Olipa viikonloppu...eräs nainen siskonsa kanssa kutsui minut iltaa viettämään oluen voimalla...menin...olisi pitänyt olla menemättä. Kävi nimittäin niin että kun ilta eteni niin toinen naisista.... sitten kun jäimme kahden. Lupasi minulle kymmenen kuuta ja taivasta. Kertoi että hän haluaa ryhtyä seurustelemaan kanssani. Lupasi tulla käymään ja niin edespäin. Seuraavana päivänä hän sitten kuitenkin käänsi minulle selkänsä kun tavatiin sattumalta pihalla...hän asuu tuossa naapuri talossa ja samoilla pihoilla kuljetaan. Asiaa ei helpottanut se että vuosi sitten hän teki minulle samoin. Silloin hän sentis tuli pihalla kertomaan että hän ei voi seurustella kanssani. Olemme jutteleet pihalla paljon..jopa tuntikausia kahdestaan...elikkä henkinen yhteys pelaisi hyvin yhteen. Nyt ilmeisesti on tämäkin yhteys päättynyt. Olen nyt ollut tämän johdosta paripäivää todella masentunut. Tämä osoitti minulle kaapin paikan. Minunlaiseni kaksisuuntaista sairastavan ja sairaselääkkeellä oleva 47vuotiaan miehen, ei yksin kertaisesti kuulu olla onnellisesti parisuhteessa. Minut on tuomittu elämään yksin, vaikka toisin haluaisin. Kukapa minua haluaisi elämän kumpanikseen. Jopa vaimoni jätti minut kun oli vaikea jakso elämässäni. Tiedostan hyvin nuo tosiasiat...en ehkä itsekkään haluaisi seurustella kanssani, vaikka sairaus on hyvin hallinassa. Tuskin minusta tai käytösestäni kukaan joka ei tiedä, arvaisi sairauttani. Olen vaan kovin huono naimakauppa kenellekään. Ajatelkaa...keski-ikäinen, varaton, mielenterveys ongelmien takia jo kolmevuotta sairaseläkkeellä oleva mies. Mietin että minulla olisi vielä ehkä 30-40vuotta elin aikaa jäljellä. Haluanko elää niin kauan yksin...tuskin. Olen aika sosiaalinen luonne ja kaipaisin kiihkeästi parisuhteeseen...niin epätoivoinen en sentis ole että kelpaa kuka tahansa. Kemioitten on käytävä yhteen. Koirani on ainut asia joka pitää minua pinnalla tällä hetkellä...sekin on jo vanha ja hiljalleen tulee väistämättä eteen se että minun on vietävä se piikille. Sitä vaan en oikein raaskisi tehdä. Jotenkin vaan tuntuu että, kuka ties, ehkä minun on sitten tehtävä ratkaisuni ja mentävä sen perässä paremille maille. Sanassahan luvataan siellä jossakin parempi olotila.
sattuu niin pirusti
bipo mies
5406
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ensinnäkin pahoittelut naisen käytöksen puolesta,
tosi ihmeellistä touhua! Vaikka välillä olisikin mukava istua iltaa muiden kanssa, älä ainakaan tämän naisen luo enää mene. Unohda koko tyyppi.
Pakko kai vaan luottaa tulevaan, että parempiakin kausia taas tulee.
Ja jaksaa vaan.
Hetki kerrallaan, ei ees päivä.
Voimia sinulle!
Toivon sinun tietävän, että olet arvokas. Ei sinun arvosi riipu sen katalan naisen ailahtelevasta käytöksestä. Itse tiedän tunteesi ja tilanteesi..kun haluaa löytää ihmisen rinnallensa ja on valmis antamaan tunteensa tällaiselle ihmiselle.Turpiin tulee ja monta kertaakin tuli minulla. mutta kun jalsaa toivoa, mutta ilman pakkomiellettä. voi aikanaan löytää itselleen kumppanin.
Näin kävi minulle kolme vuotta sitten. ja se vasta ihanaa onkin, kun toinen tietää sairautesi ja rakastuu ja rakastaa siitä huolimatta. ja haluaa huolehtia siitä, että voit hyvin.
Kyllä näin käy sinullekin. Löydät timantin, mutta älä sorru matkalla väärennöksiin.
olen itse 31v nainen ja sairastanut jo 17v saakka tätä paskaa. Se on pilannut elämäni, seurustellut olen vaan kerran ja senkin lopetin koska halusin että mies löytää paremman..
Minustakaan ei uskoisi, esitän kaikille sujuvasti pirteää "en tartte ketään"-tyyppiä, vaikka tosi asiassa tiedän etten vaan sovi kenellekään..
Minullakin on koira joka on vanha ja olen jo suunnitellut että kun se kuolee niin teen ehkä jotai itsellenikin, että pääsisin tästä kurjuudesta..
Harmi, että keskustelun aloittajalla ja sinulla neitiX78 ollut noin surkeita kokemuksia. Niitä kyllä useimmille elämässä siunaantuu, olipa terve tai sairas. Itsekin bipona tiedän kyllä ihan hyvin, että bipona joutuu väkisin kestämään elämältä enemmän "turpiin saamista" kuin terveet. Mutta vaihtoehdothan on vähissä; joko jatkaa sinnittelyä ja uskoa,että paremmat jaksot tulevat(taas) tai vaipua epätoivoon/itsetuhoajatuksiin.
Olen itse yrittänyt itsemurhaa x n. Nyt sanon, että onneksi edes ne kolme, joiden olisi medisiinisesti pitänyt johtaa kuolemaan, eivät onnistuneet. Elämä ei ole radikaalisti muuttunut miksikään (olen yhä eläkkeellä ja siitä jonkinlainen katkeruus menetetystä normaalielämästä), mutta olen jotenkin onnistunut pitämään yhden hyvän ystävän ja omaisiin hyvät suhteet. (Kumppani minulla on, joten en ole pätevä siinä suhteessa kykenevä täysin tuntemaan mitä yksinolo on. Ennen hänen löytymistään kuitenkin tilanteeni oli juuri tuo kuin teillä: en uskonut kelpaavani kenellekään sellaisena kuin olen)
Kaikki optimismi ei ole katteetonta, vaikka siltä välistä tuntuu. Lykkyä tykö!
Koirien suhteen sanoisin koiraihmisenä, että jokainen koiran ottaja joutuu hyväksymään ja kestämään eläimestä luopumisen - se vain on niin. Raskaita kokemuksia ovat olleet 2:n koiran lopettaminen (sairaus toisella, toisella sekä korkeaan ikään liittyvät sairaudet) Luopumisen hetkellä on vain suru. SUru ei pysy loputtomasti samanlaisena, muuttuu haikeudeksi, muistoiksi. Itse olen ottanut molempien surujen jälkeen jonkin ajan kuluttua uuden koiran, kun elämäntapaani koira lähes ikäni kuulunut. Ei kannata tyrmätä ajatusta uudesta koiraystävästäkään.
Itselläni on vähän sama tilanne vaikka olenkin paljon nuorempi. Olisin nyt opiskeluikäinen, täysi-ikäinen, mutta en kykene opiskelemaan, en kykene työelämään. Molempia olen kokeillut muutamaan otteeseen. En kykene edes kuntoutusryhmiin. Ja olen näin nuori. Seurustelusuhteet eivät myöskään yksinkertaisesti onnistu "normaalin" ihmisen kanssa. Ja tuo masentava ajatus kalvaa mieltä, enhän minä kelpaa kenellekään. Näin nuori ja näin pahasti pois raiteiltaan