Ovatko vanhoillisten

on nähtävissä. Jo 2005 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa eräs puheenvuoron käyttäjä oli maininnut asioina, joihin suhtautumisessa ei ollut täyttä yksimielisyyttä, mm. videot, urheilun ja musiikin. Ratkaisuna oli: "Jos kristittyjen kesken ei ole aina kaikissa asioissa yksimielisyyttä, niin on syytä rukoilla sitä." (Suviseurajulkaisu 2005 s. 102)

Nykyään ehkäisyyn suhtautumisessa näyttää olevan samanlaista hajanaisuutta.

Kirjassa ”Lestadiolaisuuden monet kasvot” (Suomen teologinen instituutti 2001) on s. 154-178 Markku Ihosen artikkeli ”Esimodernista myöhäismoderniin. Esikoislestadiolaisuus kohtaa nykymaailman”. Vaikka kirjoituksessa tarkastellaan esikoislestadiolaisuutta, samat asiat ovat ajankohtaisia myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Ihonen kirjoittaa mm:

”Maailma, jota uskonnollinen liike koettaa evankelioida ja käännyttää, uhkaa yhä enemmän maallistaa käännyttäjänsä.”

”Amissien ja muiden perinneuskollisten uskonnollisten liikkeiden tapaan esikoislestadiolaisuutta on leimannut pitkään vahva pyrkimys arvojen, opetuksen, tapakulttuurin ja puhetapojen muuttumattomuuteen. Luonteenomaista on ollut niin ikään reflektoimaton oletus arvojen ja normien objektiivisuudesta, ja kasvatuksen tehtävänä on ollut nimenomaan sosiaalistaa yhteisön hyväksymiin arvoihin ja normeihin. Sosiaalinen kontrolli on seurannut normien noudattamista. Toisin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa (1970-luvun lopulle asti), esikoislestadiolaisuudessa ei kuitenkaan ole muodollisesti erotettu normeja vastaan niskuroivia. Normeja julkisesti rikkovia on koetettu sietää ajatellen, että ihminen saa itse tulla tuntemaan menettelytapansa sopimattomuuden ja tehdä parannuksen yhteisön hyväksymällä tavalla. Käytännössä liikkeessä on kuitenkin ollut vaikea elää, jos on esimerkiksi pukeutunut radikaalisti toisin kuin opetetaan.

Normikontrolli ja yksilöivä tapakulttuurin opetus on vähennyt dramaattisesti viime vuosikymmeninä, ja elämäntapojen kirjo on kasvanut. Esimerkiksi television torjuu kategorisesti enää vain osa Suomen saarnaajista, kun taas Ruotsin Lapin vanhimmat ovat ehdottomia. Sen sijaan monien televisio-ohjelmien vaarallisuudesta puhutaan useinkin. Tietääkseni yhdelläkään esikoislestadiolaisella saarnaajalla ei ole kotonaan televisiota. - - Ehkäisystä puhutaan niin ikään vähän; silloinkin asia muotoillaan siihen tapaan, että ”haluamme ottaa vastaan ne lapset, jotka Luoja meille antaa”. Tavallisessa esikoislestadiolaisessa perheessä on nykyään keskimäärin neljä tai viisi lasta.”

”Esikoislestadiolaisuus on epäilemättä paljon suuremman haasteen edessä kuin liikkeessä tiedostetaan. Jo ajattelu- ja elämäntapojen hajanaisuus, monenlaiset nyky-yhteiskunnan kohtaamisessa aktivoituvat jännitteet ja opetuksen kirjavuus uhkaavat yhtenäisyyttä. Liikkeen hajoaminen ei kuitenkaan ole ainoa tapa reagoida tilanteeseen. Niin kuin todettu, uskonnolliset liikkeet ovat osoittautuneet tavattoman mukautumiskykyisiksi, eikä nykyinen esikoislestadiolaisuuskaan ole sen enempää opetuksen kuin tapakulttuurinsakaan suhteen lähelläkään sitä, mistä se lähti liikkeelle 1900-luvun alussa, vaikka liikkeessä yhä mieluusti viljellään väitettä, ettei mitään olennaisia muutoksia olisi tapahtunut. Hajoamista ehkäisevät osaltaan aiempien hajaantumisten traumaattiset muistot sekä tietoisuus siitä, ettei jakaantuminen nykyisten jännitteiden mukaisiin uusiin ryhmiin ratkaisisi sen enempää yksilöiden kuin yhteisönkään suhdetta kiihkeään ympäristön muutokseen.”