Pakko saada purkautua johonkin. Olen väsynyt lopullisen väsynyt. Olen sairastanut monta vuotta vakavaa masennusta ja lisäksi minulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Tottakai välissä on ollut hyviäkin kausia olen opiskellut ammattiin saanut vakituisen työpaikan. Nyt olen kuitenkin ollut jo kaksi vuotta sairaslomalla työpaikastani. Yllätys olen ammatiltani hoitaja tuntuu että tässä ammattikunnassa mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Olisikohan yhteys työn vaativuuteen ja kuormittavuuten... herätys päättäjät Niin lisäkis olen naimisissa maailman parhaan miehen kanssa ja minulla on ihana koti. No eikö kuulosta satumaisen hyvälle? Varmasti joku miettii, että mitä tuo nyt tuossa ruikuttaa.
Kaikesta tästä huolimatta olen väsynyt elämääni, en jaksa enää ahdistusta, tuskaa ja henkistä kipua. Joskus minusta tuntuu, että kertakaikkiaan räjähdän, kun on niin paha olla. Vihaan itseäni, vihaan sairauttani, vihaan kaikkea mikä liittyy sairauteeni. Tulevaisuus näyttää lähinnä tyhjältä mustalta aukolta. Ei ole mitään odottamista. Tuntuu, että olen tavallaan jo elänyt elämäni pikakelauksella. Olen tehnyt ne kaikki asiat mitä ns. normaali ihminen tekee elinkaarensa aikana. Ikää tosin löytyy vasta 30. Ajattelen, että tulevaisuudella ei ole mitään tarjottavaa. Tiedän, että juuri näin masentunut ihminen ajattelee ja jos paranisin en ajattelisi näin, mutta paranenko koskaan.
Minulla on takani useita yliannostuksia taustalla keino päästä pois. Kun on sietämättömän paha olla niin vedetään dosetillinen lääkkeitä naamaan. Ehkä sitä on halunnu kuolla ehkä vain päästä pois siitä hetkestä en tiedä. No jälkikäteen ajatellen eivät kyllä mitenkään ole helpottaneet tilannetta. Kaunista jälkiviisautta!
Nyt olen yhä useammin ja useammin alkanut ajattelemaan lopullista ratkaisua. Teen itselleni jotain sellaista mistä ei ole pakotietä. Vaihtoehtoisia tapoja on joitakin, koitan kait lähinnä miettiä mikä niistä on nopein ja kivuttomin. En halua kuolla, en vaan jaksa uskoa, että mitään muuta vaihtoehtoa on. Uskon, että pystyn vielä jonkin aikaan hillitsemään kuoleman tuloa, mutta en tiedä kuinka kauan. On pelottavaa kun löytää itsensä suunnittelemassa asioita, etsimässä netistä tietoa. Olen oikeastaan kuin aikapommi räjähdän koska vaan.
Vaikeinta asiassa on, se että en haluaisi aiheuttaa miehelleni niin suunnatonta pahaa oloa mikä hänelle tulee jäämään, kun minua ei enää ole. Tiedän, että aiheutan monelle ihmiselle tuskaa kuolemalla ja tiedän että se on hirvittävän itsekästä. Mutta sisälläni oleva tuska on niin valtavaa, että minun on vain pakko ehkä olla itsekäs. En voi jakaa tuskaani läheiselleni, vaikka he auttaisivat miten he eivät voi ottaa tuskaa minusta pois.
Olen käynyt terapiassa, syönyt useita eri lääkkeitä ja ollut useasti sairaalahoidossa, mutta mikään ei tunnu auttavan. Tiedän että kuntoutumine on hidasta, mutta en tiedä millä saisin venytettyä kärsivällisyyttäni niin enää pidemmällä. Tuntuu, että olen kokeillut kaikki keinot mitä voi kokeilla. Olen puhunut itsemurha ajatuksistani hoitohenkilökunnalle, mutta minusta tuntuu, että he eivät ota minua tosissaan. En haudo mitään kostoa, että tapanpas itseni kun että uskoneet. Vaan minut tekee epätoivoiseksi, se että mitä enää voin tehdä. En tiedä mitä heidän pitäisi tehdä, ehkä pakottaa minut takaisin sairaalaan laittaa suljetulle...en tiedä. Tosin nekin olisivat vain hetken keinoja. Haluan ratkaisun lopullisen sellaisen. Vaihtoehtoja ei ole kovin monta joko kuolema tai siedettävä elämä. Mistä sitten saan sen siedettävän elämään, eipä niitä tähän hätään taida saada ostaa mistään.
Jos päädyn itsemurhaan niin se ei ole kenenkään syy. Kaikki läheiseni ovat auttaneet ja tukeneet minua niin paljon kun ovat vain pystyneet. Olen vain liian itsekäs ihminen elämään. Tuntuu pahalta jos joudun jättämään elämäni lopullisesti tulen ikävöimään miestäni, missä sitten olenkin ehkä taivaassa. En vain jaksa enää pahaa oloa. Se on niin voimakasta se hallitsee koko elämääni.
En tiedä voiko kukaan ymmärtää missä hirveässä ristiriidassa minä elän. Toisaaltani elämässäni on hyviä asioita mistä haluaisin jotenkin pitää kiinni. Samaan aikaa minua kuitenkin terrorisoi masennus ja ahdistus, jotka ovat niin voimakkaita että nämä hyvätkään asiat eivät enää tunnu miltään.
Joskus ajattelen että kuolemani olisi lopulta kuitenkin helpoitus läheisilleni. Tiedän millaista huolta he kantavat minusta joka päivä. Jos olisin kuollut niin asian voisi päättää. He ehkä aikansa surisivat, mutta sitten huomaisivat miten helpottaa elämä on ilman jatkuvaa taakkaa. Ehkä miehenikin löytäisi itselleen uudeen vaimon jonka kanssa voisi elää elämänsä onnellisesti loppuun.
Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea tämän sekavan sepustukseni oli vain pakko saada purkaa itseäni jonnekkin. Ehkä joku päivä heitän arpanoppaa elämästä ja kuolemasta.
Kaikesta tästä huolimatta olen väsynyt elämääni, en jaksa enää ahdistusta, tuskaa ja henkistä kipua. Joskus minusta tuntuu, että kertakaikkiaan räjähdän, kun on niin paha olla. Vihaan itseäni, vihaan sairauttani, vihaan kaikkea mikä liittyy sairauteeni. Tulevaisuus näyttää lähinnä tyhjältä mustalta aukolta. Ei ole mitään odottamista. Tuntuu, että olen tavallaan jo elänyt elämäni pikakelauksella. Olen tehnyt ne kaikki asiat mitä ns. normaali ihminen tekee elinkaarensa aikana. Ikää tosin löytyy vasta 30. Ajattelen, että tulevaisuudella ei ole mitään tarjottavaa. Tiedän, että juuri näin masentunut ihminen ajattelee ja jos paranisin en ajattelisi näin, mutta paranenko koskaan.
Minulla on takani useita yliannostuksia taustalla keino päästä pois. Kun on sietämättömän paha olla niin vedetään dosetillinen lääkkeitä naamaan. Ehkä sitä on halunnu kuolla ehkä vain päästä pois siitä hetkestä en tiedä. No jälkikäteen ajatellen eivät kyllä mitenkään ole helpottaneet tilannetta. Kaunista jälkiviisautta!
Nyt olen yhä useammin ja useammin alkanut ajattelemaan lopullista ratkaisua. Teen itselleni jotain sellaista mistä ei ole pakotietä. Vaihtoehtoisia tapoja on joitakin, koitan kait lähinnä miettiä mikä niistä on nopein ja kivuttomin. En halua kuolla, en vaan jaksa uskoa, että mitään muuta vaihtoehtoa on. Uskon, että pystyn vielä jonkin aikaan hillitsemään kuoleman tuloa, mutta en tiedä kuinka kauan. On pelottavaa kun löytää itsensä suunnittelemassa asioita, etsimässä netistä tietoa. Olen oikeastaan kuin aikapommi räjähdän koska vaan.
Vaikeinta asiassa on, se että en haluaisi aiheuttaa miehelleni niin suunnatonta pahaa oloa mikä hänelle tulee jäämään, kun minua ei enää ole. Tiedän, että aiheutan monelle ihmiselle tuskaa kuolemalla ja tiedän että se on hirvittävän itsekästä. Mutta sisälläni oleva tuska on niin valtavaa, että minun on vain pakko ehkä olla itsekäs. En voi jakaa tuskaani läheiselleni, vaikka he auttaisivat miten he eivät voi ottaa tuskaa minusta pois.
Olen käynyt terapiassa, syönyt useita eri lääkkeitä ja ollut useasti sairaalahoidossa, mutta mikään ei tunnu auttavan. Tiedän että kuntoutumine on hidasta, mutta en tiedä millä saisin venytettyä kärsivällisyyttäni niin enää pidemmällä. Tuntuu, että olen kokeillut kaikki keinot mitä voi kokeilla. Olen puhunut itsemurha ajatuksistani hoitohenkilökunnalle, mutta minusta tuntuu, että he eivät ota minua tosissaan. En haudo mitään kostoa, että tapanpas itseni kun että uskoneet. Vaan minut tekee epätoivoiseksi, se että mitä enää voin tehdä. En tiedä mitä heidän pitäisi tehdä, ehkä pakottaa minut takaisin sairaalaan laittaa suljetulle...en tiedä. Tosin nekin olisivat vain hetken keinoja. Haluan ratkaisun lopullisen sellaisen. Vaihtoehtoja ei ole kovin monta joko kuolema tai siedettävä elämä. Mistä sitten saan sen siedettävän elämään, eipä niitä tähän hätään taida saada ostaa mistään.
Jos päädyn itsemurhaan niin se ei ole kenenkään syy. Kaikki läheiseni ovat auttaneet ja tukeneet minua niin paljon kun ovat vain pystyneet. Olen vain liian itsekäs ihminen elämään. Tuntuu pahalta jos joudun jättämään elämäni lopullisesti tulen ikävöimään miestäni, missä sitten olenkin ehkä taivaassa. En vain jaksa enää pahaa oloa. Se on niin voimakasta se hallitsee koko elämääni.
En tiedä voiko kukaan ymmärtää missä hirveässä ristiriidassa minä elän. Toisaaltani elämässäni on hyviä asioita mistä haluaisin jotenkin pitää kiinni. Samaan aikaa minua kuitenkin terrorisoi masennus ja ahdistus, jotka ovat niin voimakkaita että nämä hyvätkään asiat eivät enää tunnu miltään.
Joskus ajattelen että kuolemani olisi lopulta kuitenkin helpoitus läheisilleni. Tiedän millaista huolta he kantavat minusta joka päivä. Jos olisin kuollut niin asian voisi päättää. He ehkä aikansa surisivat, mutta sitten huomaisivat miten helpottaa elämä on ilman jatkuvaa taakkaa. Ehkä miehenikin löytäisi itselleen uudeen vaimon jonka kanssa voisi elää elämänsä onnellisesti loppuun.
Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea tämän sekavan sepustukseni oli vain pakko saada purkaa itseäni jonnekkin. Ehkä joku päivä heitän arpanoppaa elämästä ja kuolemasta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoitit tuon yöllä. Miten lienee yöuniesi laita.
Oikeastaan minun ei pitäisi yrittääkään vastata, sillä en osaa sanoa tuohon mitään, mistä voisi olla sinulle apua. Etkä näytä vastausta odottavankaan.
On kai lähdettävä siitä, että lopullista ratkaisua on pyrittävä välttämään.
Ehkä voisit yrittää varovasti irtautua vakiintuneista kuviosta ja siten saada uusia ajatuksia päähäsi ja etäisyyttä tilanteeseesi. Esimerkiksi uusi harrastus.
Jos haluat, voit jatkaa keskustelua tällä palstalla.
vaikka makaisit sängyssä, tai tuijottasit kattoa ja ajattelisit että "en jaksa, en oo mitään" : SÄ oot arvokas ihminen, sä oot ainutlaatunen omana ittenäs. Katoppa elämääs eteenpäin, mitä vaan IHANAA voi tapahtua. SÄ voit olla osana sitä. Älä jätä niitä asioita kokematta. Pysy kiinni avunantajissa (psykologi,lääkäri), ei varmaan voi selvitä ilman. Mieti kuinka tärkeä sä oot sun miehelles, sä oot parasta sille. Voimia paljon!
olen sun kans samanikäinen nainen ja tekstisi oli kuin omaani. Haluaisitko kirjoitella enemmän kanssani, ehkä voisimme yrittää tukea toinen toistamme näistä ajatuksista pois?
Kuulostaa hyvin tutulta, tosin olen alle kymmenen vuotta nuorempi, miestä ei ole eikä edes työpaikkaa.. enää.
Olen pitkään miettinyt täsmälleen samoja asioita, sen takia varmaan netissä pyörinkin tällaisilla keskustelupalstoilla. Itsemurha on pyörinyt mielessä säännöllisesti noin seitsemän vuoden ajan. Tiedän todellakin tunteen että kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kun sielu ei saa rauhaa. Ainoa joka minut pitää hengissä tällä hetkellä on ystävät, jotka ovat vastaavassa tai pahemmassa tilaneessa.. niin ja tietysti perhe. Sitä suosittelen sinullekin, vertaistukea. Se on parasta siinä kohtaa kun ei jaksa jatkaa. Aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin ja myös niitä jolla on joskus mennyt huonosti mutta nyt menee paremmin. Molemmat antavat voimaa yrittää.
Lääkkeet ovat muuten ehkä huonoin keino sillä niistä voi tulla pahojakin jälkioireita, niin kuin varmaan tiedät. Minulla ja kämppikselläni on kilokaupalla mieliala-, masennus- ja ahdistus- sekä kohtauslääkkeitä keittiön kaapissa eikä aina ole helppoa ahdistuksessaan valita juuri sitä itselle määrättyä "oikeaa pilleriä", kun mieli tekisi vetää koko kaappi tyhjäksi.
Usko pois, minä ymmärrän sen ristiriidan ja niin monet muutkin masentuneet jotka suunnittelevat tai ovat yrittäneet itsemurhaa. Mutta kliseinen sanonta, se ei ole mikään ratkaisu, pitää paikkansa. Jostain kumman syystä meidän on vain jaksettava vaikka emme enää haluaisi. Elämällä on jotakin annettavaa meille kaikille. Se voi olla tulossa vasta viidenkymmenen vuoden päästä mutta minä olen ainakin liian utelias, jotta voisin missata sen mitä minun varalleni on tarjolla..
En toivota jaksamista enkä voimia, koska inhoan kun kaikki toitottavat sitä minulle, ihan niin kuin se jotain auttaisi! Enkä ehdota edes uutta harrastusta sillä masentuneena on hieman vaikeaa edes nostaa itseään sängystä ylös joka päivä, saati sitten että asettaisi itsensä tilanteeseen jossa täytyy lähteä ulos koko asunnosta.
Sanon että pienin askelin, päivä kerrallaan, joskus tunti kerrallaan. Anna itsellesi aikaa ja silloin kun on paha olo, puhu jollekin, etsi sitä vertaistukea. Lähetä vaikka minulle sähköpostia jos huvittaa. Kaikki, joiden kanssa olen masennuksesta puhunut, sanovat että vertaistuki on auttanut heitä jaksamaan. Ehkä se on vain lyhyt apu mutta se on taas hetki eteenpäin. Jossain vaiheessa huomaat olon helpottavan ja voit ajatella tulevaisuutta sellaisena kuin "normaalit ihmiset" sen näkevät, paljon antavana. Ja jos yhtään helpottaa niin et ole yksin, minä olen hengessä mukana jokaisen masentuneen kohdalla ja sinnitellen päivä kerrallaan pystyn vielä joskus elämään täysipainoista elämää, ilman ahdistusta. Niin kuin sinäkin, kunhan olet kärsivällinen.
sopisiko tällainen?
Enya, Only time
kauniit sanat, aika auttaa moneen asiaan :)
http://www.youtube.com/watch?v=sk3Vz1PEoII&feature=related
Mulla on aivan samanlainen olo tosin olen 15-vuotias. Minulla on ihana poikaystävä ihania kavereita ihmisiä jotka tukee. Meillä on meinannut mennä jo poikkikin sen takia kun olen ottanut lääkkeitä juonut viillellyt. Haluan vain tämän pahan olon pois.. toisaalta jos kuolisin. Uskoisin että kaikilla minun läheisilläni olisi kaikki paljon paremmin. Ja olen täällä tähän aikaan siksi että poikaystäväni soitti. Haistatti vitut. Koska join, viiltelin ja otin pari lääkettä. Tarviin apua. :(