Palstaa lukiessa mieleeni nousee kysymys: Onko ihastuminen todellakin näin ahdistavaa? Tunteenhan pitäisi olla positiivinen! Jatkuvasti vatvotaan: mitä teen kun tilanne on näin ja näin paha? Jos henkilön asenne on valmiiksi kielteinen, on ihastuksen kohteenkaan vaikea nähdä välejä avoimena rakkaudelle.
Vinkkejä tässä: ole ystävällinen, kohtelias, sano jotain kaunista hänelle, ole kiinnostunut, ÄLÄKÄ OTA PAINEITA!
Vinkkejä tässä: ole ystävällinen, kohtelias, sano jotain kaunista hänelle, ole kiinnostunut, ÄLÄKÄ OTA PAINEITA!
Vastaukset 9
Vanhimmat
puhut asiaa.. :) Noin se juuri on. On tosi vaikea lähestyä toista jos toinen on koko ajan jotenkin hankala ja esteellinen. Ja silti ehkä mahdollisesti odottaa et toiselta aloitetta. Ei se ole sen helpompaa sille toisellekaan. Puhumattakaan jos antaa toisen ymmärtää yhtä sun toista ja sit yhtäkkiä jossain vaiheessa kertoo et ei kiinnostakaan. Tai jotain sen suuntaista.. Siinä tulee aika typerä olo. Ja sellainen et minua on vedätetty. Ja siitä seuraava reaktio onkin viha.. Se tuntuu tosi pahalta. Niin kuin omilla tunteilla ja itsellä ei olis mitään merkitystä.
täräyttäisin kun olisin kahden kesken
ääni väristen ja jalat tutisten puna poskilla
että olen ollut suhun ihastunut
siksi tämä vaikeus
ihan hyvältä.. Kyllä se minäkin punastelen ja jalatkin tutisee joskus. Eikä se ole vieläkään liian myöhäistä. Ehkä on omat haasteensa.. Siis olettaen et olet kaipaamani mies. Mut ei se mahdotonta ole. Rohkeutta sinulle.. :)
Tuohon lauseeseen 'Ehkä siinä on omat haasteensa..' Puuttui yksi sana siitä... :)
vaan vanhaan käyttäytymismallin mukaan pohdin entä jos se sanoo...jne
oikein mitään. Toisen puolesta ei voi tehdä asioita eikä elää elämää. Joskus on hyvä irrottautua niistä vanhoista tutuista turvallisista kaavoista ja repäistä. Niin kuin minä teen välillä.. ;)
kerran jatkuvasti kielteinen, niin miksi sitten hänen pitäisi olla kiinnostunut, vaikka itse oletkin.
Eihän ketään voi pakottaa kiinnostumaan itsestä. Pahvipää.
Sillo kun tietää et vastakaikuu ois, mutta et muut tekijät on tätä kaikkee vastaan. Niinku esimerkiksi mun ihastus, joka nyt sattuu olevan monen vuoden suhteessa ja vauvaakin yrittäneet miehensä kanssa saada jonkin aikaa.
Kumpikaan ei oo mitään pettäjätyyppiä, siis mä ja mun naispuolinen ystävä, mutta kyllä on mulle hieman ahdistusta tuottanut se kun mulle tässä vähän aikaa sanoi että on muhunkin ihastunut. Arvaas vaan et ihastuinko sit vieläkin enemmän. Ainut ongelma on tosiaan toi, et hän on ihastunut muhun ja vois olla mun kanssa suhteessa ja meillä vois olla enemmän kuin tää meidän ystävyys, mut hänen sydämensä kuuluu sille toiselle miehelle. Ja lapsihan täs on kohta varmaan niilläkin kuvioissa. Masentaa jonku verran kun sain tostakin ihastuksesta tietää : (
mutta välillä kun tunteet räjähtävät liekkiin on niin ahdistavaa, koska haluaisi niin paljon enemmän. Kun ymmärtää, että olisimme voineet olla oikeasti toisillemme ne yhdet ainoat oikeat sielun kumppanit, mutta tapasimme liian myöhään tai ei vain ollut tarkoitettu, että voimme olla yhdessä.
Ahdistus menee välillä ohi, juttelemme ja nautimme hetkistä toistemme seurassa. Ajoittain on oikeasti vain yksinkertaisen mukavaa toisen seurassa. Ja toinen on sen jälkeen mielessä joka sekunti, minuutti, päivä...
Tunne on kestänyt vuosia, onko se enää ihastumista... Salaamme tunteen muilta, mutta kanssaihmiset ehkä aavistavat. Onneksi eivät kommentoi; ehkä näkevät meistä kemian, sähkön tms. Vältämme suojauksen pettämistä , mutta mitäpä jos jossain pikkujoulussa. illanvietossa...
Tunteita on turha pukea sanoiksi, koska oikeasti mahdollisuutta ei ole. Tunteiden tunnustaminen toisillemme tekisi yhdessä tehtävät asiat liian vaikeaksi.
Haavemaailmastako, romantiikan kaipuusta ehkäpä kyse. Olen odottanut sen menevän ohi, mutta ei.