Hei
Olen jo vuosia kärsinyt ajoittaisista, kuukausien mittaisista "alakulojaksoista", ja tämä uusin alkaa jo ottaa voimille. Toisin sanoen en enää meinaa jaksaa jatkaa.
Epäilen siis potevani lievää masennusta. Itken lähes yhtenään, kun rintaa ahdistaa. Mikään ei innosta ja tulevaisuus vaikuttaa synkältä. Tunnen itseni yksinäiseksi, kun en uskalla puhua läheisilleni. Ystäviä ei ole paljon, ja näen heitä vain harvoin. Miesystävä on, mutta pelkään menettäväni hänet, jos paljasta, kuinka siaras olen. Pelkään aina pahinta, eikä siksi tarvita kuin esim yksi päivä, jolloin mieheni ei ota minuun yhteyttä, kun jo ajattelen, että hän ei enää välitä ja suunnittelee jättävänsä minut.
Jonkin aikaa seurustelu piti alakulon loitolla, mut nyt en enää uskalla tuntea onnea, kun tiedän, että suhde tuskin kestää (melko nuoria kun olemme). Hän on tällä hetkellä käytännössä ainut ystäväni, ja ilman häntä pelkään musertuvani lopullisesti.
En vain enää meinaa keksiä hyvää syytä elämälle. Elämä ei vaan tunnu mielekkäälle. Elämään liittyy liikaa kärsimystä ja velvotteita. En vaan osaa nauttia enää oikein mistään.
Minä inhoan itseäni. Minusta tuntuu, että olen kuin vasemmalla kädellä tehty maanantaiyksilö, täynnä pieniä rakennusvirheitä. Minulla on paljon pieniä terveysvaivoja, ja etenkin kivut masentavat. Vihaan ulkonäköani ja heikkoa, tylsää luonnettani.
Uusin piirre nykyiselle alakulolleni on toistuvat itsemurha-ajatukset. Kuolema olisi niin helppo ratkaisu kärsimykselle, huolelle ja stressille. Olen jo kartoittanut eri tapoja, mutta tuskin pystyisin siihen vielä. En haluaisi rangaista läheisiäni omista vioistani.
Välillä saan surun häädettyä tiiviillä henkisellä prosessoinnilla ja järkeilemällä, mutta se vaatii kamalasti henkisiä voimavaroja. En vaan meinaa jaksaa sitä enää. Mahdollisesti uupumuksen vuoksi myös ruokahaluni on heikentynyt.
Eli mitä tähän suosittelisitte? Haluaisin todella löytää taas elämänilon, mutta en taida pystyä siihen yksin. Kerran kävin koulukuraattorin luona, mutta puhuminen oli kamalan vaikeaa. Kannattaisikohan kokeilla psykologilla/psykiatrilla käyntiä? Pelkään vain, mitä esim mieheni ajattelisi jos saisi tietää, ja että kuika kalliiksi se tulisi ja että olisiko minulla siihen aikaa... Voisiko lääkkeistä olla apua? Aloitin viime talvena e-pillerit, joiden eräs mahdollinen haittavaikutus on masennus. Voisiko alakulon syvenemisen syynä olla hormonitekijät?
Olen jo vuosia kärsinyt ajoittaisista, kuukausien mittaisista "alakulojaksoista", ja tämä uusin alkaa jo ottaa voimille. Toisin sanoen en enää meinaa jaksaa jatkaa.
Epäilen siis potevani lievää masennusta. Itken lähes yhtenään, kun rintaa ahdistaa. Mikään ei innosta ja tulevaisuus vaikuttaa synkältä. Tunnen itseni yksinäiseksi, kun en uskalla puhua läheisilleni. Ystäviä ei ole paljon, ja näen heitä vain harvoin. Miesystävä on, mutta pelkään menettäväni hänet, jos paljasta, kuinka siaras olen. Pelkään aina pahinta, eikä siksi tarvita kuin esim yksi päivä, jolloin mieheni ei ota minuun yhteyttä, kun jo ajattelen, että hän ei enää välitä ja suunnittelee jättävänsä minut.
Jonkin aikaa seurustelu piti alakulon loitolla, mut nyt en enää uskalla tuntea onnea, kun tiedän, että suhde tuskin kestää (melko nuoria kun olemme). Hän on tällä hetkellä käytännössä ainut ystäväni, ja ilman häntä pelkään musertuvani lopullisesti.
En vain enää meinaa keksiä hyvää syytä elämälle. Elämä ei vaan tunnu mielekkäälle. Elämään liittyy liikaa kärsimystä ja velvotteita. En vaan osaa nauttia enää oikein mistään.
Minä inhoan itseäni. Minusta tuntuu, että olen kuin vasemmalla kädellä tehty maanantaiyksilö, täynnä pieniä rakennusvirheitä. Minulla on paljon pieniä terveysvaivoja, ja etenkin kivut masentavat. Vihaan ulkonäköani ja heikkoa, tylsää luonnettani.
Uusin piirre nykyiselle alakulolleni on toistuvat itsemurha-ajatukset. Kuolema olisi niin helppo ratkaisu kärsimykselle, huolelle ja stressille. Olen jo kartoittanut eri tapoja, mutta tuskin pystyisin siihen vielä. En haluaisi rangaista läheisiäni omista vioistani.
Välillä saan surun häädettyä tiiviillä henkisellä prosessoinnilla ja järkeilemällä, mutta se vaatii kamalasti henkisiä voimavaroja. En vaan meinaa jaksaa sitä enää. Mahdollisesti uupumuksen vuoksi myös ruokahaluni on heikentynyt.
Eli mitä tähän suosittelisitte? Haluaisin todella löytää taas elämänilon, mutta en taida pystyä siihen yksin. Kerran kävin koulukuraattorin luona, mutta puhuminen oli kamalan vaikeaa. Kannattaisikohan kokeilla psykologilla/psykiatrilla käyntiä? Pelkään vain, mitä esim mieheni ajattelisi jos saisi tietää, ja että kuika kalliiksi se tulisi ja että olisiko minulla siihen aikaa... Voisiko lääkkeistä olla apua? Aloitin viime talvena e-pillerit, joiden eräs mahdollinen haittavaikutus on masennus. Voisiko alakulon syvenemisen syynä olla hormonitekijät?
Vastaukset 2
Vanhimmat
kannattaa saada aika esim terveyskeskukseen ja sieltä lähete jatkoon tai sitten voit mennä ykistyiselle psykiatrille. Voimia! Voit myös yrittää vaihtaa pillereitä!
Kyseessä ei ole välttämättä enää lievä masennus. Ja kyllä, pillerit voivat syventää pahaaoloa joten lääkärin kanssa kannattaa keskustella siitäkin. Muistaakseni itselläni aikoinaan auttoi pillerimerkin vaihtaminen. Psykologistakin voi puhua lääkärin kanssa, hän varmaan osaa opastaa sinut eteenpäin.
Lääkityksestäkin kannattaa kysyä, toisia se auttaa ja toisia ei. Itse olen lääkkeistä kieltäytynyt koska en koe että elämä olisi niin surkealla mallilla etten pärjää ilman, mutta olemme kaikki yksilöitä ja se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.
Joskus avun saaminen voi tuntua vaikealta, varsinkin jos on vaikea luottaa kehenkään niin paljoa että puhuisi siitä miltä oikeasti tuntuu. Silloin kannattaa pitää sitkeästi kiinni siitä, että on oikeutettu saamaan apua jos sitä todella tarvitsee, eikä luovuttaa heti jos lääkäri ei sattuisikaan olemaan samalla aaltopituudella.
Jos miehesi vain on sellainen että hänen kanssaan voi yleensäottaenkin puhua asioista, kannattaa kertoa rehellisesti, missä ollaan menossa tällä hetkellä. Varmaankin hän on huomannut että kaikki ei ole kunnossa, ja joskus ihmiset ottavat välimatkaa kun toisen käytös muuttuu. Voit tietysti koettaa tunnustella ensin, mitä mieltä hän on ammattiauttajista, ennen kuin kerrot että harkitset sellaiselle menemistä itse.
Mutta tärkeintä kuitenkin on, että keskityt omaan itseesi. Kun alkaa saada itseään kuntoon, alkaa myös vetää ihmisiä puoleensa sen sijaan että työntäisi heitä tahtomattaan pois. Ainakin näin olen itse huomannut hyvinä kausina käyvän. Ja huonompinakin ne tärkeät ja läheiset pysyvät, kun olen heille rehellinen enkä ripustaudu, vaan otan vastuun omasta hyvinvoinnistani itse.
Se, että tällä hetkellä tuntuu toivottomalta ei tarkoita sitä, että kurjuus kestää täältä ikuisuuteen. Voimia sinulle!