Pliis kertokaa, miten tuutte toimeen teidän isien kanssa. Mä vihaan itteeni.
Oon vaan täs vähän miettinyt mun isää. Oon aina ollut sille näkymätön. Ei se huomaa mun laihtumista eikä sitä etten syö. No, en mä haluiskaan et sen huomais. Mut oon miettinyt, miks. Ehkä se ei ois koskaan halunnut mua. Tuntuu, ettei sitä kiinnosta yhtään mun asiat. Vaikka toisin kymppeja kokeista. Vaikka olisin kuinka laiha. Vaikka olisin kipeä. jos puhun sille jostain, niin se kysyy yleensä, että tarvisinko mä rahaa uusiin vaatteisiin tai jotain. Se vaan haluu musta heti eroon.
Mä tiedän että se pettää äitiä. Ja kuulin puhelimessa kun se joskus puhu varmaan sen toisen naisensa kanssa et "tuun heti kun ton lehmän silmä välttää". En tiedä pitäiskö kertoa äidille. En mä pysty. Vaiks toisaalta mä joskus toivon et ne erois. Mun äiti on aika lihava. Mut silti isä tekee väärin. Ja luulen et ehkä äiti tietää. Tai ainakin vaik se tietäis, niin se ei sanois mitään. Ne vaan elää niinku kaikki olis hyvin. Ja äiti vetää pullaa ja mä oksennan sitä. Ja kun koko onnellinen perhe istuu yhdessä ruokapöydässä niin mun tekis mieli heittää keittolautaset niiden molempien päälle ja huutaa kaikki ulos. Mut en mä pysty. Ja ei ne varmaan edes sanois mitään.
Ja musta ei koskaan saa tulla läskiä lehmää.
Onks teil muilla ongelmia isien kanssa? Puhuuks ne teille. Mitä mä teen? Pliis, auttakaa. Ma haluisin et mun isä välittäis musta. Tai edes huomais.
Oon vaan täs vähän miettinyt mun isää. Oon aina ollut sille näkymätön. Ei se huomaa mun laihtumista eikä sitä etten syö. No, en mä haluiskaan et sen huomais. Mut oon miettinyt, miks. Ehkä se ei ois koskaan halunnut mua. Tuntuu, ettei sitä kiinnosta yhtään mun asiat. Vaikka toisin kymppeja kokeista. Vaikka olisin kuinka laiha. Vaikka olisin kipeä. jos puhun sille jostain, niin se kysyy yleensä, että tarvisinko mä rahaa uusiin vaatteisiin tai jotain. Se vaan haluu musta heti eroon.
Mä tiedän että se pettää äitiä. Ja kuulin puhelimessa kun se joskus puhu varmaan sen toisen naisensa kanssa et "tuun heti kun ton lehmän silmä välttää". En tiedä pitäiskö kertoa äidille. En mä pysty. Vaiks toisaalta mä joskus toivon et ne erois. Mun äiti on aika lihava. Mut silti isä tekee väärin. Ja luulen et ehkä äiti tietää. Tai ainakin vaik se tietäis, niin se ei sanois mitään. Ne vaan elää niinku kaikki olis hyvin. Ja äiti vetää pullaa ja mä oksennan sitä. Ja kun koko onnellinen perhe istuu yhdessä ruokapöydässä niin mun tekis mieli heittää keittolautaset niiden molempien päälle ja huutaa kaikki ulos. Mut en mä pysty. Ja ei ne varmaan edes sanois mitään.
Ja musta ei koskaan saa tulla läskiä lehmää.
Onks teil muilla ongelmia isien kanssa? Puhuuks ne teille. Mitä mä teen? Pliis, auttakaa. Ma haluisin et mun isä välittäis musta. Tai edes huomais.
Vastaukset 12
Vanhimmat
haluaisin lähettää täältä jostain jorpakon takaa sulle ihan hirmu ison virtuaalihalin, tuollanen tilanne kuulostaa kamalalta! onko sulla vanhempia sisaruksia, joiden kanssa voisit keskustella et mitä ne on mieltä teidän perheen tilanteesta?
jos ei, niin voit mennä juttelemaan koulukuraattorille tai terkkarille, ellei se avunhakemisen kynnys ole liian suuri. Ne varmaan osais neuvoa vähä paremmin että mitä sun pitäis tehdä.
mutta todellakin sun pitää hakea apua perheongelmiisi jostain muualta kun täältä..
mä ja mun isä ollaan aika läheisiä. jotenkin. yleensä en kerro kenellekkään murheistani, itken vaan ja sitte isi yrittää tentata et 'mitä sä nyt taas itket' (itken tosi usein, ehkä se ei tiedä miten reagoida siihen koska ennen en itkenyt) ja me soitellaan toisillemme aina ku oon äidin luona, isä ja äiti eros ku olin 2v.
meidän perheessä on vähä kans sama juttu, et yleensä ku riidelläänt ai jotain niin ei pyydetä anteeks vaa lykätään seteliä kouraan ja sanotaan et mee ostamaan jotain kivaa. rahaa tarjotaan melki joka vaivaan, mutta en silti voi sanoa et muhun suhtauduttas välinpitämättömästi. mun syömisistäki ollaan huolissaan mut enää ne ei painosta oikeen mitenkään, ei siitä ole apua.
perheterapiassa käydään koko perhe, myös äitipuoli (jota mä niin vihaan sydämeni pohjasta, joka taas vähän kiristää mun ja mun isän välejä).
mun isä kyselee et miten koulussa menee, mutta mä en yleensä vastaa kun sanalla. muutenkaa en puhu paljon vaikka multa kyseltäs, joten tyhjät kohdat keskusteluissa mun isä täyttää ärsyttävillä pörssihöpötyksillä. mut joo, ehkä me puhuttas jostai muusta jos mä ite puhuisin.
haluaisin lähettää täältä jostain jorpakon takaa sulle ihan hirmu ison virtuaalihalin, tuollanen tilanne kuulostaa kamalalta! onko sulla vanhempia sisaruksia, joiden kanssa voisit keskustella et mitä ne on mieltä teidän perheen tilanteesta?
jos ei, niin voit mennä juttelemaan koulukuraattorille tai terkkarille, ellei se avunhakemisen kynnys ole liian suuri. Ne varmaan osais neuvoa vähä paremmin että mitä sun pitäis tehdä.
mutta todellakin sun pitää hakea apua perheongelmiisi jostain muualta kun täältä..
mä ja mun isä ollaan aika läheisiä. jotenkin. yleensä en kerro kenellekkään murheistani, itken vaan ja sitte isi yrittää tentata et 'mitä sä nyt taas itket' (itken tosi usein, ehkä se ei tiedä miten reagoida siihen koska ennen en itkenyt) ja me soitellaan toisillemme aina ku oon äidin luona, isä ja äiti eros ku olin 2v.
meidän perheessä on vähä kans sama juttu, et yleensä ku riidelläänt ai jotain niin ei pyydetä anteeks vaa lykätään seteliä kouraan ja sanotaan et mee ostamaan jotain kivaa. rahaa tarjotaan melki joka vaivaan, mutta en silti voi sanoa et muhun suhtauduttas välinpitämättömästi. mun syömisistäki ollaan huolissaan mut enää ne ei painosta oikeen mitenkään, ei siitä ole apua.
perheterapiassa käydään koko perhe, myös äitipuoli (jota mä niin vihaan sydämeni pohjasta, joka taas vähän kiristää mun ja mun isän välejä).
mun isä kyselee et miten koulussa menee, mutta mä en yleensä vastaa kun sanalla. muutenkaa en puhu paljon vaikka multa kyseltäs, joten tyhjät kohdat keskusteluissa mun isä täyttää ärsyttävillä pörssihöpötyksillä. mut joo, ehkä me puhuttas jostai muusta jos mä ite puhuisin.
..oppisinpa olemaan hoppuilematta ton viestinlähetyksen kans, sori tuplaviestistä:D
joo, niin no en vain oikein tiedä, mistä sais apua perheongelmiin, tai muihinkaan ongelmiin. Mä oon ollut pätkän osastohoidossa tän anoreksian vuoksi. Sillon ne kai ehdotti sitä perheterapiaakin. Vaikka en mä noista jutuista oo siel mitään puhunut. Mut ei mun vanhemmat suostunut menee sellaseen. Isä kai ei enimmäkseen suostunut, mut ei äitikään sinne halunnut. ja en mä tiedä olisinko itekään halunnut. Ja auttaisko se sit edes mitään. Mun isä inhoaa psykan tyyppejä. Ja äidin mielest se oli muuten vaan niin hiton kiusallista et mä olin siellä. "Hullu". Mut sillon ku mä olin osastolla se kävi siellä mua kattoos. Varmaan kyl enimmäkseen sen takia, ettei hoitsut rupeis ihmetteleen, et miks isä ei vieraile. Mut oli se silti kiva kun se kävi.
Ehkä pitäis järjestää itsensä takaisin osastolle. Heh heh. Se nyt ei olis edes kovin vaikeeta, kun mun paino on kyl onneks laskenu takas niihin lukemiin. Mut sitähän ei kukaan tiedä. Mut sieltähän ei sit ihan niin vaan pääse pois ja paino saattais nousta vaiks kuinka hitosti, joten ehkä pitää yrittää jotain muuta. Tietäs vain mitä. Nyt vaan tuntuu, etten kestä mitenkään tätä. Joka kerta kun mä syön mitä tahansa, mä tunnen miten paisun ällöksi lehmäksi.
voi voi, eiko isi huomaa. no hyppää vaikka katolta niin että menee jalkas poikki, niin ehkä isukki sit visiteeraa sua sairaalassa tai lykkii sua pyörätuolissa.
Oliko asiallinen viesti?
No oon nyt 19 ja en oo puhunu mun isän kanssa juuri mitään melkeen viiteen vuoteen. Se alko siitä kun olin seiskaluokalla ja se läpsäis mua avokämmenellä poskelle. Sen jälkeen tiuskin vain mahollisimman lyhyitä vastauksia jos se jotain kysyi. Sit ku olin just täyttäny 14 aloin seurustelemaan pojan kanssa, jolla oli isän mielestä väärä sukunimi, eikä se puhunu mitää ikinä tälle pojalle.
Noihin aikoihin sain kuulla paljon kommentointia kaks vuotta vanhemmalta isoveljeltäni ja isältä painostani. Yks erityisesti mieleen painunut kerta on, kun mulla oli vanhat vähän liian tiukaksi jääneet housut jalassa ja isä sanoi: "*****llahan tursuaa kinkut housujen yli". Olin tuolloin 167/56. Veli myös haukkui jatkuvasti "vitun läskiksi". No aloin sit laihduttamaan, eli käytännössä vähensin vain syömistä, sillä treenasin jo salilla kolmesti viikossa uin väh. kilometrin kerran viikossa. Tuolloin kuvioihin tuli myös ruuan oksentaminen, jos olin syönyt "liikaa".
Tulin sitten kipeeksi (angiina&mononukleoosi) ja mulle tuli anemia siitä seurauksena (hb 68). Jouduin yöksi keskussairaalaan toiselle paikkakunnalle ja isä oli todennut vain että "ihan oma vikansa". Koko loppu yläaste jatkui sitten samaa rataa ja muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan vain koska en kestänyt asua samassa paikassa isäni kanssa.
Aluksi kävin "kotona" lähes joka viikonloppu, sillä äiti kuitenkin on rakas. Kuitenkaan en puhunut isälle enempää kuin aiemminkaan. Sitten vanhempani ja pikkusiskoni muuttivat eri paikkakunnalle työn perässä. Siitä on aikaa yli vuosi ja olen käynyt siellä yhden kerran siskon rippijuhlissa. Lähestulkoon joka viikonloppu käymme poikaystävän/kihlatun/avomiehen vanhempien luona ja tunnen sen paikan enemmän kodikseni ja ne ihmiset perheekseni, kuin omat vanhempani. Niin muuten tää on se sama poika, jonka tapasin 14-vuotiaana, jolla isän mielestä on väärä sukunimi.
Anteeksi nyt tämä sekavuus. Yritin eilenkin kirjoittaa mutta en pystynytkään lopulta kun itketti niin paljon
Itellä iskä vanha dokunarkkari. Mä muistan, kun olin pieni, olohuoneesta kuulu vaan huutoo ja me jouduttii veljen kanssa menee pihalle. Iltasin kuulu sama huuto, loppujen lopuks se kaikki johti siihen, että iskä kiidätettiin ambulanssilla sairaalalle. Tämä oli päättäny ottaa veitsen käteen ja leikkiä sillä, toisin sanoen viiltää toisen ranteensa, koska mutsiahan se ei saanu viiltää.
No, muutenhan onkin kauheen hämäriä muistikuvia näiltä ajoilta. Pystyy vaan muistaan, kuinka iskä pysty oleen kuukausiakin poissa kuvioista, joskus me jouduttiin veljen kanssa viikoiks mummille hoitoon.
Nykyään kaikki on niin erilaista, voisin selittää kaikki tapahtumat pidemmin ja perinpohjasemmin, mut jotenkin se käy kuitenkin liian vaikeeks. Iskä on kuitenkin nykyään ainut ihminen, jolle voin jutella edes vähän, edes jostain asioista.. No mut iskä ollu psykiatrilla ite masennuksesta ja skitsofreniasta. Ja ei, iskällä ei oo skitsofreniaa, mut se onkin pitkä juttu, että mikä sen sai sinne osastolle menee.
Sokeehan tää jätkä on laihdutukselle. Mut tästä on turha vikistä, en mä haluakaan sen huomaavan mitään.
No mä oon nähny isän viimeks 24.12.2000 se oli meiän viimenen joulu ennenku se kuoli auto-onnettomuudessa. Se oli kyl naistenhakkaaja, aikamoinen doku ja käytti se jotain nappejaki. Emmä halu muistella sitä pahalla vaikka nykyään ne paskat muistot iskee aika usein niitten hyvien päälle. varsinki ku isän pari viimestä vuotta oli pelkkää sekoilua ja aikaa ennen niitä en pysty muistaa ku olin niin pieni. Äidin uudet miehet jotka oli ihan yhtä dokuja, narkkareita ja naistenhakkaajia, sai mut masentumaan ja niiden ja monien muiden asioiden takia nyt oon lähös pian laitokselle hoitaan bulimiaa.
valvoo kaikkia sivuja millä käyn ja muutenki AARGH
oikeesti ole mitään tekemistä anoreksian kanssa. Käytkö jossain analyyttisesssä terapiassa, jossa päähäsi on isketty tuollaiset ajatukset?
Ihan normaalia, että miehet ovat kiinnostuneita naisista, eikä ole koskaan evoluution aikana ollut miesten tehtävä kasvattaa lapsia.
Isääni olen aina ollut tosi etäinen. Äitini on ollut alkoholisti jo niin kauan kuin muistan. Onneksi en enää kotona niin ei tarvitse katsella sitä touhua! Äiti on piilojuoppo. Käy töissä normaalisti mutta iltaisin vetää vähintään 6 kaljaa tai viinaa. Ärsyttää tuo touhu kun on kylässä porukoilla. Äiti yrittää salaa availla vessassa kaljatölkkejä mutta ei tiedä että se kuuluu aivan selvästi kaikille! Sitten vielä kehtaa valittaa kun on ite niin läski. Viina lihottaa!!!! Minusta ei koskaan tule läskiä juopottelevaa vanhaa akkaa jolla ei ole muuta odotettavaa elämässään kuin iltakaljat! Äitin ongelma on kaikkien tiedossa ja asiasta on puhuttu... mutta sama homma vaan jatkuu, isäkin käntää selkänsä jutulle. Ahistaa aina mennä kotiin kun joutuu toisten ongelmien keskelle. Omassa mielialassakin on toivomisen varaa niin ei jaksa toisten ongelmia kohdata. Olispa ihanaa kun olis rakastava perhe, äiti ja isä jotka tukisivat ja auttaisivat tarpeen tullen... Mutta kun ei. Onpa hyvä että ihmiset kasvaa aikuisiksi niin voi muuttaa omaan kotiin! Kukaan ei minusta huolehdi kuin minä ite. Koskaan en anna itteni lihoa niin kuin äitini!