Toipilaan ajatuksia

Hei kaikki,

ajattelin tallennella ajatuksia tänne, kun vihdoin monen monen vuoden jälkeen tuntuu että tunnelin päässä näkyy valoa ja alan päästä syömiseni herraksi.

Minun tarinani on niin samanlainen kuin teillä muilla, etten viitsi sitä tarkkaan referoida. Vaikka elämässäni kaikki on aina ollut periaatteessa ihan hyvin, on aina tuntunut, että jos en hallitse jotain niin yksinkertaista peruselämän edellytystä kuin syömistä, vie se pohjan kaikilta muiltakin onnistumisislta. Muistan joskus miettineeni miten paljosta olisin valmis luopumaan, jos vain osaisin syödä oikein. Koin ja koen välillä edelleen suurta rimakauhua moniin asioihin, sosiaallisiin tapahtumiin, tentteihin, ihan tuollaisiin peruselämän haasteisiin jotka eivät normaaleja ihmisiä niin kamalasti tunnu hetkauttavan. Ja monesti tuo rimakauhu veikin voiton ja turvauduin syömiseen. (Harvemmin kuitenkin enää nykyään.) Syömiseen ja idioottimaisten elämäntapaohjelmien katseluun jopa kokonaisia päiviä. Seuraavaksi olikin vuorossa hirveä itseinho ja pettymys itseen. Tiedätte varmaan sen olon, kun pitäisi kaivosta kiivetä takaisin elämään ja tähän päivään. Vihasin ruokaa ja rakastin. Suurin ongelma tässä onkin se ettei sitä pääse pakenemaan, kun ravinto kuitenkin kuuluu päivittäiseen elämään.

Jossain vaiheessa pysähdyin miettimään elämääni vähän aikuismaisemmin, varmaan asiaan vaikutti myös se että ikää on ehtinyt tulla jo 20 paremmalle puolelle. Päätin lopettaa pelkäämästä epäonnistumisia ja miettiä niitä vasta jälkeenpäin, mitään kovin kamalaa ei ole tähänkään mennessä vielä ole tapahtunut. Päätin myös lopettaa itkemisen siitä, että heitän parhaat vuoteni hukkaan.

Samaan aikaan sain oivalluksen syömiseeni. (Sain apua eräältä personal trainerilta, periaatteesa tiesin kaiken, mutta jonkun auktoriteetin oli sanottava se ääneen) Pakotin itseni syömään neljä kertaa päivässä, kirjoitin ylös mitä syön ja mihin kellon aikaan. Ei mitään paastopäiviä tai "starttipäiviä" tai en syö kuuden jälkeen päiviä. Pikkuhiljaa syömisestä alkoi tulla rutiini, se ei enää ollut sen kummempaa kuin vessassa käynti. Niin sanotusti jää aikaa muuhunkin kun syöminen tai syömättä jättäminen ei enää ollut jalustalla. Syömiseen sortumista provosoi myös stressi, joten olen yrittänyt ottaa tavoitteekseni hoitaa juoksevat asiat samantien. Näin ei epätoivo iske kun kaikki lopulta on kaatumassa niskaan.

Tsemppiä teille muille, minulle tämä on ollut aivan uskomaton kokemus, ja toivon että voisin auttaa teitä muita tästä ongelmasta kärsiviä. Tiedän että täällä kirjoittelee ihania, hauskoja, tunnollisia ja empaattisia ihmisiä, joilla elämä on kuitenkin aivan pyörällään tämän "pikkuongelman'' takia. Meille ei kovin hirveästi ole virallisia tukipalveluja, BED kun kuuluu siihen luokkaan "muut syömishäiriöt". Voisin laittaa vaikka s-postiosoitteen, jos joku haluaisi kirjoitella tällaisen toipilaan kanssa? :)