Psyykoosi ja epätodellinen ja todellisuuden taju

kirjastosta Raja Yoga -nimistä kirjaa.
Toisaalta voisit googlettaa sanan depersonalisaatio.

Hulluksi tuleminen ei nyky-yhteiskunnassa ole kovin kannattavaa puuhaa ellei sitten halua elää lääkittynä loppuelämäänsä ja mitä naapuritkin sanovat.

:)

Joskus useampia vuosia takaperin kun masennuin ensimmäisen kerran oli aika lailla samoja oloja. Omaa kehoa oli vaikea hahmottaa. Pitkiä aikoja tuntui siltä ettei oman mielen ja ympäröivän maailman välillä ollut kunnollista rajaa. Esineitä piti toisinaan koskettaa että tiesi olivatko ne olemassa. Psykologikin luuli monet kerrat että olen huumeissa vaikken mitään käytä. Sitten oli myös tuntemuksia tuttujen esineiden muuttumisesta vieraiksi. Sillekin oli joku hieno nimi. Ihmettelin joskus muun muassa kahvikupin ihmeellisyyttä.

Tilaan liittyy kyllä paljon ahdistusta kun kaikki vääristyy hallitsemattomasti, mutta en oikein olisi sillä kannalla että psykoosi olisi lähellä tuota tilaa. Omalla kohdallani pahimmat vääristymät menivät ajan kanssa ohi. Ja vaikka pienempiä nitkahduksia vielä tapahtuu, eivät ne ole niin häiritseviä. Ihan täysin terveellekin ihmiselle näitä tuntemuksia voi tulla. Pelko pois vain :)

Hei

Erään perheenjäsenemme sairastuminen alkoi samalla tavalla kuin mitä olet kuvannus kertomassasi.

Neuvoni on.

Hakeudu välittömästi paikalliseen terveyskeskukseen psykiatrin vastaanotolle,
kerro hänelle tarkkaan kaikki tuntemuksesi niin hän pystyy arvioimaan tilasi.

Mikäli pitkität vastaanotolle menoasi tilanne vai pahenee,asian ääripäässä on pakkohoito. Puhu asiasta myös vanhemmillesi mikäli mahdollista.

Kerron lisää aiheesta mikäli joku haluaa.

ainakin tunti /30min joka päivä. Tunti käppäilyä tai hölkkää saa ihmeitä aikaan niin ruumiillisesti kun henkisesti. Ja kannattaisi tosiaan käydä lekurilla. Ne on siellä auttaakseen.
Itse en voi olla liikkumatta kun korkeintaan pari päivää, sitten alkaa tulla ahdistus ja paniikki oireita varsinkin juuri jos jään neljän seinän sisään oleilemaan. Liikunta pitää ne aika hyvin aisoissa. Tosin lääkkkeitäkin on oikein pahaan tilanteeseen propral ja rivatril. Hyviä tilapäisesti käytettynä.
Mulla nämä olot menee vähän sykleissä eli voi mennä pari vuotta että ei mitään oireita mutta sitten vaan alkaa ahdistamaan aivan pirusti. Ja sitten kärvistellään aikansa. Öitä menee valvoessa jos ei ota tabuja eikä niitä aina viiti vetää. Mitään näkyvää syytä en ole huomannut näille oireille. Mutta onhan nämä rajusti elämän laatua heikentäviä asioita. Mutta kyllä siitä selviää.

Kuulostaa depersonalisaatiolta/dissosaatiolta, mulle eräs ihminen aikaansai kyseisenlaisen tilan omituisilla, ahdistavilla puheillaan ja muilla toimillaan, raja joogaan ja sellaisiin itämaisiin uskontoihin liittyvillä asioilla. Olen todella katkera siitä. Jouduin psykiatriseen hoitoon ja virallinen diagnoosi oli dissosiaatiohäiriö ja masennus. Minulla oli kuulemma eksistentiaalinen ahdistus. Itse ajattelen, että tunne-elämä jotenkin häiriintyy kun ahdistuu niin valtavasti, aivot ylikuormittuvat (mm. kun miettii isoja juttuja kuten olemassaoloa), silloin oma itse tuntuu vieraalta ja alkaa tulla näitä todellisuudentajun ei niinkään katoamisia kuin vääristymiä.

Minustakin elämä on aina ollut ihmeellinen ja mahtava asia, koskaan aiemmin en ole "kadonnut itseltäni", mutta viimeisen vuoden ajan on tuntunut, ettei minusta taida olla enää ihmiseksi. Mutta aivan viime viikkojen aikana on tullut jonkinlaista tasapainottumista, olen syönyt nyt Efexor Depotia noin vuoden.

Sinulla ilmeisesti tilat tulevat ja menevät, eivät ole pysyviä? Suosittelen tosiaan psykiatrin konsultaatiota, tälle on länsimaisessa lääketieteessä nimikin ja hoitomuoto. Ja jos et ole hengellisistä asioista erityisesti kiinnostunut, EN suosittele tutustumista itämaisiin uskontoihin - ne voivat sekoittaa sinua lisää ja aiheuttaa vain enemmän ahdistusta. Onko sinulla taustaa jostakin uskonnollista piireistä tms.?

Kaikkea hyvää,

t. nainen, 30

Hakeudu lääkäriin.

Ikä ja kertomasi oireet viittaavat skitsofrenian mahdollisuuteen.

On hyvä, että tiedostat ajatustesi ja tuntemustesi outouden. Älä uppoudu omituisiin ajatuksiisi ja eristäydy muista.

Olet nuori, ja mitä nopeammin saat hoitoa, sitä parempi.

Omat vähäiset kokemukseni siitä, mitä arvelen psykoosin lähestymiseksi, on saanut minut uskomaan, että psykoosi ja yleensä mielisairaus on jotakin hyvin todellista sille, jota se kohtaa. On vaikeaa olla ympäristön mielestä terve, kun elää enemmän tai vähemmän toisenlaisessa, suhteessa ympäristöön vääristyneessä todellisuudessa.
Omien kokemusteni perusteella uskon, että ainakin yhteen asiaan uppoutuminen aina uupumusta myöten on eräs riskitekijä sille, jolla on taipumusta mielen sairastumiseen.
Riittävät ja hyvät ihmissuhteet, vaihtelu ja liikunta lienevät parhaita vastatekijöitä.

Mulla on ollu juur samanlaisia karseita oloja, varsinkin nuorempana. kouluterveydenhoitaja sano vaan, että syö lisää kaurapuuroa, niin friskaannut..:(

kunnes sitten vihdoin paniikkihäiriö tuli lääkäreillekin tutuksi, ja siinä yhteydessä sain tuon diagnoosin.

melkein kokonaan 'kohtaukset' loppui kun alotin serotoniinin käytön.

itsekin epäilin/epäilen välillä yhä, että olikohan noissa oloissa sittenkin kyse psykoosista, muttei ainakaan kukaan lääkäri ollu samaa mieltä.

Tuo kaikki kuulostaa niin tutulta. En usko, että kyseessä on harhaisuus, vaan dissosiaatio, joka on seurausta traumatisoitumisesta. Olen kokenut myös harhoja, mutta ne ovat erilaisia, vaikkakin kovin aidon tuntuisia. Dissosiaatio on ihmisen keino poistaa ahdistusta, irrota ahdistavasta tunteesta tai tilasta. Sen avulla ihminen paloittelee havaintonsa ja aistimuksensa ja voi irrota niistäkin, olla tunnoton, huonosti näkevä tai kuuleva. Hän voi olla myös irti ajatuksistaan. Se kaikki on suojautumista ahdistuksesta. Hoitona tuohon on traumaterapia, joka voi kestää todella pitkään, riippuen tapauksesta. Olen ollut puolitoista vuotta traumaterapiassa, mutta en ole edistynyt kovinkaan pitkälle. Olen vasta alussa, vakauttamisvaiheessa. Vielä ovat kaikki traumat käsittelemättä. Käytän mielialalääkkeitä, jotta voin nukkua ja kestää terapian ja elämäni.

Tuo on mulle hyvinkin tuttua, olen masennuspotilas.
Joskus kun olen (masentuneena?) jossain, vaikka kaupungilla, kaikki ulkopuolinen, ihmiset jotka tulee vastaan ja kaikki, tuntuu VÄHÄN oudolta, jotenkin vähän etäiseltä tai oudolta, en osaa paremmin selittää, sumuiselta ja etääntyneeltä, en ikään kuin ole täysin LÄSNÄ. Sekaisin en silloin ole, en psykoottinen, suhde itseni ulkopuoliseen on vain jotenkin outo ja muuttunut, kuin sumun tai pleksin takana, tätä on vaikeeta kuvailla. (Tosin tähän tilaan ehkä liittyy myös se, etten halua aina katsoa peilikuvaanikaan. En peseydy välttämättä viikkoon, koska en halua katsoa peilikuvaani. Itseinhoa? Ehkä. Toisaalta joskus tällaista ei ole lainkaan, ei suhteessa ulkomaailmaan eikä peilikuvaanikaan. Kaikki on mutkatonta, peilikuva ei inhota, ei pysäytä inhoamaan naamaani, muu maailma ei tunnu mitenkään oudolta, ja kaikki on periaatteessa silloin hyvin. Tosin se epätodellisuuden tunnekin on hallittavissa, mitään psykoosia se ei ole.)

En tiedä.