Mihin "valoisaan" ja "hyvään" voi uskoa tässä elämässä, kaikessa? Ei täällä ole mitään. Jos minulle olisi, ei ole kaikille. Alanko sitten itsekin itsekkääksi kusipääksi, joka "toivo" on kaikkien toivo?? Ei mitään mahdollisuutta luottaa mihinkään, mistä meidän elämän "totuudet" ja opit puhuvat, jos katsoo niitä, jotka eniten totuuksien lohtua kaipaisivat. Eivät sellaista voi edes vastaanottaa, siinä muodossa, mitä niitä meille esitellään. Kuolema ainut oikeudenmukaisuus? Vai auttaako itseen meneminen, meneminen lopuksi samaan, mistä kysyminen alkoi. Mätää, mätää. Mihin voi uskoa? Huruoppien eksytykset ihmisten eriarvoistamisineen on heitetty viemäriin, minnä kuuluvat, ja vedetty alas. Mitä muuta on enää? Mikä puhutelee ihmistä, joka kituu syöverissään tuskassa? Tekeekö kärsinyt Jumala niin, vai onko hänkin vain hyvinvoivien iankaikkisuussatu, itseriittoinen pelleily?
Kuka vastaa ihmiselle, kun ihminen kysyy? Kuka vastaa silloin kun ihminen on väsynyt edes kysymään?
Mitä tämän pintapaskan keskellä on, mikä kestäisi, mitä ylipäätään? Vai onko muuta kuin paskaa, jonka tuhoa saadaan riemusaattosa odottaa?
rukoilin, kai
Kuka vastaa ihmiselle, kun ihminen kysyy? Kuka vastaa silloin kun ihminen on väsynyt edes kysymään?
Mitä tämän pintapaskan keskellä on, mikä kestäisi, mitä ylipäätään? Vai onko muuta kuin paskaa, jonka tuhoa saadaan riemusaattosa odottaa?
rukoilin, kai
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pohdit syviä. Ja totta, oman hyvinvoinnin keskeltä on helppo tuomita ja arvostella toisia, kärsiviä ihmisiä. Tätä tapahtuu. Ja on tapahtunut iät ajat. Se on kykenemättömyyttä asettua toisen ihmisen asemaan. "Syökööt kakkua!", puuskahdetaan nälkäisille. Empatian puutteemme tekee tästä maailmasta monille kovin ikävän ja synkeän paikan. Pinnallisuuden kova kuori estää meitä monesti rakastamasta lähimmäisiämme ja ehkä se estää meitä myös ottamaan rakkautta vastaan.
Ainoa, mihin voimme uskoa on kai se, että itsekkyyden ja pinnallisuuden alla on itse asiassa samanlaisia murtuneita ihmisiä. Ainoa mihin voimme uskoa on, että heikkoutemme tekee meistä tasa-arvoisia. Kovien ja julmien tekojenkin alla on eksynyt ja väsynyt ihminen, juuri sellainen, kuin nekin joihin nuo teot kohdistuvat. Uskon, että kellään ei lopulta ole oikeutta tuomita toista ihmistä. Siis ainoa, mikä kestää on tasa-arvoinen heikkoutemme - se yhdistää meidät kaikki.
Ainoa, mitä voimme mielestäni tehdä, on edes yrittää koko voimallamme rakastaa lähimmäistämme heikkouksineen ja hyväksyä itsemme heikkouksinemme. Järjettömyyteen asti anteeksi antaen. Helpommin sanottu kuin tehty, sanoo kansanviisaus. Se on vaikeaa, enkä edes väitä onnistuneeni. Mutta uskon siihen. Uskon armoon ja siihen, että tuomitseminen ei ole meidän tehtävämme. Haluan uskoa, että Välimeren itärannikon tuntumassa pari tuhatta vuotta sitten puusepän hommiakin tehnyt Jeesus oli se, mitä hän sanoi olevansa: tie, totuus ynnä elämä. On järjetöntä uskoa tähän, on järjetöntä uskoa rakkauden olemassaoloon. Elää tässä uskossa ilolla, iloita yksin ja väsyneenäkin niistä pienistä asioista, jotka iloittavia ovat. Tarvittaessa etsiä niitä.
Uskomukseni ei nosta minua kenenkään yläpuolelle, eikä sen uskoakseni pitäisi tehdä niin kenellekään. Sen pitäisi vain avata näkemään tasa-arvoisuuteni kurjien ja rikkaiden, onnellisten ja onnettomien, voimattomien ja valtaapitävien keskuudessa. Kannustaa auttamaan ja lohduttamaan kaltaisiani hajonneita ihmisiä. Kaikki tämä kuulostaa varmaan itseriittoiselta pelleilyltä, itsekkään kusipään vuodatukselta. Anteeksi. Voimia ja jaksamista, peace and love!
Kai rukoilit?