Täällä kun on näitä muita aiheita lukenut, niin monella on ongelmia esimerkiksi kaupassa käynnissä ja ventovieraille puhumisessa. Kavereiden ja sukulaisten seurassa kuitenkin pystyvät olemaan oma itsensä. Itselläni on kuitenkin päinvastainen tilanne. Kaupassa käynti ei tuota mitään vaikeuksia ja voin kassallekin puhua melkeinpä mitä vain, jos haluan. Jokunen viikko sitten ulkomaalainen asiakas tuli kysymään minulta englanniksi jotain tuotetta eikä keskustelu tuottanut mitään ongelmia. Muutama päivä sitten olin autokoulun kakkosvaiheessa, jossa oli 20 ventovierasta samassa huoneessa ja olin aivan rentona ja oma itseni. Vastailin opettajan kysymyksiin omalla typerällä huumorintajullani yms. :D
Kavereiden, puolituttujen ja jopa sukulaisten seurassa olen kuitenkin hirveän jännittynyt ja mietin koko ajan, mitä pitäisi sanoa ja toivon ettei kukaan kysy mitään, kun en kuitenkaan osaa vastata. Onko teillä muilla vastaavaa, että vieraiden seurassa voi olla oma itsensä, mutta tutut ihmiset "ujostuttavat"? Ja mistä ihmeestä tällainen voi johtua? Pahoittelen sekavaa tekstiä, tässä ei nyt jostain syystä kappalejako toimi.
Kavereiden, puolituttujen ja jopa sukulaisten seurassa olen kuitenkin hirveän jännittynyt ja mietin koko ajan, mitä pitäisi sanoa ja toivon ettei kukaan kysy mitään, kun en kuitenkaan osaa vastata. Onko teillä muilla vastaavaa, että vieraiden seurassa voi olla oma itsensä, mutta tutut ihmiset "ujostuttavat"? Ja mistä ihmeestä tällainen voi johtua? Pahoittelen sekavaa tekstiä, tässä ei nyt jostain syystä kappalejako toimi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kyseessä on mielisairaus
Sama homma mulla. Sukulaiset ja puolitutut on pahimpia, luultavasti siksi koska niitä pitää "miellyttää" (olen perfektionistinen). Eli puolitutut, esim. kavereiden kaverit on tulevaisuudessa mahdollisesti omia kavereita, niin mulla on aina kauheet paineet jättää hyvä vaikutelma ja "esiintyä sosiaalisena". Ja sukulaiset nyt on sukulaisia, tuntuu että niille pitää näyttää että hei mä pärjään elämässä (varsinkin kun en tunne olevani erityisen menestynyt verrattuna joihinkin serkkuihini).
Tuntemattomista en niinkään välitä, joten ei ole paineita ja voin olla oma itseni. Olo on rento eikä tarvitse pelätä. Vaikka jättäisi vähän tyhmemmänkin vaikutelman (esim. antaisi liian vähän rahaa kassalla tai tiputtelisi viisisenttisiä) niin ihan sama, who cares. Mutta auta armias jos kassalla on joku jonka tuntee...
En mä kyllä kavereiden seurassa yhtä paljon jännitä ja ujostele kuin puolituttujen ja sukulaisten kanssa... Vuosien jälkeen ne tuntee mut jo tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen että olen tämmöinen outo tapaus :) Välillä kun saan semmosia ujompia kausia niidenkin seurassa, jos on ollut vaikka pitempi väli kun on nähty tai muuta.
Tämän jutun takia en malta odottaa että pääsen muuttamaan pois tältä pieneltä paikkakunnalta jossa ei voi mennä minnekkään näkemättä jotain vähänkin tuttua. Voi sitä vapautta kun pääsee joskus opiskelemaan ja aloittamaan puhtaalta pöydältä :)
Ei ole missään nimessä kyse "mielisairaudesta" kuten joku tuolla ehdottaa.
Asialle löytyy ihan luonnollinen selitys.
Mene juttelemaan jonkun asiantuntijan kanssa. Ei siinä muuta tarvita.
Onnea matkaan!
täällä myös samanlainen tapaus. Ymmärrän sinua! Jännitän myös puhumista puhelimessa tuttujen kanssa, en soitakaan ikinä kuin muutamalla perheenjäsenelle. Ongelmaa tuottaa kylläkin myös viralliset puhelut - pitää olla lappu jotta en unohda mitä sanon. Noloa. Pahinta on nähdä joku tuttu kaupassa tai jossain muualla, menen paniikkiin kun ajattelen mitä sanon, yleensä pakenen paikalta tai esitän etten ole huomannut. Kamalaa. Hävettää niin paljon. Välttelen paikkoja missä voin törmätä tuttuihin. Vihaan itseäni sosiaalisten puutteideni takia. Olen arka ja itsetuntoni on heikko.