Isäni oli todella paha narsisti ja muutenkin hyväksikäytti ihmisiä erittäin raa'asti sekä manipuloi kaikkia. En missään vaiheessa tuntenut häntä kunnolla mutta kaikki ne pienet hetket mitä hänen kanssaan oli tekemisissä oli pelkkää paskan kaatoa niskaan. Kaikki mitä tiedän isästäni ja kuullut sukulaisilta, kaikki pelkkää negatiivista. Sukulaiset tietävät minun tietäväni mikä isäni oli miehiään joten ne kertovat rehellisesti jos jotain haluan tietää menneisyydestä. Ja ne eivät ole kauniita asioita. Ulkonäön olen perinyt isältäni sekä muutamia luonteenpiirteitä. Niin monesti olen pelännyt että minusta tulee isäni kaltainen hirviö.
Noh isäni kuoli puoli vuotta sitten ja vieläkin käsittelen hänen kuolemaansa. Koko ihminen jäi pelkkänä kysymysmerkkinä ajatuksiini. En oikeastaan puhu isästäni kenenkään kanssa koska en helposti kerro tunteistani ja esim kenelläkään ystävistäni ei ole kokemusta samanlaisesta isäsuhteesta. Joskus tuntuu että pakahdun koska pidän kaiken sisälläni.
Huono isäsuhteeni heijastuu ehkä kaikista eniten mieselämääni. Olen nyt 27vuotias enkä kertaakaan kunnolla seurustellut enkä ollut rakastunut. Tunneasioissa miehiä kohtaan olen melko amatööri koska en näytä tunteitani, seksissä taas olen aktiivinen ja se jos mikä luonnistuu minulta. Pohjimmiltani olen herkkä mutta miehille näytän pelkästään sen itsenäisen, vahvan ja fiksun naisen. Niin monta ihastusta olen pilannut koska en luota miehiin ja pohjimmiltani uskon että jokaisessa minusta tykkäävässä miehessä asuu hirviö sisällä.
Kaipaisin niin paljon että joku mies aidosti välittäisi minusta ja ottaisi kainaloon. Mutta suurin este sille olen minä itse ja joskus tuntuu että miehet pelkäävät minua. Olen yrittänyt muuttaa itseäni mutta se on niiiiin vaikeeta. Olen enemmän järki kuin tunneihminen ja pelkään että narsistinen isäsuhteeni varjostaa minua läpi elämäni.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?
Noh isäni kuoli puoli vuotta sitten ja vieläkin käsittelen hänen kuolemaansa. Koko ihminen jäi pelkkänä kysymysmerkkinä ajatuksiini. En oikeastaan puhu isästäni kenenkään kanssa koska en helposti kerro tunteistani ja esim kenelläkään ystävistäni ei ole kokemusta samanlaisesta isäsuhteesta. Joskus tuntuu että pakahdun koska pidän kaiken sisälläni.
Huono isäsuhteeni heijastuu ehkä kaikista eniten mieselämääni. Olen nyt 27vuotias enkä kertaakaan kunnolla seurustellut enkä ollut rakastunut. Tunneasioissa miehiä kohtaan olen melko amatööri koska en näytä tunteitani, seksissä taas olen aktiivinen ja se jos mikä luonnistuu minulta. Pohjimmiltani olen herkkä mutta miehille näytän pelkästään sen itsenäisen, vahvan ja fiksun naisen. Niin monta ihastusta olen pilannut koska en luota miehiin ja pohjimmiltani uskon että jokaisessa minusta tykkäävässä miehessä asuu hirviö sisällä.
Kaipaisin niin paljon että joku mies aidosti välittäisi minusta ja ottaisi kainaloon. Mutta suurin este sille olen minä itse ja joskus tuntuu että miehet pelkäävät minua. Olen yrittänyt muuttaa itseäni mutta se on niiiiin vaikeeta. Olen enemmän järki kuin tunneihminen ja pelkään että narsistinen isäsuhteeni varjostaa minua läpi elämäni.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
on mielestäni se, että sinun pitäisi hakeutua juttelemaan asioistasi ammattilaisten kanssa. Samanlaisia kokemuksia omaavia ihmisiä löytyy pilvin pimein, mutteivät he pysty auttamaan sinua.
Isäsi kuoli vasta puoli vuotta sitten, joten on vähintäänkin normaalia ja luonnollista, että edelleen 'käsittelet' hänen kuolemaansa - ja suret vaikka et ehkä osaa ajatella tuntemuksiasi suruna. Vaikeasti 'luonnehäiriöisen'(?) ihmisen lapsena sinä tarvitsisit ammattilaisapua miettiessäsi kertomiasi asioita. Tarvitsisit etenkin ottaen huomioon, että 'vaikea' isäsi on kuollut hiljakkoin.
niin suureellista..."paras neuvo"
miettinyt että omistan elämäni vaan tunteettomalle panemiselle koska siitä tykkään ja sen osaan. Se on jotenkin niin helppoa. Mut kyl mä ehkä näin iän myötä alan kaipaamaan elämääni jotain muutakin kun pelkkää seksiä.
Olen kyllä käynyt terapiassa ja mm jutellut isästäni sielä. Mutta kun sanon aloitustekstissä olevat asiat ääneen.. Ne ei kuulostaa mielestäni yhtään niin isoilta ongelmilta mitä kannattaisi lähteä terapiassa selvittelemään. Miksi vähättelen tätä asiaa koska kuitenkin loppupeleissä mulla on ongelmia jotka vaikuttavat elämääni negatiivisella tavalla?
Itsetuntoni on hyvä. En anna esim miesten kohdella itseäni huonosti. Mutta onkohan isäsuhteeni kuitenkin jotenkin alitajuntaisesti vaikuttanut itsetuntooni?
"Mutta onkohan isäsuhteeni kuitenkin jotenkin alitajuntaisesti vaikuttanut itsetuntooni?"
Totta kai isäsuhde vaikuttaa ihmisen itsetuntoon. Sen sijaan on hyvinkin järkevää kysellä miksi aikuinen ihminen vähättelee ja mitätöi isäsuhteensa merkitystä, ja luulee ettei sillä ole merkitystä.
Sitä paitsi hyvä itsetunto on paljon muutakin kuin se, ettei anna miesten kohdella itseään huonosti...
Joskus minusta tuntuu, että minun isässäni on myös paljon narsistisia piirteitä. Mutta ei hän ole tunteeton ja osaa näyttää myös rakkauden tunteitaan. Eikä sillä tavalla raa'an manipuloiva ulkopuolisille tai muuta. Välillä vaan tulee tilanteita, missä piirteitä tulee ilmi.
Esim. hän puhuu vihaiseen ja kiihtyneseen sävyyn, mutta kieltää tämän. Kuka tahansa paikallaolija voi kuulla ja vaistota hänen suuttumuksensa, mutta hän vain kieltää sen ja sanoo, miten muut ovat tulkinneet häntä päässään väärin ja alkaa jopa raivoisasti tivaamaan, mikä saa ihmiset luulemaan ja tulkitsemaan asian näin. Suorastaan voi suuttua tästä muka väärästä tulkinnasta häntä kohtaan. Annas olla, jos hänelle puhuu samaan sävyyn. Hän takertuu ja takertuu siihen miksi hänelle puhutaan tuolla tavalla, että kyllä se nyt on loukkaavaa, kun hänelle ärtyneeseen sävyyn puhutaan. Että kyllä hänen tunnevaistonsa aina osuu oikeaan, ja hän voi siihen luottaa 100% (toisin kuin meidän muiden tunnevaisto osuu väärään..)
Hän on myös hirveän huolestunut maineestaan ja monet normaalitkin asiat saavat hänet syyttämään meitä hänen maineensa pilaamisesta. Esim. jos lapsena vähän aiheutettiin kotona melua josta naapuri huomautti, niin me oltiin pilattu hänen maineensa siinä talossa ja jopa työpaikalla. Myös äidin ostama tuliainen vieraille, jos se ei ole hänen mielestään oikeanlainen, on meidän perheen nolaamista vieraiden edessä.
Mutta yleisesti ottaen, hän on oikeassa ja muut väärässä. Kun joku on loukkaantunut hänen takiaan, niin se on vaan loukatun ihmisen omaa yli-herkkyyttä, ylpeyttä tai vääränlaista tilanteen tulkintaa, josta hän syyttää loukattua itseään. Kaikki johtuu loukatun ihmisen omasta päästä tai lapsuudesta tms, eikä hänestä itsestään (eihän hän voi käyttäytyä loukkaavasti ketään kohtaan, eikä osoittaa pahoitteluaan siitä). Kun hän on loukkaantunut johonkin, niin muut ihmiset ovat tehneet sen hänelle tahallaan ja halunneet olla tarkoituksella epä-huomaavaisia ja ilkeitä, saattaen hänet huonoon valoon.
Minuakin hän syyttää siitä, miten olen pilannut hänen mainettaan (mikä ei ole totta!). Ja vaatii, ettei perheestä saa ikinä puhua mitään huonoa sanaa kellekään.
Kuinkakohan moni ihminen ei koskaan käsittele vanhempien-lapsien välistä suhdetta kenenkään ulkopuolisten kanssa?
En voi sanoa muuta kuin että voimia sinulle ja hienoa että sulla on terapeutti kuitenkin olemassa!