Tulin raskaaksi keväällä, ja vanhempani painostivat aborttiin.
Minua uhkailtiin kaikin keinoin, mm. välien katkaisemisella, avainten poisottamisella, minulle ei puhuttu kotona mitään ja jos puhuttiin, koski asia sitä, kuinka olen nyt hyvää vauhtia pilaamassa elämääni.
Välillä minua kiristettiin mm. lupaamalla oma asunto, mikäli otan lapsen pois. Kaikki tämä omaksi parhaakseni - niinkö?
En voinut enää asua vanhempieni kanssa.
Jouduin olemaan vuorotellen öitä kavereillani ja muualla, pakoilemaan, ja kuuntelemaan kaikenmaailman sukulaisten soittoja, jossa he yllättäen ottivat yhteyttä ja puhuivat abortintekemisen puolesta.
Siinä oli elämäni vaikein kaksi kuukautta. Raskaus eteni koko ajan, ja jo alusta saakka olin päättänyt pitää lapsen. Silti kaiken painostuksen jälkeen olin kahden vaiheilla: luin abortista ja muutaman kerran olin jo menossa sitä tekemäänkin, ajatuksissani.
En saanut muodostettua minkäänlaista tunnesidettä tulevaan lapseen: ajattelin vain, kuinka se pilaa tulevaisuuteni, enkä todellakaan iloinnut raskaudestani enää pätkääkään.
Vielä monta kertaa minulle on tullut sama " kriisi"
- ajattelen lapsensaantia ja pelkään tulevaisuutta, ja toisinaan poden huonoa omaatuntoa siitä, että tunnen jonkinlaista kaipausta juhlimista ja baari-iltoja kohtaan, koska kaikki kaverini voivat tulla ja mennä, miten haluavat.
Silti tiedän, etten vaihtaisi omaa, nyt jo potkivaa lastani mihinkään. Niin vain luonto on hoitanut minulle
" äidinvaiston", jota en uskonut itsestäni löytäväni. Kiintymystäni lisää se tosiasia, että tämä lapsi mahassani olen elänyt elämäni kaikkein rankimmat vaiheet.
Silti olen selvinnyt tänne asti, ja synnytän parin kuukauden kuluttua.
Olen kohta 20 -vuotias, joten en oikeastaan mikään teini, mutta sitä ei ainakaan perheeni ymmärtänyt, koska eivät edes kysyneet, mitä itse halusin.
En ajattele heidän käytöstään usein, sillä nyt he yrittävät kaikin keinoin hyvittää mennyttä. Silti sen muisteleminen saa minut yhä toisinaan surulliseksi ...
Kirjoitin tänne luettuani muita juttuja palstalta ihan vain mielenkiinnosta. Halusin kertoa omasta tilanteestani ja ratkaisusta, johon päädyin. Kaiken painostuksen ja vihan keskellä oli hankala kuunnella omaa ääntään, enkä lopulta edes tiennyt, mitä itse halusin.
Sen takia, mielestäni, vanhempien tulisi keskustella rakentavasti lapsensa kanssa. Jos nyt ajattelen, että olisin päätynyt aborttiin, tulee minun paha olla. Olisin katkera vanhemmilleni, enkä tiedä, millaiseksi suhteeni poikaystäväni kanssa olisi muuttunut, kun toivomamme lapsi vanhempieni painostuksen takia olisi menetetty.
Pikku hiljaa totun tähän uuteen elämäntilanteeseeni ja melko usein olen jopa onnellinen :)
Minua uhkailtiin kaikin keinoin, mm. välien katkaisemisella, avainten poisottamisella, minulle ei puhuttu kotona mitään ja jos puhuttiin, koski asia sitä, kuinka olen nyt hyvää vauhtia pilaamassa elämääni.
Välillä minua kiristettiin mm. lupaamalla oma asunto, mikäli otan lapsen pois. Kaikki tämä omaksi parhaakseni - niinkö?
En voinut enää asua vanhempieni kanssa.
Jouduin olemaan vuorotellen öitä kavereillani ja muualla, pakoilemaan, ja kuuntelemaan kaikenmaailman sukulaisten soittoja, jossa he yllättäen ottivat yhteyttä ja puhuivat abortintekemisen puolesta.
Siinä oli elämäni vaikein kaksi kuukautta. Raskaus eteni koko ajan, ja jo alusta saakka olin päättänyt pitää lapsen. Silti kaiken painostuksen jälkeen olin kahden vaiheilla: luin abortista ja muutaman kerran olin jo menossa sitä tekemäänkin, ajatuksissani.
En saanut muodostettua minkäänlaista tunnesidettä tulevaan lapseen: ajattelin vain, kuinka se pilaa tulevaisuuteni, enkä todellakaan iloinnut raskaudestani enää pätkääkään.
Vielä monta kertaa minulle on tullut sama " kriisi"
- ajattelen lapsensaantia ja pelkään tulevaisuutta, ja toisinaan poden huonoa omaatuntoa siitä, että tunnen jonkinlaista kaipausta juhlimista ja baari-iltoja kohtaan, koska kaikki kaverini voivat tulla ja mennä, miten haluavat.
Silti tiedän, etten vaihtaisi omaa, nyt jo potkivaa lastani mihinkään. Niin vain luonto on hoitanut minulle
" äidinvaiston", jota en uskonut itsestäni löytäväni. Kiintymystäni lisää se tosiasia, että tämä lapsi mahassani olen elänyt elämäni kaikkein rankimmat vaiheet.
Silti olen selvinnyt tänne asti, ja synnytän parin kuukauden kuluttua.
Olen kohta 20 -vuotias, joten en oikeastaan mikään teini, mutta sitä ei ainakaan perheeni ymmärtänyt, koska eivät edes kysyneet, mitä itse halusin.
En ajattele heidän käytöstään usein, sillä nyt he yrittävät kaikin keinoin hyvittää mennyttä. Silti sen muisteleminen saa minut yhä toisinaan surulliseksi ...
Kirjoitin tänne luettuani muita juttuja palstalta ihan vain mielenkiinnosta. Halusin kertoa omasta tilanteestani ja ratkaisusta, johon päädyin. Kaiken painostuksen ja vihan keskellä oli hankala kuunnella omaa ääntään, enkä lopulta edes tiennyt, mitä itse halusin.
Sen takia, mielestäni, vanhempien tulisi keskustella rakentavasti lapsensa kanssa. Jos nyt ajattelen, että olisin päätynyt aborttiin, tulee minun paha olla. Olisin katkera vanhemmilleni, enkä tiedä, millaiseksi suhteeni poikaystäväni kanssa olisi muuttunut, kun toivomamme lapsi vanhempieni painostuksen takia olisi menetetty.
Pikku hiljaa totun tähän uuteen elämäntilanteeseeni ja melko usein olen jopa onnellinen :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
tarinastasi!
Liian usein täällä näkee surullisia esimerkkejä kun joku tekee mieliksi muka toisen tilanteen ja haluamiset paremmin tietäville aivopesijöille :(
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8409376
Varmasti on vaikea luottaa painostuksen jälkeen nyt heihin, mutta usko pois, he häpeävät nyt syvästi kun ovat ymmärtäneet mitä olivat aiheuttamassa..
Yritä hakeutua paikkakuntasi odotuspiireihin, ota selvää neuvolasta äiti-lapsi kerhoista! Löydät varmasti samanhenkistä seuraa, iältäänkin samassa tilanteessakin olevista. Tukiverkon turvin voi sitten toisinaan viettää niitä rentouttavia aikuisten iltojakin :) Ja uskon kyllä että vanhempasikin oikein mielellään auttavat lapsen hoidossa, varsinkin nyt kaikkien ikävien alkuvaiheiden jälkeen.
Elämässä on asioilla tapana järjestyä parhain päin ja sinulla on lapsesi arkipäiviesi ilona. Moni onneton ei koskaan edes koe vanhemmuutta.
Olet selviäjä ja olet tehnyt oikein, itsellesi ja lapsellesi! Voit olla todella ylpeä itsestäsi ettet antanut periksi halpamaisten houkuttimien edessä.
Onnea matkaan!! :)
keksinyt kuin omaan viestiisi vastata? ;D
noinko paljon sua asiallinen ja kannustava vastaus vitutti ;D
En kyllä viitti omaan viestiini vastata, mutta kiitos silti siitä vastauksesta, siitä tuli hyvä mieli=)
nyt omiin vastailiskaan :D
olit vahva ja kuuntelit omaa sisintäsi ja valitsit sen mukaan oikean teon! Ei ketään saisi painostaa noin kuin sinulle tehtiin ja vielä läheistesi toimesta. Kuitenkin varmaan sen läpikäymisen tähden olet entistä varmempi, että ratkaisu oli sinulle juuri se oikea!
Varmasti tulet monesti miettimään mitä voisit tehdä, jos ei lasta olisi, onhan se ihan tervettäkin, kun kyse on isosta elämänmuutoksesta. Ei se miettiminen tai epävarmuuskaan, miten osaa olla äiti, kuitenkaan vähennä rakkauttasi lapseen, jonka olet halunnut synnyttää ja josta haluat pitää huolta ü Lapsellasi on tärkein, mitä lapsi voi saada: rakastavat vanhemmat, jotka haluavat häneen panostaa.
Onnea koko perheelle!
painostuksen alla :) Kyllä se vain niin on että naisen pitää itse saada ilman taustaääniä päättää tällaisesta asiasta.
Onnea vauvan johdosta :)