On pakko avautua jonnekkin *ulkopuolelle*, jos täällä löytyisi niitä jotka ymmärtävät. Ja kiitos ihan joka ikiselle joka tämän jaksaa lukea.
Tämänhetkinen masennus alkoi helmikuun tienoilla tänä vuonna. Asiaan vaikutti monikin asia; tein pitkiä vuoroja yötöitä, inhosin työtä, työkaverit olivat ehkä hieman sovinistisIa miehiä ja tunsin etten kuulu joukkoon.
Lisäksi olin ollut rakastunut ulkomaalaiseen mieheen, tein reissun hänen maahansa toistamiseen, missä stressi työstä vain laukesi, massiivisen huuliherpeksen saattelemana sekä muutenkin vaikeana lomaviikkona; odotukset olivat korkealla ja kuitenkin samalla olisi pitänyt päästä stressistä eroon. Pian takaisintuloni jälkeen stressasin sitten työn lisäksi suhdetta, ja kävikin pian niin että sain varoituksen työpaikasta ja sitten kuulin että tällä miehellä olikin joku toinen.
No siinähän sitä riitti. Tajusin sitten mennä lääkärille vihdoin, ja hän diagnisoi minulle keskivaikean masennuksen. Diagnoosin kuuleminen oli kuin tatuointi otsaan... ja masensi luultavasti vain lisää.
Siitä alkoi elämäni ensimmäiset hoitoijaksot, mistä olen kyllä kiitollinen; olin nimittäin ihan varma ettei minua oteta vakavasti, etten ole vaikka "tarpeeksi masentunut". Ja psykologilla käyn edelleen kerran viikossa.
Lääkkeitä en ota, koska olen kuullut oikeastaan pelkästään huonoja kokemuksia niistä, yllättävää kyllä suuri osa "ystävistäni" on olleet myös masentuneita, vaikka sitä ei enää heistä ei uskoisikaan. Antaa jotain uskoa sille, että ehkä minäkin paranen joskus. Ja se on itetenkin jokaisen oma päätös, ottaako niitä.
En ole enää niin pahassa vaiheessa kuin joskus.. Menetetystä rakkaudesta pääsin irti, vaikka helvettiä se olikin.
Silti on vielä niin monia päiviä, että vain itken kotona ja mietin että miksi pitää elää. Tajuan myöskin että masennuskausia on ollut aikaisemminkin, en vain koskaan hakenut niihin hoitoa, koska ajattelin, että niin kauan kuin ihminen pystyy hoitamaan päivittäiset askareet, masennusta ei ole. Nyt olen vasta tajunnut, mitä se oikeasti on.
Pahimmalta ehkä tuntuu se, että ne kaikki ystävät jotka pitivät muhun yhteyttä silloinkin, kun asuin maapallon toisella puolella kaksi vuotta, eivät ole kiinnostuneita viettämään aikaa kanssani.
Tulee vain kaikenlaisia tekosyitä, ettei ehdi ym. Ymmärrän kyllä, että ihmsiet ovat kiireisiä, toisin kuin minä, joka olen olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta.
Mutta eikös se aikakin ole tahdon asia? En ikinä, en koskaan sanoisi YSTÄVÄLLENI, joka on masentunut, että nähdäänkö viikon päästä kellonaikaan xx. Eikö tosistävät ole paikalla silloin kun toista sattuu? Vai pyydänkö liikaa?
Ja ei, en puhu vain omista asioistani. Joskus en puhu ollenkaan, sillä usein vain toisen seura ja muiden juttujen kuunteleminen piristää ja tuo uutta jaksamista.
Ehkä minulle ei sitten niitä tosiystäviä olekaan. Ainoastaan yksi ystävä täällä suomessa, joka on valmis kuuntelemaan, mutta hyppää lopulta sinne hautaan kanssani. Toinen matkustelee maailma toisella puolella.
Sisaruksilla on kaikilla ihan toisenlainen elämä kuin mulla, naimisissa, talot ja ammatit. En mä viitsi heitä häiritä, vaikka kuuntelesivatkin niin asenne olisi "tee asioille jotain".
Sanoppa se masentuneelle.
Olen yrittänyt etsiä uutta työpaikkaa, sillä inhoan nykyistä sydämeni pohjasta. Mulla taitaa olla jokin sosiaalinen ongelma. Pelkään sosiaalisia tilanteita, etenkin jos työssä sellaisia olisi. Tarkoitan nimenomaan asiakaspalvelutöitä, en niinkään työkavereita. Muuten pidän itseäni suh. sosiaalisena.
Olen ihan varma etten osaa tai että olen liian epävarma. JOten rajoitan jo omassa päässäni asioita, joita en osaa.Blokkaan omat mahdollisuudet. Olen ajanut itseni pienen pieneen kehään, josta en näe mitään ulospääsyä.
Romanttiset suhteeni päätyvät kaikki enenmmän tai vähemmän pettymykseen, vaikken olekaan epätoivinen takertuja.
Tuntuu siltä ettei elämällä ole mulla mitään tarjottavaa.Unimaailma on ainut joka lohduttaa, ja herääminen on se kaikkein vaikein. Elämä ei vain enää kiinnosta ja tunnen itseni luuseriksi joka ei ole saavuttanut mitään.
En voisi tappaa itseäni, mutta en vain halua elää.
Tämänhetkinen masennus alkoi helmikuun tienoilla tänä vuonna. Asiaan vaikutti monikin asia; tein pitkiä vuoroja yötöitä, inhosin työtä, työkaverit olivat ehkä hieman sovinistisIa miehiä ja tunsin etten kuulu joukkoon.
Lisäksi olin ollut rakastunut ulkomaalaiseen mieheen, tein reissun hänen maahansa toistamiseen, missä stressi työstä vain laukesi, massiivisen huuliherpeksen saattelemana sekä muutenkin vaikeana lomaviikkona; odotukset olivat korkealla ja kuitenkin samalla olisi pitänyt päästä stressistä eroon. Pian takaisintuloni jälkeen stressasin sitten työn lisäksi suhdetta, ja kävikin pian niin että sain varoituksen työpaikasta ja sitten kuulin että tällä miehellä olikin joku toinen.
No siinähän sitä riitti. Tajusin sitten mennä lääkärille vihdoin, ja hän diagnisoi minulle keskivaikean masennuksen. Diagnoosin kuuleminen oli kuin tatuointi otsaan... ja masensi luultavasti vain lisää.
Siitä alkoi elämäni ensimmäiset hoitoijaksot, mistä olen kyllä kiitollinen; olin nimittäin ihan varma ettei minua oteta vakavasti, etten ole vaikka "tarpeeksi masentunut". Ja psykologilla käyn edelleen kerran viikossa.
Lääkkeitä en ota, koska olen kuullut oikeastaan pelkästään huonoja kokemuksia niistä, yllättävää kyllä suuri osa "ystävistäni" on olleet myös masentuneita, vaikka sitä ei enää heistä ei uskoisikaan. Antaa jotain uskoa sille, että ehkä minäkin paranen joskus. Ja se on itetenkin jokaisen oma päätös, ottaako niitä.
En ole enää niin pahassa vaiheessa kuin joskus.. Menetetystä rakkaudesta pääsin irti, vaikka helvettiä se olikin.
Silti on vielä niin monia päiviä, että vain itken kotona ja mietin että miksi pitää elää. Tajuan myöskin että masennuskausia on ollut aikaisemminkin, en vain koskaan hakenut niihin hoitoa, koska ajattelin, että niin kauan kuin ihminen pystyy hoitamaan päivittäiset askareet, masennusta ei ole. Nyt olen vasta tajunnut, mitä se oikeasti on.
Pahimmalta ehkä tuntuu se, että ne kaikki ystävät jotka pitivät muhun yhteyttä silloinkin, kun asuin maapallon toisella puolella kaksi vuotta, eivät ole kiinnostuneita viettämään aikaa kanssani.
Tulee vain kaikenlaisia tekosyitä, ettei ehdi ym. Ymmärrän kyllä, että ihmsiet ovat kiireisiä, toisin kuin minä, joka olen olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta.
Mutta eikös se aikakin ole tahdon asia? En ikinä, en koskaan sanoisi YSTÄVÄLLENI, joka on masentunut, että nähdäänkö viikon päästä kellonaikaan xx. Eikö tosistävät ole paikalla silloin kun toista sattuu? Vai pyydänkö liikaa?
Ja ei, en puhu vain omista asioistani. Joskus en puhu ollenkaan, sillä usein vain toisen seura ja muiden juttujen kuunteleminen piristää ja tuo uutta jaksamista.
Ehkä minulle ei sitten niitä tosiystäviä olekaan. Ainoastaan yksi ystävä täällä suomessa, joka on valmis kuuntelemaan, mutta hyppää lopulta sinne hautaan kanssani. Toinen matkustelee maailma toisella puolella.
Sisaruksilla on kaikilla ihan toisenlainen elämä kuin mulla, naimisissa, talot ja ammatit. En mä viitsi heitä häiritä, vaikka kuuntelesivatkin niin asenne olisi "tee asioille jotain".
Sanoppa se masentuneelle.
Olen yrittänyt etsiä uutta työpaikkaa, sillä inhoan nykyistä sydämeni pohjasta. Mulla taitaa olla jokin sosiaalinen ongelma. Pelkään sosiaalisia tilanteita, etenkin jos työssä sellaisia olisi. Tarkoitan nimenomaan asiakaspalvelutöitä, en niinkään työkavereita. Muuten pidän itseäni suh. sosiaalisena.
Olen ihan varma etten osaa tai että olen liian epävarma. JOten rajoitan jo omassa päässäni asioita, joita en osaa.Blokkaan omat mahdollisuudet. Olen ajanut itseni pienen pieneen kehään, josta en näe mitään ulospääsyä.
Romanttiset suhteeni päätyvät kaikki enenmmän tai vähemmän pettymykseen, vaikken olekaan epätoivinen takertuja.
Tuntuu siltä ettei elämällä ole mulla mitään tarjottavaa.Unimaailma on ainut joka lohduttaa, ja herääminen on se kaikkein vaikein. Elämä ei vain enää kiinnosta ja tunnen itseni luuseriksi joka ei ole saavuttanut mitään.
En voisi tappaa itseäni, mutta en vain halua elää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
-
Kurja olosi jatkuu kuukaudesta toiseen, mutta lääkitystä et suostu edes kokeilemaan?
Outoa. Luulisi, että sitä syö vaikka pieniä kiviä jotta saisi olonsa paranemaan.
Onhan lääkkeillä usein sivuvaikutuksia, mutta silti niistä voisi olla sinulle ratkaisevaa apua.
Minkälaisia vaikutuksia pelkäät masennuslääkkeillä olevan?
Lääkkeetkö tuovat avun mielestäsi niihin päässäsi kiertäviin ajatuksiin? Miksi lääkkeet tekevät sitten turraksi? Ymmärrän kyllä niitä jotka niitä ottavat. Suoriudun kuitenkin päivittäisistä askareista, jos en kykenisi sängystä nousemaan niin varmasti olisin valmis kokeilemeaan mitä vain.
Tiedätkö sinä, mitä kaikkea lääkkeissä lopulta on? Ja miten voit olla varma, että sinulta välittäjä-aineden muodostus on jäänyt vajaaksi? Näitähän ei tietääkseni millään voida mitata, ja suurimmalla osalla ihmisistä ei sitä ole.
IHmisillä on kriisejä, ja mielestä paras tie eheyteen on (ja nyt puhun itsestäni, en yleisesti) se, että käy ne tunteet läpi ilman mitään turruttavia aineita, hyväksyy itkun ja kielteiset, surulliset tunteet.
Meillä länsimaissa kn on totuttu siihen ,että oli vaiva mikä tahansa, niin nappaa lääke ja tadaa, kaikki taas hyvin.
Ihmettelen että miksi ihmiset eivät kyseenalaista näitä juttuja, miks esim psykiatrit saavat provikkaa siitä että saavat lääkkeitä potilaalle? miksi lääketehtaiden myyntiä puoltavat tutkimukset masennuslääkkeiden tehosta julkaistaan pelkästään?
Enemminkin yritän löytää luonnolisemman keinon; ruokavalio ja syön mm. omega-3 tabletteja.
Tämä minun mielipide. ENkä tullut tänne riitelemään siitä kannattaako niitä lääkkeitä ottaa vai ei.
myös d-vitamiinia.
-
Yritän uudelleen, äskeiseen tuli jokin kumma muotoilu...
Nimimerkki "sad**" kirjoitti:
"Lääkkeetkö tuovat avun mielestäsi niihin päässäsi kiertäviin ajatuksiin?..."
Voivat tuodakin.
"... Miksi lääkkeet tekevät sitten turraksi?..."
Kaikki lääkkeet eivät tee turraksi - eikä mikään lääke tee kaikkia sen käyttäjiä turraksi.
"... Ymmärrän kyllä niitä jotka niitä ottavat. Suoriudun kuitenkin päivittäisistä askareista, jos en kykenisi sängystä nousemaan niin varmasti olisin valmis kokeilemeaan mitä vain..."
Omapa on päätöksesi, mutta miksi valittaa jos ei suostu edes kokeilemaan keinoja joista voisi olla apua?
"... Tiedätkö sinä, mitä kaikkea lääkkeissä lopulta on?..."
Lääkkeissä on täsmälleen sitä mitä niissä sanotaankin olevan - olettaen ettet osta netistä tai joltain diileriltä.
"... Ja miten voit olla varma, että sinulta välittäjä-aineden muodostus on jäänyt vajaaksi?..."
En olekaan! Monilla lääkehoito kuitenkin auttaa - ja se on pääasia.
"... Näitähän ei tietääkseni millään voida mitata, ja suurimmalla osalla ihmisistä ei sitä ole. IHmisillä on kriisejä, ja mielestä paras tie eheyteen on (ja nyt puhun itsestäni, en yleisesti) se, että käy ne tunteet läpi ilman mitään turruttavia aineita, hyväksyy itkun ja kielteiset, surulliset tunteet..."
OK; mutta miksi kyselet neuvoja tai mielipiteitä jos mielestäsi olet itse paras asiantuntija?
"... Meillä länsimaissa kn on totuttu siihen ,että oli vaiva mikä tahansa, niin nappaa lääke ja tadaa, kaikki taas hyvin..."
Höpö höpö! Ei masennuslääkkeiden vaikutus tuollainen ole.
"... Ihmettelen että miksi ihmiset eivät kyseenalaista näitä juttuja, miks esim psykiatrit saavat provikkaa siitä että saavat lääkkeitä potilaalle?..."
Eivät saa provikkaa.
"... miksi lääketehtaiden myyntiä puoltavat tutkimukset masennuslääkkeiden tehosta julkaistaan pelkästään?..."
Koska lääkefirmat tekevät bisnestä.
"... Enemminkin yritän löytää luonnolisemman keinon; ruokavalio ja syön mm. omega-3 tabletteja..."
E-EPA:sta tai omega-3:sta ei (ainakaan minulle) ole masennuksen hoidossa ollut mitään hyötyä.
"... Tämä minun mielipide. ENkä tullut tänne riitelemään siitä kannattaako niitä lääkkeitä ottaa vai ei."
Asia on kokonaan sinun päätettävissäsi, mutta ihmettelen että ihmiset jaksavat valittaa, mutta eivät käytä - eivät edes kokeile - kaikkia niitä keijoja joita masennuksen hoitamiseen on olemassa.
juu, en aio jatkaa aiheesta. Ehkö vain halusin nähdä. löytyykö tältä palstalta sieluntovereita, eikä niitä jotka arvostelevat - sitä olen saanut kuulla ihan tarpeeksi. Joten jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin ole kiltti äläkä sano mitään. Mutta en tiedä onko tömä oikea palsta ollenkaan, täällä liikkuu niin monenlaista porukkaa. Ketään arvostelematta tai arvottmatta.
-
Sieluntoverisi olen siinä mielessä, että sairastan itsekin masennusta.
Jos kuitenkin haluat vain päänsilitystä ja nyökyttelyä, olen luultavasti väärä ihminen vastaamaan viestiisi. Minun mielestäni kun on kummallista se, jos joku nauttii masennuksesta niin paljon, ettei suostu edes kokeilemaan kaikkia keinoja sen voittamiseksi.
Olen itse diagnosoitu vakavasti masentuneeksi ja syön tällä hetkellä muutamaa lääkettä siihen. Olen samaa mieltä siitä, että on kummallista jos joku sanoo olevansa masentunut mutta ei suostu syömään lääkkeitä jotka ovat kaksoissokkotutkimuksissa todettu vaikuttavan.
Itse olen valmis ottamaan kaiken avun vastaan, mitä minulle tarjotaan. Olen aikaisemminkin "selvinnyt" vaikeasta masennuksesta lääkkeiden ja psykiatrien avulla ja aion sen tehdä myös nyt.
Ja vielä selvyydeksi: psykiatrit eivät saa minkäänlaista provikkaa määräämistänsä lääkkeistä.
Olen itse sairastanut masennusta kauan aikaa. Välillä parempia jaksoa välillä huonoja, kuulunee taudin kuvaan. Tällä hetkellä pysyn pinnalla suhteellisen runsaan lääkityksen, sairaalan ja terapian avulla. Olen ehdottoman lääkemyönteinen henkilö.
Siltikin jokaisella on mielestäni oikeus kieltäytyä lääkityksestä olisi sitten sairaus mikä tahansa. Eikä kenellekään ole tälläista kieltäytyjää oikeus soimata. On eri asia jos ihminen on niin sairaudentunnoton, että ei ymmärrä omaa tilaansa. Mutta tässä tapauksessa ei mitä ilmeisemminkään ole kyse sellaisesta henkilöstä. Jokaisella ihmisellä on lakiinkin perustava itsemääräämisoikeus. Tuskin kyseinen kirjoitta mitenkään nauttii masennuksestaan, vaikka ei lääkkeitä huolikkaan. On myös olemassa tapauksia missä väärä lääke onkin vain huonontanut masentuneen ihmisen olotilaa. Ei lääkket ole mikään hokkuspokkus konsti masennukseen, toki ne auttavat. Mutta yhtä hyviin tuloksiin voidaan päästä varmasti ilman lääkkeitäkin.
Kiitos! Tuntuu hyvältä että joku vihdoin ymmärtää.
En itsekään usko että lääke on mikään taika temppu, yhtääkkiä parannutaan. Ken ottaa niitä, niin sitten ottaa. Samalla tavalla hyväksyntää niille, jotka niitä ei halua ottaa. Uskon esim että luonnonmukaisilla lääkkeillä saadaan yhtä lailla hyviä tuloksia; kuten on myös tärkeää että ihminen saa oksitoniinia (toisen ihmisen tai eläimen kosketus), tarpeeksi ravinteikasta ruokaa, sisältöä elämään, itsetuntoa kohottavaa tekemistä jne....
Todellakin olen tietoinen hyvinkin tilastani ja missä mennään. Vaikka on usein tunne ettei halua elää, en silti voisi koskaan tappaa itseäni, ja tiedän että parannun tästä joskus.
Kiitos ymmärtämisestä Ansku.
Paljon voimia sinulle. On hienoa, että uskallat rohkeasti ilmaista mielipiteesi, vaikka oletkin valitettavasti saanut paljon negatiivista palautetta. Toivottavasti jaksat rohkeasti vaatia lääkkeetöntä hoitoa. Se on sinun oikeutesi. Jos haluat joskus vaikka purkaa mieltä niin tässä on sähköposti osoitteeni. On toki avoinna muillekkin, kunhan on vaan asiallista tekstiä.
[email protected]