Ujoudesta se kaikki alkoi... Ei kovin innosta opiskella kun tietää aina, että on näitä suunsoittajia huonompi vaikka mitä tekisi. Olen hyvin epävarma, myötäilen ihmisiä ja välttelen kiistatilanteita viimeiseen asti, vaikka pitäisi olla varma omista mielipiteistään ja puolustaa niitä. Tuntuu, että jos olisi ulospäinsuuntautunut olisi maailma mahdollisuuksia täynnä, mutta kun ole sellainen enkä oikein haluaisikaan. Tuntuu, että valintojani on aina ohjaillut sosiaalisten tilanteiden välttely. Kuvittelin aina pystyväni muuttamaan itseni täysin kun vain pääsisin uuteen kaupunkiin, uuteen kouluun jne. Olisinpa edes matemaattisesti lahjakas, mutta kun ei. Aina olen enemmän opiskellut kaikenmaailman hömppäaineita, kun en ole uskaltanut poikien sekaan mennä. Nykyään minulla ei ole minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia, odotan vain aina viikonloppua ja lomia ettei tarvitsisi olla koulussa. Tältä on nyt tuntunut vuosikausia... Vanhemmat pitää edelleen jonain ihmelapsena ja kuvittelee että menen tuosta vain opiskelemaan maisteriksi... lisäksi jaksavat aina muistuttaa miten nopeasti olenkin kohta jo 30 vuotias ja samassa tilanteessa. Eivät ne vaan ymmärrä, ettei esim. yliopistossa opiskelu ole sitä että luetaan kiltisti kirjasta asiat ja muistetaan ne kokeessa. Niin monta mahdollisuutta on jäänyt käyttämättä koska olen tällainen tuppisuu... Monta vuotta vakuuttelin itselleni, että lukiossa uskallan lähteä vaihto-oppilaaksi, mutta enpä sitten mennytkään vaikka olisi tehnyt mieli (olen hyvä kielissä). Joskus pienenä unelmoin eläinlääkärin ammatista ja vastaavista, mutta nyt olen 19 v (kohta 20) ja ammattikoulussa opiskelemassa alaa joka ei juurikaan innosta kunhan nyt on edes jotain tekemistä. Koulukaverit ovat täysiä vastakohtiani, joten kavereita en ole heistä saanut. Harmittaahan se vähän kun monet niistä häiriköistä taitavat nyt olla jossain yliopistossa ja itse opiskelemassa tällaiseen surkeapalkkaiseen ammattiin. Itse en osaa muuta kuin stressata ja jännittää pieniäkin asioita. En tiedä suoritanko edes tätä koulua loppuun, kun tulossa on työharjoitteluja yms. hrr... Tällaiselle aralle on vaan niin kova paikka kun koulussa nykyään joka toinen sana on ryhmätyö, parityö, keskustelu... varsinkin jos kukaan ei halua olla samassa ryhmässä kanssasi. Koulut tekisivät palveluksen jos jo ekaluokkalaisille alettaisiin takoa päähän ettei tällaisista ihmisistä tule ikinä mitään, joten turha stressata läksyistä.
Ujous tappoi motivaation...
..........
10897
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itse myös joskus ajattelin, että pystyn muuntautumaan toisenlaiseksi kun menen opiskelemaan toiseen kaupunkiin. No kyllähän sen tietää miten siinä kävi. En silloin saanut pahemmin ystäviä tuppisuumaisuuteni (ei taida olla edes sana) takia ja lopulta lopetin koko koulun. Silloin olin paljon nuorempi, mutta tuntuu, että nykyäänkin motivaatio on alhainen kun pelkää kaiken maailman ryhmätöitä, esitelmiä ja epäonnistumista. Välttelenkin korkeakouluja koska en pysty ryhmätöihin enkä esitelmiin, ei missään nimessä. Koulua ei kuitenkaan kannata jättää kesken, etenkään jos se on melkein loppusuoralla. Se on kivampi saada huonoa palkkaa kuin ei palkkaa ollenkaan kuten minä, joka en ole onnistunut hankkimaan koulutusta ja olen nyt työtön. Opiskelumaailma voi olla helvettiä ujolle.
Luin edelliset viestit ja tunsin samuutta niiden kanssa. Olen jo keski-ikäinen ja siitä huolimatta ujous häiritsee eloani suunnattomasti! Joudun työssäni olemaan esillä. Se menee rutiinilla. Tosiasiassa jännitän jokaista tilannetta, jossa joudun olemaan yhdenkin ihmisen kanssa tekemisissä. En ole puhunut ongelmastani yhdellekään terapeutille. Olen kirjoittanut ongelmiani läpi. Olen tullut niiden kanssa sinuiksi ja tiedostan ongelmani. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan ratkaissut ujouden ongelmaani.
Ujouteeni liittyy myös erittäin voimakas häpeän tunne. Äitini oli aikanaan sellainen, että hän moitti lapsiaan hyvin usein. Uskoisin osan ongelmistani juontuvan lapsuuden ja nuoruuden taustoistani ja ongelmaisesta äidistäni. Tieto siitäkään ei silti ujouttani ja häpeäntunteitani poista.
Ujouteeni ja häpeän tunteisiin liittyy myös itsetuhoisia ajatuksia ja masennusta. Olen myös heikko puolustamaan itseäni, vaikka minua kohdeltaisiin kaltoin esim. työpaikalla. Olen joutunut muutaman kerran tilanteeseen, jossa puolustautuminen olisi merkinnyt itsekunnioituksen säilyttämistä ja yhteisön arvostuksen pysymistä. Kun en puolustautunut, vaan annoin lyödä vapaasti, aloin pikku hiljaa romahtaa.
Nykyisin sinnittelen päivästä toiseen masennuksen ja normaaliuden välimaastossa. Sen olen huomannut, että muut ihmiset saavat minut - paradoksaalista kyllä - pelkällä olemassaolollaan silti jaloilleen. Toisaalta muut ihmiset myös voivat saada minut helposti polvilleni.
Näin on vain yritettävä ryömiä tämä elämä läpi, vaikka tämä ei ole helppoa...
, josta se ujouskin kumpuaa ja tietysti myös häpeä ja itsensä mollaaminen.
Oma opiskeluaikani 80-luvulla oli yhtä piinaa samasta syystä. Opiskelin kauppakorkeakoulussa enkä tuntenut kuuluvani joukkoon ollenkaan. Minäkin kärsin silloin esiintymisjännityksestä ja tuppisuisuudesta (ihme sana?) ja pidin itseäni täysin turhana ihmisenä. Pyristelin jotenkin kursseja läpi mutta mitään onnellista opiskelijaelämää en kokenut eläväni. Sitten aloin odottaa lasta ja sain elämääni vähän eri näkökulmaa. Sisukkaasti tein gradun ja suoritin loput kurssit ns. äitiysloman aikana. Ja sain kuin sainkin paperit ulos (huonot tosin).
Myöhemmin elämässäni olen sairastanut yhden vaikean masennusjakson ja siitä toipuessani olen vasta alkanut päästä itseni kanssa sopuun. Masennukseen romahtaminen nimittäin pudotti kaikki ne valheelliset kuvitelmat itsestäni joiden varassa heikko itsetuntoni oli roikkunut. Piti alkaa tutustua siihen minkälainen oikeasti olin. Koko ikänihän olin itseäni häpeillen piilotellut, kun en uskonut ikinä kelpaavani omana itsenäni. Pikku hiljaa opin pitämään itsestäni ja suhtautumaan pelkoihini armeliaammin. Tajusin, että kaikilla ihmisillä on omat peikkonsa kaapissa, eikä omat peikkoni olleet yhtään sen hävettävämpiä kuin muidenkaan.
Haluaisin vain antaa sinulle uskoa siihen, että olet hyvä sellaisena kuin olet, niin kuin jokaikinen on. Itsetunto-ongelmien kanssa et todellakaan ole yksin. Mutta itsetuntoakin voi parantaa. Minulla se vaati romahduksen ja sen jälkeen omaan itseeni tutustumisen alusta asti, terapian avulla.
Luulin, että ikä ja koulussa oleminen ujouden vie. Eipä auttanu ja tein taas ujona ihmisen sen virheen, että kävin liikaa kouluja (AMK ja yliopisto). Ujouden/epäsosiaalisuuden takia ei paljon inssitöitä ole saanut ja työntekijätehtäviin ei oikein oteta. Työtön ollaan. Lisäkoulutus taas ei paljon asiaa auta.
tehdä jotain siellä koulumaailmassa. Ujoja ja arkoja pitäisi kannustaa ja tukea paljon, että jaksavat jatkaa ja uskoa itseensä ja omiin taitoihinsa sen sijaan, että latistetaan tai painetaan alaspäin.
Koulu on jo muuttunut niistä viime vuosikymmenien aikana. Silloin kun itse kävin koulua, opettajilla oli auktoriteettia ja oppilaat joutuivat usein myös pelkäämään. Silloin opettajalla oli todellista valtaakin nujertaa jonkun oppilaan itsetunto, jos sille päälle sattui.
Nykyään koulut ovat demokraattisempia. On kaikennäköisiä turvaverkkorakenteita tukioppilaineen, koulukuraattoreineen, vanhempainyhdistyksineen jne. Mutta ne ovat vain rakenteita. Suomalainen ihminen ei ole näiden vuosikymmenien aikana kuitenkaan paljoa muuttunut. Eli suomalaisten itsetunto-ongelma jyllää edelleen. Siksi noista rakenteistakaan ei ole niin suurta hyötyä kuin mitä niistä voisi olla. Koulujen demokraattisuuspyrkimykset ovatkin johtaneet lähinnä siihen, että oppilaat saavat olla koulussa kuin pellossa. Eikä ketään saa syyllistää, ettei tule paha mieli.
Itsetunto-ongelmaisia ihmisiä on joka puolella, lasten vanhempina, opettajina, poliitikkoina. Siksi on ihan turhaa edellyttää, että kouluissa työskentelevät ihmiset olisivat tunne-elämältään yhtään sen kypsempiä kuin muutkaan suomalaiset. Mutta kun me olemme niin tottuneet siihen ajatukseen, että ihminen ei ole hyvä sellaisena kuin on (itsetunto-ongelman ydin), niin on tosi luonnollista vaatia, että myös muiden pitäisi olla erilaisia (jotenkin parempia) kuin ovat.
älyää, niin lakkaa pingottamasta muita ihmisiä. Jos onnistuisitte edes hetkenkään verran olemasta kaivelemasta napaanne (ne minun kauheat mokat!) ja pakottaisitte itseänne seuraamaan mitä muut ihmiset puuhaa, niin huomaisitte takuulla miten huitteralla perustalla muiden ihmisten pokka ja pärjääminen on!
Mitä sammakoita latelevat suustaan ihan pokkana. Mokailevat, käyttäytyvät hölmösti ja naurettavasti! Ja joka iikalla on oma akilleen kantapäänsä, se on aivan varma!
Vähän ikää kun karttuu, niin opitte näkemään "onnellisten" ja "mallikelpoisten" fasaadien taakse, kyllä siellä luuraa se sama pelkoinen pikku ihminen, omine omituisuuksineen, piiloteltavine hävettävine asioineen, kuin omassa itsessä.
Kaikki ihmiset on jonkin sortin reppanoita, sen olen havainnut. Miksi näitä reppanoita suotta pelkäämään!
Ujojen ihmisten pitäisi oppia armollisesti naureskelemaan itselleen, niin kuin hyväntahtoinen täti lystikkäälle pikkulapselle. Taisinpa mokata, hah, svidut siitä, ketäpäs se nyt liikuttaa -asenne tekee eetvarttia.
Aloittajalle: 19-vuotiaalla on kaikki mahdollisuudet edessään. Mikään katastrofi ei todellakaan ole, jos eka ammatinvalinta on sattunut vikaan. Kosolti on aikaa hakeutua vaikka mihin!
Sinua taitaa stressata vanhempien odotukset. Mutta kyseessähän on oma elämäsi! He saavat odottaa mitä haluavat, se on heidän asiansa. Sinun elämästäsi ja siinä viihtymisestä on kyse!
Minunkin itsetuntoni oli hyvin pitkään kadoksissa, johon pidän aika pitkälti syynä äitini suhtautumista minuun. Tunsin etten kelvannut hänelle, vaikka olisin seitsenkertaista volttia vääntänyt. Kuten en kelvannutkaan.
Vasta kun lakkasin yrittämästä, vapauduin ainaisesta syyllisyyden ja huonommuuden tunteesta.
esillä olo oli minulle silkkaa painajaista. Mutta pakosta kun työn puolesta sitä on pitänyt tehdä, koitti sekin päivä, että huomasin täysin vapautuneesti puhuvani ryhmän edessä.
Se oli eräänlainen merkkipaalu, kun muistelin miten kouluaikaan suullista esitystä pitäessäni olin niin jännittynyt, että lopotin esitelmäni kuin transsissa, mitään en siitä jälkikäteen muistanut. Ilmeisesti olin lopottanut kuitenkin suht. järkeviä (hirveä harjoittelu kotona) koska sain siitä ihan hyvän numeron.
Sekin kannattaisi ujojen muistaa, ettei ihmisten kanssa tarvitse puhua mitään niin fiksua. Monesti nuorena mietin niin kauan mitä filmaattista keksisin sanoa, että koko tilanne oli jo ohi, ja olin aina se joka istui tuppisuuna työpaikan kahviossa.
Kun ihan hyvin olisin voinut löpistä jotain vaikka säästä, kahvin mausta, paperimukeista, mitä tahansa. Ei se small talk sen kummallisempaa todellakaan ole! Tärkeintä on ystävällinen asenne ja jos suht. luonnollisesti onnistuisi vielä hymyn taikomaan.
Hyvä kuuntelijakin on ihan kullan arvoinen ja saa ihmiset tykkäämään sinusta. Muistan muutamankin kapakkaillan, jolloin en juuri tehnyt muuta kuin ynähtelin sopivasti ja asetin muutaman jatkokysymyksen. Illan lopuksi seuralaiseni säteilevästi hymyillen totesivat minun olevan tosi fiksu ja ihana ihminen seuraani kiitellen.
Joo, oon kokenut tuon myös. Ihan tarkoituksella hain kauas kotikunnastani ja aattelin että jee, pääsen nyt isoon kaupunkiin, teen sosiaallisesti suuren muodonmuutoksen ja alan sitten tutustumaan oikein kunnolla ihmisiin (ei sillä etteikö mulla ois ollu kavereita ihan kotikonnuillakkin) mutta miten siinä kävikään? On ensimmäinen jakso koulusta käyty vasta läpi ja olen valmis lopettamaan koska en vain pysty ujouttani tekemään kunnon kontakteja ihmisiin ja epävarmana vielä sitten alan epäilemään nykyisiäkin heikkoja ihmissuhdesiteitäni luokkalaisiini. Alkaa näyttään ettei ne minun seurasta niin välitä ja enkä viitti seuraankaan tunkea kun tuntuu etten ole kaivattua seuraa.... eikä nuo ryhmätyöt todellakaan nannaa ole, joudun aina siihen jämäryhmään kun ns. kaverit ryhmäytyvät keskenään ja minut otetaan mukaan sitten jos jää yksipaikka avoimeksi..... tuntuu että muut kyllä onnistuu löytämään parhaan kaverin luokasta mutta eipä meille ujoille sellaista hengenheimolaista helpolla löydy.... ei ihme että siinä tällaiset heikotlenkit haluaa nopeasti karsiutua pois. Itse olen jo miettinyt muita alankoulutus muoto vaihtoehtoja kun en todellakaan jaksa olla taas se syrjitty joka on yksin välitunneilla ja ruokalassa ja paritöiden teossa. Se on henkisesti raskasta......
Mulla myös vähän sama tilanne kuin edellämainituilla, oon aina ollut tosi ujo ja arka,osin johtuu luonteesta ja osin vuosia jatkuneesta kouluhelvetistä (henkistä ja fyysistä kiusaamista) Itsetuntoni on aika huono ja joudun taistelemaan joka päivä,että jaksan käydä koulua ja pysyn edes jotenkin täysissä järjissäni.Vielä enemmän kuin esiintymisiä,pelkään ryhmätöitä,jotka on mun mielestä kaikkein pahinta koulussa.Pystyn kyllä puhumaan jos on yksi tai kaksi ihmistä,mutta yleensä meitä on useampia ja olen aina se hiljainen,joka tuntuu olevan muille täysin yhdentekevä ja josta saa lypsää mielipiteitä asiaan kuin asiaan.En uskalla vapaaehtoisesti sanoa juuri mitään.On mulla pari kaveria onneksi mun luokalla,mutta niidenkin kanssa hengaan lähinnä koulussa,tuntuu että niillä on vapaa-ajalla omat kaverit ja omat kuviot, joihin minä en mahdu.Muutin juuri uudelle paikkakunnalle ja uuteen kouluun ja päätin,että nyt karistan epäsosiaalisuuden taakan harteiltani ja alan sosiaaliseksi vaikka väkisin,mutta helpommin sanottu kuin tehty...Olen taas sama hiljainen,ujo tyttö kuin aina ennenkin.Mutta olen päättänyt,että käyn tämän koulun vaikka hampaat irvessä läpi! En anna kenellekään sitä tyydytystä,että luovuttaisin ja he pääsisivät pitämään itseään parempana.En vaan suostu siihen.Mua on kohdeltu niin paskasti koko pienen ikäni,että sisuunnuin enkä yksinkertaisesti suostu luovuttamaan.Sekin on helpommin sanottu kuin tehty,tiedän sen kokemuksesta,mutta en vaan kestä ajatusta,että tämä koulu jäisi kesken sen takia,että olen niin tuskallisen/sairaalloisen ujo.Hammasta puren kitkuttelen kurssit ja pari/ryhmätyöt esiintymiset läpi,tuli mitä tuli.Minua helpottaa myös tieto siitä,että voin halutessani käyttää vaikka yhtä tai kahta rauhoittavaa,että saan hommat jotenkin hoidettua.Käytän niitä vain tosi tarpeeseen,kun äärimmäinen paniikki ja pelkotila iskee ed.mainituissa tilanteissa ja niiden avulla olen pystynyt selviämään vaativistakin esiintymistilanteista.Vie pahimman pelon pois.Haluan kannustaa teitä kaikkia,jotka kärsitte samoista ongelmista.Hakekaa apua,käykää vaikka keskustelemassa psykologin kanssa ja kokeilkaa vaikka rauhoittavaa lääkitystä tarvittaessa, jos ette muuten pysty selviytymänä esiintymistilanteista.Ei kannata koulua jättää kesken,miettikää kuinka paljon harmittaa jälkeenpäin...Itse kadun vieläkin että jätin yhden tosi hyvän koulun kesken pelon takia...Jos olisin saanut apua ajoissa,olisin varmasti selvinnyt.Tsemppiä teille kaikille ja kannustan tosiaan hakemaan apua, itseäni ainakin on terapia ja lääkkeet auttaneet tosi paljon :)