Tapasin vuosi sitten keväällä miehen, joka vei jalat altani samana iltana. oli kohtelias, hauska ja varsin hyvä puhumaan. Sai minut avautumaan ja kertomaan itsestäni lähes kaiken. Näin jälkeen päin kun ajattelen, huomaankin, etten tiennyt enkä tiedä hänestä itse juuri mitään. Soittelimme sen illan jälkeen aina silloin tällöin, ja kovasti mies tuntui olevan kiinnostunut. Minä myös, eihän tuollainen unelma voi tulla vastaan kuin kerran elämässä, ja olin varsin myytyä naista heti. Sain kuulla usein miten kaunis olin, mukava, hauska, fiksu, haluttava... Kukapa nainen ei noita sanoja haluaisi kuulla?!
Muutaman kuukauden soittelun, viestittelyn ja tapailun jälkeen mies katosi jälkiä jättämättä. Ei vastannut kun soitin, ei vastausta viesteihin, ei mitään. Olin aivan ihmeissäni. Kaikenhan piti olla hyvin. Meni reilusti yli kuukausi, ja mies ottaa yhteyttä, kuinka hänellä on ollut ikävä. Olin aivan raivona, miten hän kehtasi!
Mitään järkevää selitystä en saanut katoamiseen, en mitään selitystä, että mitä hän oli sillä aikaa puuhaillut.... vain ympäripyöreitä vastauksia, että hänellä oli ollut aika vaikeaa...ja lupasi kertoa sitten paremmin kun seuraavan kerran tavataan. No kun sitten tavattiin, en kuitenkaan saanut vastauksia mihinkään, lähinnä tiuskintaa ja suuttumusta, kun yritän "udella hänen elämästään" , "kerron kyllä sitten kun olen valmis kertomaan".
Jotenkin sitä vaan halusi uskoa, että toiseen on joskus sattunut pahasti, eikä uskalla luottaa... jne jne. Nyt jälkeenpäin toisaalta naurattaa tyhmyyteni ja sinisilmäisyyteni.
Jotenkin sitä niin rakastuneena vaan antoi sitten asian olla, ja jatkoimme tapailuja. Näimme usein, ja soittelimme päivittäin, ja ainakin itseäni pidin nyt parisuhteessa olevana. Olin aina ottanut hänet avosylin vastaan luokseni, antanut hänen olla luonani kuin kotonaan, syöttänyt ja juottanut. Lainasin jopa rahaa.
Ajattelin, että kun olemme minun luonani, "syömme ja juomme minun jääkaapista", ja kun olemme hänen luonaan, niin sitten hänen. Aina olimme kuitenkin minun luonani..
Ystävättäreni joskus kysyi minulta, että osallistuuko mies kustannuksiin koskaan. Pidin ystävääni julmana, että en kai minä nyt vierailtani rahaa ruoasta pyydä!
Meni koko syksy ja talvi tätä samaa rataa. Mies katosi epäsäännöllisen säännöllisesti kuvoista aina joksikin aikaa, mutta jätti luokseni aina jotain tavaroita ( ihan kuin pantiksi, että tulee vielä takaisin...) . Olin aivan hermoraunio! Aluksi olin huolissani, että jotain on sattunut, mutta sitten raivona, että nyt en enää usko yhtään selitystä, että nyt se on loppu!
Lopetin yhteydenpidon, ja olin aivan surun murtama. että miten voi joku olla noin julma ja laskelmoiva! Syö, juo ja elää täysin toisen kustannuksella, ja sitten kun taas omat rahat riittävät itselle, niin sitten kadotaan kuvioista.
...Ja kun rahat loppuivat, niin mies ilmestyy yöllä oveni taakse humalassa ja itkeä tihruuttaa tarvitsevansa apua, että ei hänestä ole elämään ilman minua jne jne...
sama kierre alkoi uudelleen. Tottakai minä uskoin miehen olevan vilpitön ja halusin auttaa.
Hetken meni taas paremmin, kunnes sama rumba alkoi uudelleen. Tiesin jossain syvällä sisimmässäni, että miehessä on jotain kieroa, jotain salattavaa... mutta aina asiat kääntyi minun syykseni. Aina olin hänen mielestään jotenkin osannut häntä loukata, että hänen piti ottaa etäisyyttä ja saada mietintä aikaa. Jos yritin kysellä menneisyydestä ja aikasemmista suhteista, sain vastaukseksi aina eri nimiä, eri paikkakuntia, hurjia tarinoita sieltä ja täältä. En koskaan tarinaa oikeasta elämästä, mitä nyt jokaisella meillä nyt on. ei tavallista arkea ollenkaan.
Uskomattoman tyhmä sitä on rakastuneena, vai onko se todellakin sitä, että mies on uskomattoman hyvä puhumaan ympäri? Tiesin kyllä, etten ollut syyllinen miehen syytöksiin, eihän meillä ollut edes riitoja, kun mistään asioista ei pystynyt miehen kanssa keskustelemaan! Minun olisi pitänyt aina olla valmis menemään miehen mukana ( käyn 3-vuoro töissä) , olla nättinä ja mukavana aina saatavilla, maksamassa illan ravintolalasku... jos jouduin joskus esim. töiden takia kieltäytymään ravintola-illasta, vastaukseksi sain, että saan minä muualtakin seuraa ja yösijan!
Mies halusi muuttaa kanssani yhteen, mennä naimisiin jne. Sanoin aina, että haluan ensin nähdä että suhteemme muuttuu tasapainoisemmaksi ja luottamus palautuisi. Mies loukkaantui, miksen minä luota ja usko hänen sanojaan...
Yritän vieläkin päästä miehestä eroon. Mies soittaa aina silloin tällöin, txt-viesteissä lukee milloin mitäkin; rakkaudentunnustuksista huoritteluihin. Tavaroitaan ei ole hakenut, luoja yksin tietää aikooko edes hakea. En aio olla itse paikalla niitä antamassa!
Mutta vaikka tiedän, että mies on julma hyväksikäyttäjä, narsisti ja kaiken hyvän lisäksi vielä alkoholisti, silti minuun sattuu. Miksi? siksikö, että mies osasi sanoa juuri oikeat sanat silloin kun halusi vain saada minut takaisin? En tiedä, mutta rakkautta se ei ollut. Uskomatonta!
Muutaman kuukauden soittelun, viestittelyn ja tapailun jälkeen mies katosi jälkiä jättämättä. Ei vastannut kun soitin, ei vastausta viesteihin, ei mitään. Olin aivan ihmeissäni. Kaikenhan piti olla hyvin. Meni reilusti yli kuukausi, ja mies ottaa yhteyttä, kuinka hänellä on ollut ikävä. Olin aivan raivona, miten hän kehtasi!
Mitään järkevää selitystä en saanut katoamiseen, en mitään selitystä, että mitä hän oli sillä aikaa puuhaillut.... vain ympäripyöreitä vastauksia, että hänellä oli ollut aika vaikeaa...ja lupasi kertoa sitten paremmin kun seuraavan kerran tavataan. No kun sitten tavattiin, en kuitenkaan saanut vastauksia mihinkään, lähinnä tiuskintaa ja suuttumusta, kun yritän "udella hänen elämästään" , "kerron kyllä sitten kun olen valmis kertomaan".
Jotenkin sitä vaan halusi uskoa, että toiseen on joskus sattunut pahasti, eikä uskalla luottaa... jne jne. Nyt jälkeenpäin toisaalta naurattaa tyhmyyteni ja sinisilmäisyyteni.
Jotenkin sitä niin rakastuneena vaan antoi sitten asian olla, ja jatkoimme tapailuja. Näimme usein, ja soittelimme päivittäin, ja ainakin itseäni pidin nyt parisuhteessa olevana. Olin aina ottanut hänet avosylin vastaan luokseni, antanut hänen olla luonani kuin kotonaan, syöttänyt ja juottanut. Lainasin jopa rahaa.
Ajattelin, että kun olemme minun luonani, "syömme ja juomme minun jääkaapista", ja kun olemme hänen luonaan, niin sitten hänen. Aina olimme kuitenkin minun luonani..
Ystävättäreni joskus kysyi minulta, että osallistuuko mies kustannuksiin koskaan. Pidin ystävääni julmana, että en kai minä nyt vierailtani rahaa ruoasta pyydä!
Meni koko syksy ja talvi tätä samaa rataa. Mies katosi epäsäännöllisen säännöllisesti kuvoista aina joksikin aikaa, mutta jätti luokseni aina jotain tavaroita ( ihan kuin pantiksi, että tulee vielä takaisin...) . Olin aivan hermoraunio! Aluksi olin huolissani, että jotain on sattunut, mutta sitten raivona, että nyt en enää usko yhtään selitystä, että nyt se on loppu!
Lopetin yhteydenpidon, ja olin aivan surun murtama. että miten voi joku olla noin julma ja laskelmoiva! Syö, juo ja elää täysin toisen kustannuksella, ja sitten kun taas omat rahat riittävät itselle, niin sitten kadotaan kuvioista.
...Ja kun rahat loppuivat, niin mies ilmestyy yöllä oveni taakse humalassa ja itkeä tihruuttaa tarvitsevansa apua, että ei hänestä ole elämään ilman minua jne jne...
sama kierre alkoi uudelleen. Tottakai minä uskoin miehen olevan vilpitön ja halusin auttaa.
Hetken meni taas paremmin, kunnes sama rumba alkoi uudelleen. Tiesin jossain syvällä sisimmässäni, että miehessä on jotain kieroa, jotain salattavaa... mutta aina asiat kääntyi minun syykseni. Aina olin hänen mielestään jotenkin osannut häntä loukata, että hänen piti ottaa etäisyyttä ja saada mietintä aikaa. Jos yritin kysellä menneisyydestä ja aikasemmista suhteista, sain vastaukseksi aina eri nimiä, eri paikkakuntia, hurjia tarinoita sieltä ja täältä. En koskaan tarinaa oikeasta elämästä, mitä nyt jokaisella meillä nyt on. ei tavallista arkea ollenkaan.
Uskomattoman tyhmä sitä on rakastuneena, vai onko se todellakin sitä, että mies on uskomattoman hyvä puhumaan ympäri? Tiesin kyllä, etten ollut syyllinen miehen syytöksiin, eihän meillä ollut edes riitoja, kun mistään asioista ei pystynyt miehen kanssa keskustelemaan! Minun olisi pitänyt aina olla valmis menemään miehen mukana ( käyn 3-vuoro töissä) , olla nättinä ja mukavana aina saatavilla, maksamassa illan ravintolalasku... jos jouduin joskus esim. töiden takia kieltäytymään ravintola-illasta, vastaukseksi sain, että saan minä muualtakin seuraa ja yösijan!
Mies halusi muuttaa kanssani yhteen, mennä naimisiin jne. Sanoin aina, että haluan ensin nähdä että suhteemme muuttuu tasapainoisemmaksi ja luottamus palautuisi. Mies loukkaantui, miksen minä luota ja usko hänen sanojaan...
Yritän vieläkin päästä miehestä eroon. Mies soittaa aina silloin tällöin, txt-viesteissä lukee milloin mitäkin; rakkaudentunnustuksista huoritteluihin. Tavaroitaan ei ole hakenut, luoja yksin tietää aikooko edes hakea. En aio olla itse paikalla niitä antamassa!
Mutta vaikka tiedän, että mies on julma hyväksikäyttäjä, narsisti ja kaiken hyvän lisäksi vielä alkoholisti, silti minuun sattuu. Miksi? siksikö, että mies osasi sanoa juuri oikeat sanat silloin kun halusi vain saada minut takaisin? En tiedä, mutta rakkautta se ei ollut. Uskomatonta!
Vastaukset 5
Vanhimmat
'silti minuun sattuu' - et ole ainoa, joka tuohon on törmännyt.
Totuuden kohtaaminen sattuu aina.
Se kaikki kaunis, mitä itsestäsi häneen heijastit, on suoraan suhteessa siihen tuskaan, mitä joudut käsittelemään, kun hänestä eroat. Sen vuoksi puhutaan eroprosessista. Se on tuskallinen prosessi, jonka aikana luovutaan jostain arvokkaasta.
Kun vain löytäisit sen itsestäsi.
Voi miten tutulta kuulostaa....ihan kuin oisin lukenut omaa elämäntarinaani !!! Surullista, minäkin roikun edelleen tässä miehessä.....rakastan häntä....=(
suuret huolet sulla!!!!!!! Jäät roikkumaan vaikka toisella on ihan selvästi muut naiset ja asiat mielessä. Ei tuo mies halua sitoutua, saati mitään vakavaa. Leikkii ja käyttää hyväkseen sen kun kerkeää. Oletko kentis hieman liian sinisilmäinen, tai et mutta annat kuitenkin kyseisen jatkua?? HUONOSTIHAN HÄN SINUA KOHTELEE.
Lopeta yhteydenpito kyseiseen herraan, äläkä suostu tapaamisiin. Mitä ystäväsi ovat mieltä? Eikä tuo vielä ole vielä pahimman sortinkaan narsisti, normaali sikamainen mies. Jatka toki, jos hyvältä tuntuu.
Kuullostaa aika tutulta. Vaikka oma suhteeni ei ihan noin kauan kestänyt.
Tapasin hänet kun kävin läpi kipeää eroani, joten olin jo sillä tavalla valmiiksi herkkä ja haavoittuvainen.
Kun toinen sitten tuli elämääni, komeana, sanavalmiina, ja tyyliin kuin olisin tosiaan maailman ihanin nainen. Että elämä alkaisi nyt kun hän oli minut tavannut. Hänellä oli hyvä työ ja ura. Sen tiesin, sillä työn kautta hänet tapasinkin.
Hetken se oli suurta unelmaa. Olin aivan pyöreällä päästäni. Kuvittelin jopa, että suuri kohtalo oli meidät heittänyt yhteen. Hän soitteli, tekstaili ja lähetteli sähköposteja yötäpäivää ihan hengästymiseen asti. Typerässä rakastueessa pikku päässäni kuvittelin sen olevan suurta intohimoa.
Tämä intohimoinen vaihe ei kauaa kestänyt, sitten alkoivat kaikki kummallisuudet. Monet hänen selityksensä ja juttunsa olivat umpi epäloogisia. Yritin ottaa tolkkua, mitä kaikki oikein on, onnistumatta. Koetin puhua hänen kanssaan, mutta se kääntyi aina jotenkin minun syyttelyksi. Välillä oli hetkiä, kun kaikki oli taas aivan ihanaa, muuttuen hetkessä ihan kummalliseksi. Olin mestari rauhoittelemaan itseäni keksimällä selityksiä hänen käytökseensä.
Vieläkään en ole kokonaan päässyt yli, vaikka tästä kaikesta on jo aikaa. Jälkeenpäin tosin olen ymmärtänyt oman pettymykseni syitä. Sitä vaan ei pystynyt käsittelemään niin outoa käytöstä, kun itse on rehellinen ja pyrkii jonkinlaiseen selkeyteen ihmissuhteissa. Ymmärrän nyt, etten minä pettynyt häneen, paskiainen mikä paskiainen. Petyin omiin kuvitelmiini. Olin sulkenut silmäni todellisuudelta, ja luonut päässäni hänestä unelmien prinssin. Hän antoi siihen raamit, ja minä itse loin sisällön. Mutta se sisältö ei vastannutkaan todellisuutta, eikä ainakaan ollut sitä mitä halusin. Olin hyvin pettynyt, vihainen ja turhautunut, ettei hän tehnytkään todeksi suurta unelmaani. Oli vain ollut siinä ärsyttävästi näytillä.
Paskiaisista on helppo päästä yli. Mutta omiin unelmiinsa pettyminen onkin jo paljon vaikeampaa.
Runo on sivulta http://www.healingeagle.net/Fin/Poems/Narcissus.html
Narcissos
Käytöksesi ja sanasi olivat ristiriidassa.
Huulesi hymyilivät
mutta silmäsi olivat kuin terästä.
Äänesi oli pehmeä väärällä hetkellä.
Valheesi olivat aluksi vähäisiä
mutta kaunis naamio hävisi hitaasti
paljastaen valheiden monisäikeisen verkon.
Olit aina valppaana
ja joka hetki valmiina iskemään.
Vastauksesi tulivat aina viivyttelemättä.
Olin kiinni sinun verkossasi
mutta nyt minun on helppo mennä:
et koskaan nähnyt sydäntäni, vain itsesi.
En koskaan nähnyt sydäntäsi,
vain valheiden kuoren.
Luulit valheidesi suojelevan sinua
ja niin ne tekivätkin.
Ne suojelivat sinua minulta.
Ne suojelivat sinua elämältä.
Ne suojelivat sinua rakkaudelta.
Sinä laadit säännöt.
Sinä laadit käsikirjoituksen.
Ei, et se ollut sinä.
Minä annoin sinulle vallan.
Minä noudatin sinun sääntöjäsi.
Minä noudatin sinun käsikirjoitustasi.
Miten helppoa tuon toteaminen onkaan jälkikäteen.
Miten rakastankaan opetustani!
Miten rakastankaan voimaani!