Heippa hyvät ihmiset ja muut.
Olen 20-vuotias tyttönen ja mielestäni suhtautumiseni ruokailuun ja ruumiiseeni on jokseenkin häiriöllinen. Psykologilla kävin puhumassa mieltäni painavista asioista, mutta hänen mukaansa minua ei vaivaa mikään vakava. Eikä oikein omasta mielestänikään. Tässä vähän historiaani:
8. luokalla aloin tarkkailemaan mitä syön ja urheilemaan säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta urheiluinto loppui pian syvälle juurtuneen urheiluinhon ansiosta. Tämän jälkeen ainoat säännölliset urheiluni ovat hyötyliikunta ja äkilliset lihaskuntoharjoitukset, mitkä siis jatkuvat yhäkin (saatan ryyppyreissulla jumpata vessassa tms). 9. luokalla sitten taas oksentelin säännöllisesti melkein vuoden ajan lähes kaiken mitä söin.
Lukiossa sitten taas söin kovin vähän, ja aloin huomaamaan itsessäni BEDin oireita: salaa tuhottomien määrien syöminen/ahminta ja kovat katumukset syömisistä (jotka ovat jatkuneet muutenkin tähän päivään asti tuolta yläasteelta). Oikeastaan tilanteeni oli sellainen, että jos söin, söin ihan tuhottomasti ja salaa.
Näin jatkui koko lukio ahminnan ja itseinhon piireissä. Olen tuolta kasilta asti inhonnut itseäni ja ruumistani, mutta lukion tokalla alkaneen seurustelusuhteen ansiosta itsetuntoni koheni ja aloin välittämään vähemmän ruumiinkuvastani. Pakolliset liikuntakohtaukseni vähenivät siinä samassa kun poikakaveri kyllästyi kitinääni omasta lihavuudestani.
Vuoden verran tässä lukion jälkeen ahmimiseni ovat jatkuneet, mutta olen myös harvoin oksentanut tahallisesti syötyäni ja silloin tällöin kituuttanut päiviä minimaalisilla kalorimäärillä. Psykologilla siis kävin tämän kuluneen vuoden aikana, ja hän totesi vain asiani olevan todennäköisesti piakkoin kunnossa.
Tällä hetkellä syön normaalisti, liikaakin BEDeillen sailailuineni, ja inhoan itseäni. Tavoitteenani olisi laihtua semmoiset kymmenen kiloa. Koko tämän historiani aikana mittani ovat olleet luokkaa 162cm/48-55kg, eli normaalipainossa.
Onko minulla siis tämän tekstin perusteella mielestänne vain huono itsetunto ja itsekurin puutetta, vai mikä mieltäni riivaa?
Olen 20-vuotias tyttönen ja mielestäni suhtautumiseni ruokailuun ja ruumiiseeni on jokseenkin häiriöllinen. Psykologilla kävin puhumassa mieltäni painavista asioista, mutta hänen mukaansa minua ei vaivaa mikään vakava. Eikä oikein omasta mielestänikään. Tässä vähän historiaani:
8. luokalla aloin tarkkailemaan mitä syön ja urheilemaan säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta urheiluinto loppui pian syvälle juurtuneen urheiluinhon ansiosta. Tämän jälkeen ainoat säännölliset urheiluni ovat hyötyliikunta ja äkilliset lihaskuntoharjoitukset, mitkä siis jatkuvat yhäkin (saatan ryyppyreissulla jumpata vessassa tms). 9. luokalla sitten taas oksentelin säännöllisesti melkein vuoden ajan lähes kaiken mitä söin.
Lukiossa sitten taas söin kovin vähän, ja aloin huomaamaan itsessäni BEDin oireita: salaa tuhottomien määrien syöminen/ahminta ja kovat katumukset syömisistä (jotka ovat jatkuneet muutenkin tähän päivään asti tuolta yläasteelta). Oikeastaan tilanteeni oli sellainen, että jos söin, söin ihan tuhottomasti ja salaa.
Näin jatkui koko lukio ahminnan ja itseinhon piireissä. Olen tuolta kasilta asti inhonnut itseäni ja ruumistani, mutta lukion tokalla alkaneen seurustelusuhteen ansiosta itsetuntoni koheni ja aloin välittämään vähemmän ruumiinkuvastani. Pakolliset liikuntakohtaukseni vähenivät siinä samassa kun poikakaveri kyllästyi kitinääni omasta lihavuudestani.
Vuoden verran tässä lukion jälkeen ahmimiseni ovat jatkuneet, mutta olen myös harvoin oksentanut tahallisesti syötyäni ja silloin tällöin kituuttanut päiviä minimaalisilla kalorimäärillä. Psykologilla siis kävin tämän kuluneen vuoden aikana, ja hän totesi vain asiani olevan todennäköisesti piakkoin kunnossa.
Tällä hetkellä syön normaalisti, liikaakin BEDeillen sailailuineni, ja inhoan itseäni. Tavoitteenani olisi laihtua semmoiset kymmenen kiloa. Koko tämän historiani aikana mittani ovat olleet luokkaa 162cm/48-55kg, eli normaalipainossa.
Onko minulla siis tämän tekstin perusteella mielestänne vain huono itsetunto ja itsekurin puutetta, vai mikä mieltäni riivaa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sun mitat on tosi hoikka tyttö -luokkaa. Kantsisi kaiketi vaihtaa lääkäriä, ja siis psykologihan ei ole mikään oikea lääkäri saattavat aliarvioida tilan vakavuutta, koska olet nuori koululainen. Lääkkeitä voisit kokeilla, esim. seronil, seroquel. Et ole mikään itsekontrolliapina, vaan kyseessä on ihan rehellinen mielisauraus.
Tuon psykologiruljanssin aikana näin myös jtn terkkaria ja yleislääkäriä, mitään muuta ei todettu kuin että "sinun täytyy syödä lautasmallin mukaan ja näinjanäin monta kertaa päivässä" ja että semikasvisruokavalioisena jotkin vitamiiniarvoni heittivät häränpyllyä. Muuten sanoivat oikeastaan vain sellaista että "näillä eväillä kyllä lähtee parempaan päin".
Masentuneeksi tunnen itseni ajoittain, mutta silti ruokahalu ei katoa, vaan pikemminkin lisääntyy.
Noh, nyt tulee syksyllä muutto yhteen poikakaverin kanssa. Ehkä syöminen säännöllistyy tai vaihtoehtoisesti stressin siivittämänä unohtuu. Saa nähdä.
Joko ruumiini on malliltaan leveä tai jotain tällaista, sillä hoikaksi minua ei voi muuta kuin mittojeni perusteella sanoa. Olen tappi l. lyhyt ja paksu/"normaali", kun peilistä katsotaan.
Sitä vielä siis kuitenkin mietin, onko minulla jokin pakkomielteinen oireyhtymä, skitsofreniaa vai mitkäköhän mielisairautta...
ei ainaskaan sairasta skitsofreniaan.
voisinpa arvella että sinulla on jonkin sortin persoonallisuushäiriö.
kun tekstiäsi luki niin sain käsityksen että sinulla on oma kuva hieman vääristynyt.
sen vain sanon että ei näillä palstoilla näistä kannata kysellä.
reippaasti vaan käymään psykiatrilla.ja eikä kannata ottaa paineita.siellä
on helppo kertoa asioista.senhän takia sinne mennää.
ne ovat viimeiset ihmeset ketkä katsoisivat sua kieroon.
Haluaisin nyt vielä täältä varmistaa että millä aiheella varaan ajan. Persoonallisuushäiriö kuulostaa melko etäiseltä, sillä elämässäni ei ole oikein muita (esim. ihmissuhde tms) ongelmia, muuta kuin ruoan ja siihen liittyvien asioiden alati päässä pyöriminen. Arkipäivän elämässä minulle ei tuota muut asiat kuin ruoka ja ruumis ongelmia.
?
Join ja skitsoilin. Kirjaimellisesti. Aivan kuin persoonani olisi kääntynyt ympäri. Vauhkosin syömishäiriöistä ja en muista mitään (minulla menee aina muisti kun juon itseni humalaan). Uskon, että juomaani oli lisätty jotain, mistä minulla ei ole tietoa.
Niin kauan kun minulla ei arkipäivän elämässä tapahdu moisia kummallisuuksia, en koe itselläni olevan mitään muuta kuin jonkinmoisen pakkomielteen ruokaan. Hyvää jatkoa teille vaan.
jotain on?
Ja se tavoite on 45 kg. Eräs ex-anorektikkokaverini jopa melkeinpä kannusti/suositteli minua antamaan itseni laihtua, sillä hänen mielestään se "täytyy kokea, jotta siitä pääsee irti". Enpä sitten siihen oikein mitään osannut sanoa. Jouluna katsellaan taas, onko onnistunut.
Eikö palstalta löydy edes yhtä keittiöpsykologiaa harrastavaa ihmistä, jolla voisi olla ehdotus tilastani?
Satuin wikipedian sivuilla kohtaamaan termit dissosiaatio ja harhaluuloisuus, joiden oireet vaikuttivat kammottavan tutuilta (jotkut niistä). Olen kuitenkin vaikutuksille altis ja taitaa olla vain luulotautia/"lääkärikirjatautia".
Dissosiaatiohäiriö ja harhaisuus ovat jo hyvin vakavia sairauksia ja vaativat taustalleen vaikeita traumoja, mutta sen sijaan ahdistushäiriö ja yhtenä ahdistushäiriön muotona pakko-oireinen häiriö ovat aina syömishäiriön taustalla. Eli käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olet taipuvainen ahdistukseen (huolestut ja hermostut herkemmin kuin keskiverto ihminen) ja lievität ahdistusta käyttäytymällä pakkomielteisesti ruokaan ja kehoosi liittyvissä asioissa. Yrität siis hallita ahdistuksen tunnetta laihduttamalla (mikä ei tietenkään vie ahdistusta pois, vaan lisää sitä). Näin ollen sinun, kuten muidenkin syömishäiriöisten, pitää ensinnäkin tunnistaa ahdistushäiriösi, tai jos ei ihan häiriö, niin kohonnut alttius ahdistua ja sen jälkeen aktiivisesti pyrkiä tekemään asioita, jotka rauhoittavat ahdistusta, minkä seurauksena myös ruokaongelmat helpottuvat.
Pakko-oire on siis ongelmaan varsinaisesti liittymätön keino hallita ahdistusta ja syömishäiriöisiksi sanotaan ihmisiä, jotka lievittävät ahdistustaan ruokaan ja laihduttamiseen liittyvillä pakko-oireilla ... oikeastaan ei siis ole olemassa sellaista sairautta kuin syömishäiriö, on vain kimppu erinäisiä häiriöitä, jotka sekoittavat syömisen. Ahdistushäiriöitä seuraavia pakko-oireita ja niihin liittyviä rituaaleja on paljon muitakin kuin ruoan kontrollointi (pakonomainen siivoaminen, peseytyminen, tarkistaminen jne.), mutta tällöin vain ei puhuta syömishäiriöstä.
Paljon kiitoksia! Itsetutkiskelu alkakoon..
Syömishäiriön taustasyyt voi olla aika laajat. Ja valitettavasti löytyy tuollaisia psykologeja että psykiatreja, jotka eivät ota vakavasti, jos ei ole selvää anoreksiaa tai bulimiaa.
Itseltäni puuttuu lähes kokonaan nälän tunne, palelen usein kun verensokeri laskee liian alas. Tämä näläntunnottomuus yhdistettynä adhd:hen on erittäin mukava yhdistelmä: rutiinit ei auta, sillä nekin unohtuvat jos syvennyn liiaksi johonkin... Aikaisemmin ollessani hyvin ahdistunut, ennen kuin lääkitykset koko muuhun sairauskirjoon saatiin kuntoon, saatoin syödä itseni kipeäksi. Ja seuraavaksi unohtaa syömiset vuorokaudeksikin. Psykiatri (joka oikeasti on mt-potilastasoa, ei ihan tässä maailmassa muidenkaan mielestä) meinasi että ei ole mitään, puhutaan sitten asiasta uusiksi kun olen vakavasti alipainoinen. Koska tuolloin oli ylipainoa lääkityksistä ym. johtuen, olisi pitänyt pudottaa lähes puolet painosta pois ennen kuin olisi saanut apua!
Moni lääkityksien vaihtuessa kauhisteli kun painosta katosi muutamassa kuukaudessa 20kg, iso osa nesteitä. Mutta ei hoitotaho, kaikki oli ok edelleen, mikään ei ollut pielessä, vaikka itselläni oli taistelua syödä edes yhden aterian verran vuorokaudessa.
Vaihdoin kaupunkia. Nyt otetaan tosissaan. Vaikka en enää ahmi, ongelmana on etten muista syödä. Jotenkin kummasti paino on sentään pysynyt nyt normaalina eikä heittele juurikaan. Oikeasti selvitetään jäikö noista useasta hoitamattomasta vuodesta puutostiloja että mietitään miten muistaisin syödä. Pienestä aloitetaan, dg:tä ei ole vieläkään, mutta ainakin yritetään hoitaa. Normaali lääkitys ei sovi itselleni, joten mennään nykyisellä, jolla tuo ahmiminenkin ahdistuksen poistuttua katosi.
Olen vihannut vuosien varrella kehoani. Niin painon nousujen takia (lääkitykset), kipujen, ahdistuksen, allergiaoireiden ja monien traumojen vuoksi. En vieläkään ole tasapainossa, yritän oppia tuntemaan kehoani terapialla. Olen lähes ihannepainossani (joka on ihan normipainon alueella, ei edes alarajoilla) mutta en suuremmin pyri tavoitteeseeni. Ruokavalioni on puutteellinen, on ollut sopeutumisvaikeuksia joidenkin ruokien palautuessa allergialistalta ja joidenkin tärkeiden päätyessä sinne. Mutta terapeuttinikin pitää tärkeämpänä nyt sitä, että söisin, kuin mitä saan syötyä.
Rehellisesti voin myöntää että nostan usein makeisilla verensokerini, mutta muuten en pysty poistumaan peiton alta ja miettimään edes voileivän tekoa palelulta. Välillä syön, koska muistin itsekin syödä nähtyäni poikaystävän syövän. Vaikka en yritä laihtua, syömishäiriö minulla on. On ollut jo vuosia. Eikä sen olemassa oloon taida olla vain yhtä syytä.
Ollaanko EDNOSlaisia kenties?
Valitettavasti en osaa samaistua sinuun niin, sillä itselläni ei ole itseanalysoituna muuta kuin korkeintaan masennus.