Lueskelen tuossa uudelleen Paasikiven muistelmia. Kun tuolla alempana puhuttiin sotarikosoikeudenkäynnistä ja kerrottiin Kekkosen suorastaan jahdanneen heitä. Paasikivi 21.10.44:
"Svento luonani. Hän kertoi mm.:
Eilen 20.10. Enckell oli surullisella mielellä. Hän oli kertonut, että Zadniv oli kutsunut hänet ja Gastrenin (silloiset pääminiseri ja ulkoministeri)Enckellin, luokseen ja antanut heille "ensilistan" sotarikollisista, joka sisälsi 61 nimeä, ja vaatinut, että Suomen hallitus vangituttaa ne henkilöt kolmen päivän kuluessa".
Tämän jälkeen muodostettinkin Paasikiven hallitus, jossa oli oikeusministerinä Kekkonen.
"Svento luonani. Hän kertoi mm.:
Eilen 20.10. Enckell oli surullisella mielellä. Hän oli kertonut, että Zadniv oli kutsunut hänet ja Gastrenin (silloiset pääminiseri ja ulkoministeri)Enckellin, luokseen ja antanut heille "ensilistan" sotarikollisista, joka sisälsi 61 nimeä, ja vaatinut, että Suomen hallitus vangituttaa ne henkilöt kolmen päivän kuluessa".
Tämän jälkeen muodostettinkin Paasikiven hallitus, jossa oli oikeusministerinä Kekkonen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
"Timon" ja KGB:n yhteistyö toimi silloin.
Oleellista on, olivatko tuossa listassa mukana esimerkiksi Reinikka ja Kukkonen. Useiden lähteiden perusteella Kekkonen lisäsi ainakin ne.
Oikeusministerinä Urho Kekkonen lisäsi "sotasyyllisten" listalle useita vastustajiaan.
Lisäksi Urho Kekkonen ajoi "sotasyyllisille" paljon kovempia tuomioita kuin Valvontakomissio olisi halunnut.
Päinvastoin, sekä Paasikivellä että Kekkosella oli tunnontuskia sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä, joka jouduttiin käymään vain ja ainoastaan NL:n vaatimuksesta. Tämä selviää myös mm. mainituista Paasikiven päiväkirjoista. Herrat olivat yhtä mieltä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin "laittomuudesta" mutta runnoivat sen lävitse säästääkseen Suomen -ja tietysti säästyäkseen itse- enemmiltä vahingoilta.
Kekkonen oli tunnollinen juristi, jolle taannehtiva rikosoikeus oli jo lähtökohtaisesti kauhistus. Muistetaan myös, mikä sai Kekkosen poliittisesti aktivoitumaan (ja minkä takia hän oli enempi sivuraiteella aina sodan loppuun saakka), siis kansallissosialismin nousu Saksassa. Kekkosen tiukan demokraattiselle ja parlamentarismia kunnioittavalle luonteelle se oli hirvitys.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytettyjen lista pyrittiin pitämään mahdollisimman pienenä joten väite, että Kekkonen olisi lisännyt joukkoon "omia vihollisiaan" on mieletön ja vaatii ainakin esimerkkejä ja todisteita tuekseen.
Kekkonen myös poti mm. Rytin kohtalosta tunnontuskia myöhemmin, koska kaikilla (ja erityisesti Kekkosella juristina) oli tiedossa että Ryti uhrautui isänmaan puolesta. Vähän kuten Anneli Jäätteenmäki ja Martti Manninen ovat nyt uhrautuneet, toinen esimiehensä ja toinen hallitusyhteisrtyön puolesta.
Kauhistuttavaa rienausta verrata Jäätteenmäkeä ja Mannista Rytiin
Paasikivi ja Kekkonen pystyivät hoitamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin mahdollisimman pienenä. Venäläisethän uhkailivat, ellei Suomessa tuomita, viedään väki esimerkiksi Nyrnbergiin.
Tanneria lukuunottamatta tuomitut ymmärsivät, että he tekevät niillä muutamien vuosien vankilatuomioillaan sen palveluksen isänmaalle, jonka sadat tuhannet olivat tehneet rintamilla monien mettäessä siellä henkensä.
Mitä Annelin ja Lipposen juttuun tulee, se oli mittasuhteiltaan tietenkin pieni tuohon "sotasyyllisyys"-asiaan verrattuna, mutta kuitenkin isänmaan kannalta tärkeä, että tuli paljastettua Lipposen vehkeilyt Amerikoissa.
Alkuperäisen Zdanovin listan henkilögalleria todella muuttui ennen sotasyyllisoikeudenistuntoa. Minulla ei nyt ole käytössäni lähdettä, jossa tuo alkuperäinen lista olisi - lieneekö muillakaan -, mutta muutoksista ovat kertoneet ainakin Tanner ja Linkomies muistelmissaan ja sivutaan niitä Kalliokosken elämäkerrassakin.
Mitä todennäköisimmin oikeusministeri Kekkonen oli muutosten takana. Todella mm. Antti Kukkosen lisääminen listalle lienee puhtaasti Kekkosen "ansiota". Toista vastustajaansa Viljami Kalliokoskea hän myös yritti saada sille. Jo syyskuun 23.päivänä maalaisliiton keskushallituksen kokouksessa Helsingissä Kekkonen hyökkäsi rajusti Kalliokoskea ja eräitä muita vastaan ollen sitä mieltä, että sota olisi voitu välttää vuonna 1941 ja osa Karjalasta pelastaa tekemällä rauha 1943.
Läsnäolleet tajusivat Kekkosen hyökkäyksen hämäysyritykseksi kääntää ajatukset pois hänen omista asenteistaan ja tekemisistään 1941 ja korostaakseen hänen vuonna 1943 tapahtuneen käännöksensä merkitystä. Kalliokoski oli todellisessa vaarassa. Hänen puoluetoverinsa Juhani Leppälä, Veikko Vennamo ja eräs kolmas karjalainen, jonka nimeä en nyt muista, menivät Paasikiven luo puhumaan Kalliokosken puolesta. Paasikivi toimi sitten heidän pyytämällään tavalla venäläisiin päin ja Kalliokoski pelastui. Sitä Kekkonen ei antanut hänelle koskaan anteeksi.
Vaikka Kalliokoskella oli vielä tuolloin ehdoton kannatus puolueessaan ja Kekkosella ei juuri mitään, Kalliokoski pelkäsi kovasti Kekkosta, joka jo tuolloin oli venäläisten suosiossa ja toimi heidän ilmeisenä asiapoikanaan. Hän kirjoitti vaimolleen (ote kirjeestä): "Sinun rakkaani on otettava huomioon sekin mahdollisuus, että meidät eroitetaan, voidaanpa minut kokonaankin tuhota. Voin myös joutua elämään kulkijana ja pakolaisena, kodittomana ja isänmaattomana. Kuitenkaan en ole tehnyt koskaan muuta kuin sitä, minkä olen uskonut edistävän isänmaamme yhteistä parasta."
Tannerhan on väittänyt, että Kekkonen olisi myös sen takana, että hän oli listalla, vaikka Paasikivi ja monet muut puhuivat venäläisille hyvin perustellusti Tannerin puolesta. Tanner lienee kuitenkin joutunut syyllisten listalle ihan venäläisten vaatimuksesta, sillä Zdanov on todennut Paasikivellekin, että "oikeudenkäynti ilman Tanneria olisi juna ilman kuljettajaa". Mutta varmaa on, että Kekkonen ei nostanut sormeaan Tanneria puolustaakseen, ja sitä Tanner ei antanut koskaan anteeksi tuolle aikaisemmin sotakiihkoiselle ja Tannerin näkemyksen mukaan vain nahkansa pelastaakseen venäläisiä kumartamaan kääntyneelle Kekkoselle.
Tannerin syyksi riitti se, että hän oli sosialidemokraatti, eikä hänen puolustuksekseen merkinnyt mitään, että hän oli ennen sotia kovin sodanvastainen - toisin kuin Kekkonen -, hän oli ensimmäisten joukossa suosutuvainen talvisodan rauhantekoon - toisin kuin Kekkonen - ja että jatkosodan aikanakin hän oli sota- ja saksalaiskriittinen - toisin kuin Kekkonen, kunnes tämä tajutessaan sodan lopputuloksen ja nähdessään oman mahdollisuutensa sen yhteydessä käänsi äkkiä kelkkansa.
Olisi todella mielenkiintoista ja tarpeellista tietää, mikä oli Kekkosen osuus sotasyyllisyysasioissa ja miksi hän menetteli siinä ja eräissä muissakin asioissa siten kuin menetteli. Oliko hän vain niin häikäilemätön röyhkimys, että omaa uraansa edistääkseen hän oli valmis vaikka mihin, vaikkapa myymään veljensä? Vai oliko hänen pakko niin tehdä? Miksi? Kiristivätkö venäläiset häntä? Millä? Näihin ei saa vastauksia ainakaan Juhani Suomen Kekkos-elämäkerroista eikä paljon muustakaan tähän mennessä kirjoitetusta, ei edes Lasse Lehtisen monia suljettuja asioita avanneesta väitöskirjasta. Uskon kuitenkin, että kyllä nuo kysymykset vielä joskus saavat vastauksensa. Ne olisivat hyvin tarpeellisia politiikassamme edelleen vallitsevan ummehtuneisuuden tuulettamiseksi.
Missä muuten nuo Kekkosen tunnontuskat esim. Rytin suhteen näkyivät. Jos ne perustuvat Juhani Suomen päättelyyn, ei tarvitse vastata. Paasikiven päiväkirjoissa kyllä tämä asia näkyy.
Oiva Härkönen yrittää kirjoittaa historiaa uudelleen Juhani Suomen tapaan.
Urho Kekkonen toimi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä omaan häikäilemättömään tapaansa. Isänmaan edulla ei ollut Kekkoselle mitään merkitystä.
Kekkonen ei missään vaiheessa presidenttinäkään pyrkinyt palauttamaan näiden epäoikeudenmukaisesti tuomittujen mainetta.
Sonnisen kirjoituksessa on päällimmäisenä puhdas Kekkos- kauna. Mitään hän ei pysty todistamaan, vihjailee vain ja jättää todistustaakan tulevien tutkimusten varaa.
Tämmöinen Kekkos-vastaisuus on nykyään muotia. Lasse Lehtinen on tehnyt oikein kirjan aiheesta ja Paavo Lipponen on lähtenyt ratsastamaan aiheella.
Kekkonen vain oli suuri isänmaanystävä, joka Paasikiven ohella pelasti Suomen hävityn sodan ja Lännenkin meidät hylkääämänä N-liiton etupiiriin joutuneena maana kukoistukseen. Kun N-liitto lopulta romahti ja meidän sidokset katkesivat, olimme maailman rikkaimpiin kuuluva maa, jossa vallitsi pohjoismainen hyvinvointi, demokratia ja markkinatalous.
On sitä sentään näinä aikoina jotain muuttumatontakin, Oiva Härkönen.
Viisaasti kirjoitat. Kyllä minäkin toivoisin, että Kekkosen tekojen motiivit vielä selviäisivät ja niiden vaikutukset arvioitaisiin puolueettomasti uudestaan. Mutta ehkä Kekkosen onnekkaana osana tulee olemaan historiallinen unohdus autonomian aikaisten myöntyvyysmiesten tapaan. Kekkonen säästyi siltä, mikä oli myöntyvyysmiesten kohtalo Norjassa (Vidkun Quisling), Slovakiassa (Jozif Tiso), Kroatiassa (Ante Pavelic) ja monessa muussa maassa; heillehän annettiin lyijynappi otsaan.
Kekkosen arvostuksen romahtamisesta ja unohduksen alkamisesta kertoo hyvin se, että jo viikkoja on myyty Suomalaisessa kirjakaupassa (ehkä muuallakin) mainitsemiasi Juhani Suomen Kekkos-elämäkertoja jokaista kahdeksaa osaa alennuksella hintaan 7,90 euroa/kappale. Kirjan alkuperäinen hinta lienee ollut yli 30 euron, joten viidenteen osaan siitä se on pudonnut. Vastannee suunnilleen Kekkosen arvostuksen kokemaa inflaatiota. Olen joskus hölmöyksissaäni ostanut tuon kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka vien kohta divariin, jos ne sinne vielä kelpaavat.
Mutta kepulaiset haluavat edelleen hirttäytyä Kekkoseen. Kuten nyt myös Jäätteenmäkeen, joka sentään on pikkunilkki isonilkki Kekkosen rinnalla. Ehkäpä hänkin riittää lisäpainoksi kepun upottamiseen.
Ainoa oikea quislinki Suomessa on viime vuosien transatlanttinen quislinki Paavo Lipponen. En silti olisi antamassa hänelle lyijynappia otsaan, vaan ihan pelkkä tulossa oleva julkinen häpäisynsä riittää.
Natsien kanssa vehkeilyt ja rikokset ovat vähän eri asioita kuin pakon edessä hävityn osapuolen myöntyminen voittajan vaatimuksiin. Jos ei tätä eroa ymmärrä niin ei voi kuin valittaa (ja sääliä).
Tämä Anttihan se varsinainen satraappi on historioitsijana. Kovin nuorena Paavo Lipponen jo pahat työnsä aloitti, kun ehti natsienkin kanssa vehkeilemään.
...ymmärtäminen? Ei ihme että demarit ajoivat tasapäistävää peruskoulua maahan, kaikkien pitäisi ymmärtää asioista a) yhtä vähän ja b) samalla tavoin kuin he.
Siis totaalisen pieleen.
Selitetään nyt sitten:
Lipponen on Bushin quislinki. Siis transatlanttinen sellainen.
Oskari taas vertasi Kekkosta natsien kanssa vehkeilijöihin.
Paasikivi oli lukenut tuoreeltaan viis-kytluvulla ilmestyneen Soinin kirjan:Kuin Pietari Hiilivalkealla.
Adjutantti sai komennon etsiä kirjailijan puhelin-numero. Kun Agaperetus saatiin langan päähän ilmoitti Juho-Kusti: MIELESTÄNI OLISITTE MENSTYNEET PAREMMIN NÄYTELMÄKIRJÄILIJANA, ja luuri kiinni
Myönnetetään, että Antti-satraapin siirtyminen asiasta toiseen on niin kepumaisen liukasta, että v. 1965 suoritettu sovelletun matematiikan laudatur ei riitä ymmärtämiseen. Taitaa oll tämä sosialidemokraattisen koulujärjestelmän tasapäistäminen takautuvaa.
Vielä yksi kysymys hitaalla ymmärryksellä. Tarkoititko siis natsien kanssa vehkeilijöillä sotasyyllisiä eli Rytiä, Tanneria, Linkomiestä, Kivimäkeä, Kukkosta, Reinikkaa ym. Kaipa joukkoon vielä mahtuu Mannerheim.
kätyri, ja oman vallan tavoittelija oli Kekkonen. Kyllä sen ymmärtää jokainen fiksu suomalainen.
Kekkonen tuo talvisodan aselevon vastustaja aktivoitui vasta kun Saksan tappio alkoi näyttää varmalta ja tuli kiire katsella valta-asemia sodanjälkeiseen Suomeen, kun ei ollut kelvannut hallitukseen vastuuta kantamaan.
Kekkonen oli luonteeltaan vallanhimoinen pyrkyri, jota Sylvi tuki huolimatta Kekkosen suhteista muihin naisiin.
Mitä tulee Jäätteenmäkeen ja Manniseen niin eiköhän sieltä löydy normaalit motiivit taustalta: Henkilökohtaiset edut, ahneus ja vallanhimo. Mitä sitä kaunistelemaan.
Kekkosta verrattiin edellä ulkomaisiin, II maailmansodan aikaisiin natsien kanssa vehkeilijöihin. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskien vertaus ei ole validi, koska Kekkonen ja Paasikivi toimivat faktuaalisesti pakkotilanteessa. Quislingeiksi kutsutuilla (ulkomaisilla, miehitettyjen maiden) yhteistoimintamiehillä oli autenttinen valinnanmahdollisuus. Käytännössä ei Kekkosella ja Paasikivellä tätä mahdollisuutta ollut, saati että he ilolla olisivat valvontakomissiota palvellakseen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ryhtyneet.
Mitä tulee laudaturiin matematiikasta ym. ei tasapäistämisjuttu ollut hlö- tai aikariippuvainen, joten ei takautumia tarvita.
Pikkuisen ehkä tarkkuutta luettaessa, toivoisin.
Aika erikoinen vallanhimo, tai muu himo, on miehen saanut valtaansa jos yli kaksi vuosikymmentä kolmea eri demaripresidenttiä palveltuaan uskollisesti ja säntillisesti (tästä löytyy lausuntoja) yhtäkkiä riehaantuu ja alkaa vehkeilemään nuhteettomasti palvelemaansa instituutiota ja esimiestään vastaan.
Manninen muuten täytti syksyllä 60 vuotta, joten pääsi vanhan valtion virkamiehiä koskeneen lain perusteella syksyllä eläkkeelle. Taloudellisia menetyksiä ei hänelle käytännössä jupakasta aiheutunut, mitä nyt maine vähän kärsi. Ja sekin toistaiseksi...
...mies, "jolle ei isänmaan edulla ollut mitään merkitystä" saattoi suomalaisten suuresti tukemana ja kannattamana voida olla 25 vuotta presidenttinä? Viimeisissä vaaleissa hänen valitsijamiehensä saivat 86 % äänistä. Kyllä teidän Kekkos-kaunaisten pitäisi ottaa järki käteen.
Olen ylpeä tuosta huomautuksestasi, että olen Juhani Suomen veroinen kirjoittaja.
Politikoilla on se yleismaailmallinen omainaisuus tavoitella valtaa. Niin oli Kekkosella. Niin oli Lipposellakin.
Kas, kun Suomen kansa ei pannut pahakseen tuosta Kekkosen suunnattomasta vallasta. Viimeisissäkin presidentin vaaleissa hänen valitsijamiehensä saavuttivat 86 prosdentin ääniosuuden.
Suomen presidenteistä ennen Koivistoa on sanottu, että kaikki valittiin joko Berliinissä tai Moskovassa, paitsi Ryti, joka valittiin Lontoossa. On kai selvää, että Kekkonen valittiin Moskovassa, joten siinä on tietysti selitystä. Jos on ylpeä siitä, että verrataan Juhani Suomeen, niin sittenhän on jo kerrottu kaikki. Mutta myönnetään nyt, että uskon Kekkosen monessa suhteessa olleen isänmaan asialla. Hän kuitenkin asetti hyvin korkealle oman etunsa ja vanha puolueensa edun. Ehkä pahin virhe oli kuitenkin se, että hän uskoi Neuvostoliiton voittavan kylmän sodan. Myönnetään, että moni muu, esim. minä pelkäsi sitä.
Myönnetään, että uusin vitsini oli huono.
Saddam Hussein sai 100 %:n kannatuksen, samoin Lenin, Stalin jne., joten he kai olivat todellisia kansuosikkeja. Väittääkö Oiva Härkönen, että viimeiset kekkosvaalit olivat aitoa demokratiaa. Veikkaan, että pian Härkönen ylistää Putinia.
vähän ajattelinkin, mutta kun demareiden kanssa ei voi olla varma, onko heillä huumorintajua ensinkään :) Siksi kummia väitteitä ja käsityksiä aina välillä vastaan tulee.
Kysytään nyt vielä, mitä tuo teksti todistaa Kekkosesta.