Aiemmin olen kuitenkin onnistunut pääsemään töihin (piti täyttää netissä hakemus, ei siis tarvinnut soittaa mihinkään) pariin tetaaseen ja siivoushommiin. Kokemuksesta sanon, että pienet työyhteisöt ovat huomattavasti parempia tällaiselle "pelkurille." Siivoustöissä en joutunut jänittämään niin kuin isossa tehtaassa, jossa oli iso taukotila täynnä ihmisiä ja saattoi joutua lähes joka päivä uusien ihmisten kanssa töihin.

Rahani ovat melkein loppu ja olen hakenut nyt opiskelemaan syksyksi. En sitten tiedä miten selviän siitäkin, saan varmaan sydärin kun koulu alkaa. Jännitys on tietty ohjannut uravalintaakin. Hain kosmetologilinjalle, koska kosmetologina voin hakeutua töihin pieneen rauhalliseen työpaikkaan, jossa on mahdollisesti vain pari ihmistä lisäkseni. Ja paras on tietenkin se, että työkavereina ei ole miehiä ja suurin osa asiakkaistakin on yleensä naisia. Minäkin siis jännitän erityisesti nuorehkoja miehiä, vanhempia en yhtä paljon.

Tsemppiä vaan, kyllä tämä jännitys rajoittaa elämää todella paljon, itse olen kärsinyt varmaan noin kymmenisen vuotta ja paljon on jäänyt asioita kokematta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi, en tiennyt, mitä lähtisin opiskelemaan. Välivuoden jälkeen (josta opiskelin osan) en tainnut olla paljoakaan viisaampi, mutta hain ja pääsin opiskelemaan alaa, jonka voisi olettaa sopivan ujommille ja hiljaisemmille - tai sellaiseksi se ainakin yleisesti mielletään. Ala muuttuu koko ajan ja työntekijöistä löytyy suulaita kuin niitä hiljaisempiakin. Ala sopii minulle tavallaan, mutta kieltämättä sen aliarvioitu maine välillä harmittaa. Itseasiassa tunnen yhä enemmän paineita siitä, etten välttämättä enää mahdu alan muuttuvan lokeroon, joka vaatii yhä enemmän pedagogisuutta, sosiaalisuutta yms.

Opiskeluun kuului työharjoittelujakso, joka rohkaisi minua, vaikkakin edelleen epäröin samankaltaisia tilanteita. Työkaverit olivat mukavia, mutta olin hiljainen, toki tein kaikki tehtävät ja välillä mokasinkin vähän. Kokonaisuudessaan tämä jakso kasvatti ja oli mukava, vaikkakin jännitin hirveästi sen alkaessa. Samoin koin koulun ryhmätyöt vaikeiksi, mutta ajan mittaan sopeuduin, välillä jopa nautin niistä.

Entä nyt? Olen työtön, alan työllisyys on melko alhainen ja toisaalta epäröin nyt haluanko työskennellä koko elämääni jossain tietyssä työpaikassa ja tietyissä työtehtävissä. Teinkö ammatinvalinnan liikaa ujouteen perustuen, mikä ei lopulta ole tämän ammatin tunnusmerkki? Punnitse siis tarkkaan omia vahvuuksiasi ja mielenkiinnonkohteitasi. Välttämättä ei täysin kannata laittaa kaikkea painoarvoa sille, että sopiiko työ ujolle. Itse olen ainakin vuosien mittaan muuttunut/kasvanut, vaikka ujo olen edelleen. Tärkeäähän on, että viihtyisi työssään. Välivuodelle kannattaa kuitenkin keksiä jotakin tekemistä, opiskelua tai töitä, koska se on pitkä aika olla toimettomana.

Lama-aikana on varmaan helpompaa olla työtön, ja työtön nuori, koska se on yleistä ja ehkä siten hyväksyttävämpää, mutta toki sitä häpeää. Ehkä välttelen siten tuttaviakin enemmän, koska he luultavasti kysyvät, mitä minulle kuuluu. Koen myös paineita siitä, että olisi löydettävä töitä, jotta olisin jotenkin hyväksyttävämpi ihmisten silmissä. Voinhan minäkin edelleen opiskella toiselle alalle ja nyt työttömänä voisin myös kokeilla eri töitä (jos vain niitä olisi). Taidan vain olla tienhaarassa enkä tiedä mihin suuntaan lähteä. Monesti mietin, onko minusta tuohon ja tuohon. Tosiasiassa melkein kaikissa työpaikoissa tarvitaan vähän palveluhenkisyyttä ja täytyy olla ainakin työkavereiden kanssa tekemisissä. Olen myös miettinyt, että onko minulla kunnianhimoa työtä kohtaan. En koe tärkeänä tavoitella ylimpiä virkoja ja suuria palkkoja...ehkä olen vain perusduunari...tavallaan tiedän, minkä parissa haluaisin ehkä tehdä töitä, mutta koulutusvaihtoehdot ovat mutkikkaat tai muut tekijät estävät. Luonnollisesti tilanne vaikeutuu, kun työttömyys pitkittyy. Voisin sanoa, etten ole saanut tarpeeksi ohjausta työkkäristäkään tai ehkä olen osannut vain esittää hyvinvoivaa...

En ole päässyt eroon ujoudestani, tuskin koskaan pääsenkään. Minullakin on pelkoja, olen nyt ystävätön, pelkään enemmän miehiä kuin naisia, sosiaaliset ympäristöt ovat haastavia ja keskityn liikaa siihen, mitä muut minusta ajattelevat, mutta ehkä kokemukset ovat edes hieman auttaneet tajuamaan, että kyllä minä pystyn. Onnistumiset toki ruokkivat itseluottamusta. Helpotusta tuo se, jos työkaverit tms. hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet - muutahan et voi olla. Ehkä se on vain ollut se pakko, jolla olen yrittänyt mennä eteenpäin. Jotkut asiat on ollut pakko tehdä, esim. työharjoittelupaikan hakeminen jne.

Olen huomannut, että olen vähän tuuliajolla, joten nyt minun pitäisi taas ottaa ohjat käsiini. Minulla on harrastus, jossa on muita ihmisiä (oikeastaan tuntemattomia) ja olen hiljainen heidän seurassaan, mutta silti olen jatkanut siellä, harrastus on tärkeä osa elämääni ja ehkä juuri se pitää minut järjissäni. Moitin itseäni, etten voi olla rennompi, mutta yritän kuitenkin porskuttaa päivästä toiseen. Jotakin toivoa on vielä jäljellä. Älä sinäkään heitä toivoa menemään.

Itsellänikin on noita samoja juttuja, pelkään puhua jopa sukulaisteni kanssa puhelimessa, puhumattakaan vieraista ihmisistä. Tänä kesänä olen vielä menossa kesätöihinkin, ja sekin on pelkästään äitini ansiota koska hänellä on suhteita eri työpaikoille. Itsekkin pähkäilin ammattia joka sopisi minulle, en ole hyvä keskustelemaan ihmisten kanssa ja ystäviä minulla ei ole paljoakaan, vapaa-aika kuluu tyttöystävän kanssa ollessa enimmäkseen :) Kai sitä pitäisi vaan ajan myötä jutella enemmän ihmisille, niin tutuille kuin vieraillekkin jotta kommunikointi helpottuisi eikä olisi niin paljon jännitteitä. Jos itse joutuisin hakemaan töitä en ole varma uskaltaisinko työhaastatteluun, voin kuvitella kuinka rusentava olo tulisi jos en saisi töitä monen yrityksen jälkeen. Saa nyt nähdä miten tuolla marjatilalla menee, toivottavasti pomo ei ole tiukka ja hyväksyy minut vaikka olen hiljainen.