-
Viime vuosina on muotiin tullut outo ilmiö, jonka mukaan eduskuntaan suurimman edustajamäärän saaneen puolueen puheenjohtajasta pitäisi tulla hallituksen muodostaja ja pääministeri. Joku voi sanoa muistavansa Paavo Lipposen markkinoineen tätä ajatusta samalla itseään pääministeriksi tarkoittaen. Lipposen kohdalla ajatus puheenjohtajasta ja pätevästä pääministeristä maan asioiden hoitajana oli oikeaan osunut, mutta yleispäteväksi ohjeeksi tuosta ideasta ei ole. Valitettavasti, sillä idean esittäjän pääministeriyden jälkeen ajatuksen mukaan toimittaessa on ajauduttu valintoihin, jotka eivät ole palvelleet maan etua.
Tosin Lipposen jälkeen tällä periaatteella on valittu vain kaksi henkilöä pääministeriksi. Suomen historian ensimmäinen naispääministeri ja samalla historian lyhimmällä virkakaudella toiminut Anneli-”ei valehdellut” Jäätteenmäki ja toistamiseen nykyinen pääministeri, pätevän aivotutkijan poika, Matti Vanhanen.
Nämä molemmat mainitut kepulaiset pääministerit ovat toiminnallaan osoittaneet sen, ettei kenestä hyvänsä ole mihin hyvänsä tehtävään. Shamaaniksi, suutariksi tai insinööriksi kelpaa vain sellainen; joka saa yhteyden tuonpuoleiseen, osaa valmistaan ja korjata kenkiä tai hallitsee lujuuslaskennan, mutta poliitikoksi ja ministeriksi näyttää kelpaavan periaatteessa kuka tahansa. Poliitikolta ja ministeriltä ei vaadita mitään erityisosaamista, riittää kun joku muodollisesti pätevä ja sopivan oloinen henkilö täyttää viran. Ministeri voi osaamattomana aina piiloutua ministeriönsä asiantuntijoiden taidon taakse. Perinteisesti kun maan asiat ovat olleet huonolla tolalla ja ryhdin palauttaminen vaatii leikkauksia, kutsutaan Raimo Sailas mediajulkisuuteen lukemaan madonluvut. Ministerien pitäisi itse hoitaa tämä epämiellyttävä tehtävä, mutta kun ei hallita asioita, ei myöskään puhe luista toivotulla tavalla ja niin ongelman julkisointi siirretään osaajalle.
Kepulla on Suomen puolueista ylivoimaisesti suurin jäsenmäärä ja suuressa harvaanasutussa maassa kuntatasolla enemmistönä suurin alueellinen peitto. Maakunnissa kepu näyttää ihmisten mielenmaisemassa täyttävän pelkkää puoluetta suuremman tilan. Muualla kuin isoissa asutuskeskuksissa maalaisliitto/kepu on onnistunut synnyttämään ajatuksen yhteenkuuluvaisuudesta, jonka kautta tapahtuva omien etujen ajaminen onnistuisi parhaiten. Tällainen ryhmähenki saattaa olla joskus eduksi, mutta siihen liittyy myös ryhmätaantuman vaara. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sanotaan, eikä tällöin aina havaita ympäristössä tapahtuneita todellisia muutoksia.
Joka tapauksessa suggestio on kepulandiassa toiminut ja kaikki vaarit ja mummot on vaalipäivänä nostettu kiikkustuolissa istuen traktorin peräkärrylle ja kuskattu antamaan äänensä sille ”ainoalle oikealle” etujen ajajalle – kepulle.
Vaikka Suomessa maataloudesta toimeentulonsa saavien joukko on varsin pieni, muodostaa maatalous kepupolitiikan tärkeimmän kohteen. Maatalous on elinkeinohaara, joka koko EU:ssa on murheen kryyni, kun sitä ei ole missään pystytty hoitamaan markkinatalouden ehdoilla. EU-maataloustuista on kuitenkin jo lähivuosina tarkoitus päästä eroon. Saa nähdä kuinka siinä käy ja mikä meteli meillä silloin syntyy kansallisten tukien maksamisesta.
Pelastaakseen kasvonsa äänestäjiensä silmissä on keskustalainen maatalousministeri S-L Anttila pyrkinyt neuvottelemaan EU-maatalouskomisaarin kanssa ”torjuntavoittoja” tukiaisten maksamisesta ja niiden märästä. Kepuministereille on tärkeää näyttää äänestäjilleen, etteivät he ole antaneet vaaleissa ääntään väärälle henkilölle.
Sama henki huokui nuoren mepiksi valitun Riikka Mannerin kiitospuheesta, kun hän sanoi pyrkivänsä EU-parlamentissa kaikin tavoin edesauttamaan suomalaisen maanviljelijän asemaa. Oppi-isänsä Paavo Väyrysen minä, minä, minä, kaikui tuossa nuoren R. M:n julistuksessa. R. M. on hyvä valinta kepuille, kyseenalainen Suomelle ja huono valinta EU:lle.
Samaa asteikkoa lyhennettynä voi soveltaa suureen osaan kepu-ministereitä ja parlamentaarikkoja. Erityisesti nykyhallituksen Mauri Pekkarinen, Paavo Väyrynen ja S-L Anttila ovat etujen hankkijoina olleet hyviä poliitikkoja kepulaisille, mutta huonoja suomalaisten enemmistölle. Matti Vanhasen toimista tällaisen yksinkertaistetun määrittelyn antaminen johtaa siihen, että hän olisi ollut huono asiainhoitaja sekä kepulaisten että muiden kansalaisten kannalta tarkastellen.
Viime vuosina on muotiin tullut outo ilmiö, jonka mukaan eduskuntaan suurimman edustajamäärän saaneen puolueen puheenjohtajasta pitäisi tulla hallituksen muodostaja ja pääministeri. Joku voi sanoa muistavansa Paavo Lipposen markkinoineen tätä ajatusta samalla itseään pääministeriksi tarkoittaen. Lipposen kohdalla ajatus puheenjohtajasta ja pätevästä pääministeristä maan asioiden hoitajana oli oikeaan osunut, mutta yleispäteväksi ohjeeksi tuosta ideasta ei ole. Valitettavasti, sillä idean esittäjän pääministeriyden jälkeen ajatuksen mukaan toimittaessa on ajauduttu valintoihin, jotka eivät ole palvelleet maan etua.
Tosin Lipposen jälkeen tällä periaatteella on valittu vain kaksi henkilöä pääministeriksi. Suomen historian ensimmäinen naispääministeri ja samalla historian lyhimmällä virkakaudella toiminut Anneli-”ei valehdellut” Jäätteenmäki ja toistamiseen nykyinen pääministeri, pätevän aivotutkijan poika, Matti Vanhanen.
Nämä molemmat mainitut kepulaiset pääministerit ovat toiminnallaan osoittaneet sen, ettei kenestä hyvänsä ole mihin hyvänsä tehtävään. Shamaaniksi, suutariksi tai insinööriksi kelpaa vain sellainen; joka saa yhteyden tuonpuoleiseen, osaa valmistaan ja korjata kenkiä tai hallitsee lujuuslaskennan, mutta poliitikoksi ja ministeriksi näyttää kelpaavan periaatteessa kuka tahansa. Poliitikolta ja ministeriltä ei vaadita mitään erityisosaamista, riittää kun joku muodollisesti pätevä ja sopivan oloinen henkilö täyttää viran. Ministeri voi osaamattomana aina piiloutua ministeriönsä asiantuntijoiden taidon taakse. Perinteisesti kun maan asiat ovat olleet huonolla tolalla ja ryhdin palauttaminen vaatii leikkauksia, kutsutaan Raimo Sailas mediajulkisuuteen lukemaan madonluvut. Ministerien pitäisi itse hoitaa tämä epämiellyttävä tehtävä, mutta kun ei hallita asioita, ei myöskään puhe luista toivotulla tavalla ja niin ongelman julkisointi siirretään osaajalle.
Kepulla on Suomen puolueista ylivoimaisesti suurin jäsenmäärä ja suuressa harvaanasutussa maassa kuntatasolla enemmistönä suurin alueellinen peitto. Maakunnissa kepu näyttää ihmisten mielenmaisemassa täyttävän pelkkää puoluetta suuremman tilan. Muualla kuin isoissa asutuskeskuksissa maalaisliitto/kepu on onnistunut synnyttämään ajatuksen yhteenkuuluvaisuudesta, jonka kautta tapahtuva omien etujen ajaminen onnistuisi parhaiten. Tällainen ryhmähenki saattaa olla joskus eduksi, mutta siihen liittyy myös ryhmätaantuman vaara. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sanotaan, eikä tällöin aina havaita ympäristössä tapahtuneita todellisia muutoksia.
Joka tapauksessa suggestio on kepulandiassa toiminut ja kaikki vaarit ja mummot on vaalipäivänä nostettu kiikkustuolissa istuen traktorin peräkärrylle ja kuskattu antamaan äänensä sille ”ainoalle oikealle” etujen ajajalle – kepulle.
Vaikka Suomessa maataloudesta toimeentulonsa saavien joukko on varsin pieni, muodostaa maatalous kepupolitiikan tärkeimmän kohteen. Maatalous on elinkeinohaara, joka koko EU:ssa on murheen kryyni, kun sitä ei ole missään pystytty hoitamaan markkinatalouden ehdoilla. EU-maataloustuista on kuitenkin jo lähivuosina tarkoitus päästä eroon. Saa nähdä kuinka siinä käy ja mikä meteli meillä silloin syntyy kansallisten tukien maksamisesta.
Pelastaakseen kasvonsa äänestäjiensä silmissä on keskustalainen maatalousministeri S-L Anttila pyrkinyt neuvottelemaan EU-maatalouskomisaarin kanssa ”torjuntavoittoja” tukiaisten maksamisesta ja niiden märästä. Kepuministereille on tärkeää näyttää äänestäjilleen, etteivät he ole antaneet vaaleissa ääntään väärälle henkilölle.
Sama henki huokui nuoren mepiksi valitun Riikka Mannerin kiitospuheesta, kun hän sanoi pyrkivänsä EU-parlamentissa kaikin tavoin edesauttamaan suomalaisen maanviljelijän asemaa. Oppi-isänsä Paavo Väyrysen minä, minä, minä, kaikui tuossa nuoren R. M:n julistuksessa. R. M. on hyvä valinta kepuille, kyseenalainen Suomelle ja huono valinta EU:lle.
Samaa asteikkoa lyhennettynä voi soveltaa suureen osaan kepu-ministereitä ja parlamentaarikkoja. Erityisesti nykyhallituksen Mauri Pekkarinen, Paavo Väyrynen ja S-L Anttila ovat etujen hankkijoina olleet hyviä poliitikkoja kepulaisille, mutta huonoja suomalaisten enemmistölle. Matti Vanhasen toimista tällaisen yksinkertaistetun määrittelyn antaminen johtaa siihen, että hän olisi ollut huono asiainhoitaja sekä kepulaisten että muiden kansalaisten kannalta tarkastellen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Myös totta kaikki. Mutta aivan liian pitkä saitin kepulaisten luettavaksi. Heistä kai sentään lukutaitoisimpiin kuulunee Oiva Härkönen, joka kuitenkin moneen kertaan on sanonut, ettei jaksa lukea minun pitkiä kirjoituksiani. (Kun tuossa insinööreistä ja lujuuslaskelmista puhut, niin Oivahan on insinöörimies; hallinneeko lujuuslaskennan, mutta matematiikkaa kovin pitkälle hän ei hallitse, se on nähty monet kerrat hänen väärin tulkitsemissaan kansantalouden kehitystaulukoissa Ahon hallituksen ajalta).
Riikka Mannerista minä totesin muutama viikko sitten seuraavaa avauksessani ”Terveiset Kepulandiasta”:
>> Kävin myös synnyinseudullani, jossa viime viikonvaihteessa osallistuin Rautavaara-päiville. Sunnuntaina pidetyn päivien päätöstilaisuuden juhlapuhujana oli vasta valittu varkautelainen europarlamentaarikko, keskustan Riikka Manner.
Riikka on terhakka ja menestyksekkäistä opinnoistaan päätellen myös lahjakas tyttö. Puheessaan – josta savolainen intonaatio tuli selvästi läpi – hän nimesi tärkeimmiksi tavoitteikseen EU-parlamentissa toimia suomalaisen maatalouden, kotimaisten uusiutuvien energialähteiden ja aluepolitiikan, erityisesti syrjäseutujen puolesta. EU:n aluekehitysvaliokuntaan hän näkyy päässeen. Minua helsinkiläisenä Riikan tavoitteet hieman jurppivat. Hänen puheensa alkoi kuulostaa Paavo Väyrysen puheelta.
Maatalous on tärkeää, mutta ei niin tärkeää meillä, että sen edut pitäisi asettaa ykköstavoitteeksi EU:ssa, kuten Riikka Manner puheessaan teki. Hänen tavoitteensa aluepolitiikassa ovat kuten maatalouspolitiikassakin vain varojen siirto sinne muualta, jossa ne voitaisiin käyttää hyödyllisemmin. Kaikilla tuilla, tulivatpa ne EU:sta tai omasta maasta, on aina maksajansa; niihin kuulun minäkin, eläkeläinen. Riikan mainostamat uusiutuvat kotimaiset energialähteet tarkoittivat tietysti puuta ja turvetta. Puu on liian arvokasta poltettavaksi, pellot sittenkin liian arvokkaita energiapajun viljelykseen, ja turpeen uusiutuminen ennalleen kestää yli tuhat vuotta. Turpeen poltto sitä paitsi on saastuttavimpia energiantuottotapoja.
Tosiasia on, että maan asiat ovat olleet rempallaan Holkerin hallituksesta lähtien. Jos kolumnisti Kalle Isokallio olisi jatkanut Nokian toimitusjohtajana, Suomen tilanne olisi vielä lohduttomampi. Suomi on nyt siinä tilassa kuin on pääasiassa Jorma Ollilan vuoksi. Pääministerien vaikutus asiaan on paljon vähäisempi.
Jokainen hallitus on täydellisesti epäonnistunut siinä, missä niiden olisi kuulunut onnistua: elintasoa ei ole suhteutettu maan todelliseen kantokykyyn. Mittava valtion velka on tästä vääjäämättömänä todisteena. Jokainen Holkerin jälkeinen hallitus voi vedota oikeutetusti Suomen kaikkien aikojen suoraselkäisimpään, mutta niin tavattoman sinisilmäiseen pääministeriin, jolle oli tärkeämpää juoda kahvia ja hiihtää hohtavilla Lapin hangilla kuin johtaa maata. Hän oli mainio valinta presidentti Koivistolle, kyseenalainen Kokoomukselle ja katastrofi Suomelle.
Loistavia poliitikkoja ei enää löydy ja siksi niitä on turha etsiä ja vielä turhempaa kaivata. Jos nykypoliitikot eivät kelpaa, lienee paras astua itse esiin, lyödä rintaan ja ilmoittaa, että tässä on teille uusi Paavo Lipponen.
Mutta liian pitkä esipuhe. Tässähän se varsinainen sanoma on, ja se on aivan totta:
"Samaa asteikkoa lyhennettynä voi soveltaa suureen osaan kepu-ministereitä ja parlamentaarikkoja. Erityisesti nykyhallituksen Mauri Pekkarinen, Paavo Väyrynen ja S-L Anttila ovat etujen hankkijoina olleet hyviä poliitikkoja kepulaisille, mutta huonoja suomalaisten enemmistölle. Matti Vanhasen toimista tällaisen yksinkertaistetun määrittelyn antaminen johtaa siihen, että hän olisi ollut huono asiainhoitaja sekä kepulaisten että muiden kansalaisten kannalta tarkastellen."
Teillä punikeillahan on tapana elää aatteella.....kunnes tulee nälkä.
Siinä missä Mannerheim huolehti Suomen huoltovarmuudesta, punikit hilluivat vallankumousaatteessaan. Huolto tapahtui ryöstämällä ja kirjoittelemalla "kuitteja" takavarikoinneista, jotka sitten viskattiin paskatunkiolle.
Ei teistä punikeista koskaan tule mitään muuta kun paskanpuhujia ja poterohiiriä.
Tannerkin kaivettiin perunakellarista punikkien johtoon kun ei muita ollut saatavilla.
Olen pitänyt kirjoituspaussia, mutta on ilo todeta, että kun taas käväisin katsomassa palstan tilaa, löysin mietityn ja perustellun kirjoituksen keskustan politiikasta.
Ministereistä Pekkarinen, Väyrynen, Anttila olen samaa mieltä. Lisäisin joukkoon vielä Hyssälän. He ovat Matti Vanhasen ja koko hallituksen riesana vain siksi, että keskusta äänestää ministereistään jossain kenttäväen konklaavissa, mkistä seuraa, että valintaa ei tee suinkaan eduskuntaryhmä vaan kepun änkyrät.
Matti Vanhasta pidän kyllä itse parhaana pääministerinä, mitä kepusta voisi löytyä. Hänen heikkoutensa on toki paha visiottomuus ja sellaisen johtajuuden puute, että hän veisi hallitusta eikä hallitus pääministeriä.
Terveisin Corfun saaren Achravin kylästä. Täällä paistatellaan vielä jonkin aikaa.
-Jäbä
Täällä pärjätään ilman sinua.