juu, eli mietin että ootteko onnellisia? jos olette esim. tavoitepainossanne, siinä mihin olette tähdänneet - miltä se tuntuu? menettekö hymyssä suin (okei vähän liioittelua mutt...) nukkumaan 'odottaen aamua ja uutta ihanaa päivää? vai onko päivät kopioita toisistaan ja ajatuskin huomisesta kauhea...?
itelläni oli pahimpina anoreksia-aikoina (n. vuosi sitten) sellaista, että onnellisuus oli viimesin asia mun elämässä. Jouduin käymään kauheesti lääkärien, ravintoterapeutin ym luona ja verikokeissa.. kunnes jouduin osastohoitoon (1vko suljetulla, mistä jäi kauheat traumat, ja 3.5kk syömishäiriöossalla).
Ne oli kauheita kuukausia, kun tiesi että painon piti nousta tai ei pääsis pois. No kyllähän se nousikin niiden kuukausien aikana joku 6kg, mutta kotiin päästyä putosi aika nopsaan takasin samaan ku ennenkin. Punnituksissa ei kuitenkaan oo huomattu mitään koska oon aina tankannu ku viimeistä päivää ja se on ollu kauheeta. tosi heikko olo ja huimannu.. nyt oon kuitenkin päättäny ottaa sairautta sarvista ja hallita sitä itse - jos en kokonaan pääse tästä eroon, niin ainakin mä oon se joka määrää, ei mikään anoreksia. bmi tällä hetkellä about 15, tavoite tällä hetkellä nostaa painoa itse pikkuhiljaa ainakin niin, että bmi ois 16. Sitten katon tilannetta uudestaan... onhan se 16 aika alhanen, ja tiedän, etten tuu yhtään onnellisemmaksi oli se sitten 14 tai 13. Haluan vaan olla onnellinen ja nauttia elämästä ilman ainaista huolta peilikuvasta, vaa'an lukemista ja lääkärillä ravaamisesta. ei kiitos. Mun päivät on jo yli kolme vuotta lipunu ohi sormien kun oon sairastanut, kauheeta miten aika onkaan mennyt, kaverit on jääny siinä sivussa, opiskelut oli viime lukuvuoden katkolla ja elämässä ei ole muuta kuin aikataulut, ruoka, liikunta, peili, vaaka, lukemat, sentit... ei huhhuh. en jaksa enää, eiköhän tää jo riitä mulle. Pitäkää te hauskaa anoreksian kanssa niin kauan kun on kivaa, mutta toivon oikeesti että jokasen silmät aukeaa jossain vaiheessa ja elämä voittaa
itelläni oli pahimpina anoreksia-aikoina (n. vuosi sitten) sellaista, että onnellisuus oli viimesin asia mun elämässä. Jouduin käymään kauheesti lääkärien, ravintoterapeutin ym luona ja verikokeissa.. kunnes jouduin osastohoitoon (1vko suljetulla, mistä jäi kauheat traumat, ja 3.5kk syömishäiriöossalla).
Ne oli kauheita kuukausia, kun tiesi että painon piti nousta tai ei pääsis pois. No kyllähän se nousikin niiden kuukausien aikana joku 6kg, mutta kotiin päästyä putosi aika nopsaan takasin samaan ku ennenkin. Punnituksissa ei kuitenkaan oo huomattu mitään koska oon aina tankannu ku viimeistä päivää ja se on ollu kauheeta. tosi heikko olo ja huimannu.. nyt oon kuitenkin päättäny ottaa sairautta sarvista ja hallita sitä itse - jos en kokonaan pääse tästä eroon, niin ainakin mä oon se joka määrää, ei mikään anoreksia. bmi tällä hetkellä about 15, tavoite tällä hetkellä nostaa painoa itse pikkuhiljaa ainakin niin, että bmi ois 16. Sitten katon tilannetta uudestaan... onhan se 16 aika alhanen, ja tiedän, etten tuu yhtään onnellisemmaksi oli se sitten 14 tai 13. Haluan vaan olla onnellinen ja nauttia elämästä ilman ainaista huolta peilikuvasta, vaa'an lukemista ja lääkärillä ravaamisesta. ei kiitos. Mun päivät on jo yli kolme vuotta lipunu ohi sormien kun oon sairastanut, kauheeta miten aika onkaan mennyt, kaverit on jääny siinä sivussa, opiskelut oli viime lukuvuoden katkolla ja elämässä ei ole muuta kuin aikataulut, ruoka, liikunta, peili, vaaka, lukemat, sentit... ei huhhuh. en jaksa enää, eiköhän tää jo riitä mulle. Pitäkää te hauskaa anoreksian kanssa niin kauan kun on kivaa, mutta toivon oikeesti että jokasen silmät aukeaa jossain vaiheessa ja elämä voittaa
Vastaukset 3
Vanhimmat
paranemistarinoita! Niin se vaan menee että et voi saada onnea ja anoreksiaa samaan aikaan...
En ole onnellinen. BMI vähän alle 16, ja tiedän että se on sairasta. Keväällä oli jopa 14-15. Mutta enää en uskaltaisi lihottaa, vaikka tiedän että alle 17,5 on sairasta ja joko 18,5 tai 20 normaalin alaraja aikuisella.
Hoitokaan ei suju, koska en suostu punnituksiin. Niihin taas en suostu, koska sitten en ainakaan anna painon nousta vaan pyrin pitämään sen juuri ja juuri pakkohoitorajan yläpuolella mutta mahdollisimman alhaalla. En halua, että joku tarkkailee lihomistani, edes alipainoisena. Se hävettää. Haluaisin erilaista hoitoa, mutta miksi sitä on niin pirun vaikea saada?
Täällä on myös yksi joka on ihan samaa mieltä asioista, joka on ollut nyt puolitoista vuotta erilaisilla osastoilla, ensin vuodepaikka- osastolla sairaalassa, infektio-osastolla, syömishäiriö- osastolla, suljetulla nuorisopsykiatrian osastolla, syömishäiriöisten päivä- osastolla ja parasta aikaa olen kuntoutuskeskuksessa.Elämä on pelkkää helvettiä, tahdon vaan kaatua sänkyyn ja nukkua pois. Mutta en luovuta. Painoa nostamalla mulla ei oo edessä kun vaan saavutettavia asioita!