Sosiaalisten tilanteiden pelko/Punastelu jne

Lääkkeiden orjaksi

Hei

Olen kärsinyt jo kymmenen vuotta eräänlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännittämisestä. Ala-asteen aikoja en muista, mutta yläasteella tiedostin ongelmani ensimmäisen kerran ja se aiheutti minulle paljon huolia ja ongelmia. Jotenkin selvisin silti kaikista esitelmistä ja lukiosta (tosin otin ennen esitelmiä rauhoittavan). Ongelmani ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen tai muottiin painettava kuin yleensä.

Kun nuorena yritin asiasta puhua vanhemmille, terveydenhoitajalle tms. sain aina vastaukseksi, että pieni jännitys kuuluu asiaan ja siihen tottuun kun tilanteita tulee eteen. Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän heidän olleen väärässä ja haluan todella eroon ongelmasta joka on rajoittanut ja rajoittaa niin koulutusta, töitä kuin sosiaalisia suhteita. Tiedän esiintymiseen kuuluvan aina pientä jännitystä, muttei niin kovaa että koko esitys menee piloille.

En ole aivan yksinkertainen tapaus sillä kavereiden ja tuttavien silmissä olen sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut ja he eivät joko uskoisi tai olisivat aivan ymmällään mikäli tietäisivät ongelmastani. Kaveripiirissä minut tunnetaan lähinnä supliikkina vitsimiehenä. Kavereiden kesken tämä ei ilmenekään tai ainakin todella harvoin. Olen lintsannut, jättänyt kursseja suorittamatta ja jopa kouluja kesken pelkoni takia. Kun tiedän esiintymistilanteen tulevan sydämeni alkaa hakata, kädet hikoilla ja ennemmin tai myöhemmin naamani valahtaa aivan punaiseksi ja tunnen kuumuuden vaikka mielessäni hoen itsevarmuutta ja tilanteen tuttuutta. Kun puna on noussut homma on valmis. Jos en pääse tilanteesta ulos en saa sanoja suustani tai ainakaan mitään järkevää ulos, vain vapisevaa töksähtelyä koska kaikki keskittymiseni menee itseni kasassa pitämiseen. Tämä vain vahvistaa pelkoani ja epäonnistumisen tunnetta. En siis saa asiaa esitettyä vaikka olisin valmistautunut hyvinkin ja tiedän ideani loistavuuden.
Pienemmätkin tilanteet saavat naamani punaiseksi esim. kaupan kassalla jos pankki/bonuskortti ei ensimmäisellä yrityksellä toimikaan, samoin jos joku pysäyttää kysyäkseen kelloa tms. Jälkikäteen tilanteiden kohdalla on "blackout" enkä kykene selvästi muistamaan tilannetta. Itse tilanteessa en saa mitään järkevää ulos.

Olen yrittänyt vaikka minkälaista itseni psyykkausta tuloksetta, vaikka tiedän ettei tilanteessa ole hävettävää tai mitään pahaa, se ei auta. Monet lähipiirissäni sanovat minua itsevarmaksi, mutta en oikeasti ole sitä. Joko olen onnistunut esittämään tai sitten he yrittävät kannustaa minua. Olen ollut tietoinen kauan ongelmastani ja taistellut jotta pysyisin elämässä kiinni enkä välttelisi sosiaalisia tilanteita kaikesta huolimatta. Olen toistaiseksi onnistunut asiassa, enkä jäänyt kotiin syrjäytymään, mutta pelkään kauanko vielä jaksan tätä.

Saatan kärsiä myös eräänlaisesta kahvikuppineuroosista. Olen yläasteelta lähtien vältellyt ruokaloissa syömistä koska tunnen itseni siellä hermostuneeksi ja tarkkailluksi, käteni eivät ole vakaat ja saatan valahtaa punaiseksi. Tajusin sen vasta törmättyäni termiin. Silti olen toisinaan käynyt syömässä, vaikkei se todellakaan tunnu miellyttävältä. Tälläistä ongelmaa ei kuitenkaan ole esim. pikaruokalassa tai ravintolassa käydessä vaikka ihmisiä saattaa olla aivan yhtä paljon.

Otin asian monen vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa puheeksi äitini kanssa, joka kannusti menemään lääkäriin asian tiimoilta ja sanoi itse kärsineensä samasta mutta päässeen eroon asiasta iän myötä. Minä en kuitenkaan halua enää kärsiä yhtään vuotta asiasta joka rajoittaa elämääni. Tavallaan olen odottanut sen ohimenemistä jo vuosia jotta voisin aloittaa elämän. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa kahden kesken, mutta kaikki vähänkin epämieluisat tilanteet laukaisevat tämän reaktion. Hyvin tyypillisiä ovat esim. reklamaatio, valitus tms. tilanteet jolloin en pysty pitämään puoliani koska keskittymiseni menee naaman punoitukseen. Samaa saattaa tapahtua esim. kaupassa myyjän esitellessä tuotteita.

Haluaisin tietää löytyykö täältä ihmisiä jotka ovat päässeet vastaanvanlaisesta ongelmasta eroon. Lääkkeitä en haluaisi käyttää, sillä ne eivät mielestäni poista ongelmaa vaan piilottavat sen hetkellisesti. Ajan ja kokemuksen kanssa ongelma ei poistu, sillä en ole mitenkään vältellyt sosiaalisia tilanteita "vammasta" huolimatta mutta silti se ei ole muuttunut kymmenen vuoden aikana, lähinnä viimeisen vuoden aikana pahentunut.
Olen ajatellut kokeilla hypnoosia. Vaikka sitä kovasti parjataankin niin kellään ei tunnu olevan kokemuksia asiasta, enkä tahdo uskoa että esim. Mehiläinen jne. tunnettu lääkäripalvelu "kauppaisi" aivan huonoa tavaraa. Kertokaa kokemuksianne miten olette päässeet ongelmasta eroon.

91

16082

2Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • ees kukaan kadulla

      sen tynnyrin kanssa huomaa.Yhtä kipsissä ne on muutkin.On vaan sulla itelläs helpompi olla tynnyrin kanssa.

      • tuskakipu

        Mä en tajua miksi jotkut ihmiset kirjoittaa tollaisia idioottimaisia läppä-vatsauksia. Todellista lapsellista. Jos joku ihminen istuu kotonaan ja miettii itsemurhaa vuosia jatkuneen ahdistuneisuuden/voimakkaiden sosiaalisten tilanteiden pelkojen takia, niin sinä ääliö varmaan nauraisit? En tiedä, tulee surullinen olo tollaisista tyhmistä vitseistä, koska toisen tuskasta ei koskaan pitäisi vääntää vitsiä. Oma elämäni on aika pitkälle pilattu nuorena, kun altistui jatkuvalle julkiselle nöyryytykselle ja kiusaamiselle - myöhemmin syntyi voimakas ihmiskammo, joka ei irrota otettaan. Olen yrittänyt lääkkeitä, psykologeja yms. Olen joskus ollut iloinen ja naurava lapsi, nyt en enää tiedä miten olla iloinen. Miksi tällainen ihminen on ylipäätään olemassa? Vuosien kuluessa usko tulevaisuuteen hiipuu. Ihmisiä ei halua nähdä, mutta on pakko. Välillä mietin että ainoastaan eläimet on ihania ja ystävällisä, ihmiset tuhoaa vain toisten elämää.

      • ukkostaa:)
        tuskakipu kirjoitti:

        Mä en tajua miksi jotkut ihmiset kirjoittaa tollaisia idioottimaisia läppä-vatsauksia. Todellista lapsellista. Jos joku ihminen istuu kotonaan ja miettii itsemurhaa vuosia jatkuneen ahdistuneisuuden/voimakkaiden sosiaalisten tilanteiden pelkojen takia, niin sinä ääliö varmaan nauraisit? En tiedä, tulee surullinen olo tollaisista tyhmistä vitseistä, koska toisen tuskasta ei koskaan pitäisi vääntää vitsiä. Oma elämäni on aika pitkälle pilattu nuorena, kun altistui jatkuvalle julkiselle nöyryytykselle ja kiusaamiselle - myöhemmin syntyi voimakas ihmiskammo, joka ei irrota otettaan. Olen yrittänyt lääkkeitä, psykologeja yms. Olen joskus ollut iloinen ja naurava lapsi, nyt en enää tiedä miten olla iloinen. Miksi tällainen ihminen on ylipäätään olemassa? Vuosien kuluessa usko tulevaisuuteen hiipuu. Ihmisiä ei halua nähdä, mutta on pakko. Välillä mietin että ainoastaan eläimet on ihania ja ystävällisä, ihmiset tuhoaa vain toisten elämää.

        jostaan syystä ymmärrän paa pää tynnyriinin pointin. "Yhtä kipsissä ne on muutkin." tuli vaan sellainen kuva, että kirjoittajalle tynnyri ei ole se, missä käytetään viiniä tai säilytetään jotain romua, vaan näkymätön, henkinen tynnyri, jonka taakse ihminen piiloutuu kun ulkomaailma ahdistaa. jotkut piiloutuvat tynnyriinsä niin syvälle, etteivät itsekään näe itseään ja kulkevat kuvitellen olevansa ihan ok, milloin turhan usein väheksyvät ja haukkuvat niitä, joiden tynnyri vuotaa ongelmat ulkomaailmalle. en tiedä miksi kirjoittaja lukisi tätä palstaa, ellei itsellään ole vastaavia ongelmia, vaikka voi tietysti kyseessä olla ihan lämpimikseen muita kiusaava ihminen.

      • koh koh
        tuskakipu kirjoitti:

        Mä en tajua miksi jotkut ihmiset kirjoittaa tollaisia idioottimaisia läppä-vatsauksia. Todellista lapsellista. Jos joku ihminen istuu kotonaan ja miettii itsemurhaa vuosia jatkuneen ahdistuneisuuden/voimakkaiden sosiaalisten tilanteiden pelkojen takia, niin sinä ääliö varmaan nauraisit? En tiedä, tulee surullinen olo tollaisista tyhmistä vitseistä, koska toisen tuskasta ei koskaan pitäisi vääntää vitsiä. Oma elämäni on aika pitkälle pilattu nuorena, kun altistui jatkuvalle julkiselle nöyryytykselle ja kiusaamiselle - myöhemmin syntyi voimakas ihmiskammo, joka ei irrota otettaan. Olen yrittänyt lääkkeitä, psykologeja yms. Olen joskus ollut iloinen ja naurava lapsi, nyt en enää tiedä miten olla iloinen. Miksi tällainen ihminen on ylipäätään olemassa? Vuosien kuluessa usko tulevaisuuteen hiipuu. Ihmisiä ei halua nähdä, mutta on pakko. Välillä mietin että ainoastaan eläimet on ihania ja ystävällisä, ihmiset tuhoaa vain toisten elämää.

        Pystyin samaistumaan tarinaasi. Minullakin taitaa olla ihmiskammo. Oli kouluaikanani kovin ujo enka uskaltanut oikein puolustaa itseani tai sanomaan ei, mutta silloin kuitenkin pystyin olemaan rento ja oikeasti iloinen toisinkuin nyt. Minulla on ihana perhe, aviomies, muutama hyva ystava mutta silti jotenkaan en pysty olemaan kunnolla onnellinen. Se taitaa johtua siita etta olen karsinyt vuosia jatkuvasta ahdistuneisuudesta/paniikkihairiosta jonka takia jatin koulut kesken, tyopaikkatarjoukset, ym ym. en osaa ystavystya ihmisten kanssa. Kun juttelen jonkun kanssa, ajattelen vain milta naytan ja mita toinen ajattelee minusta. Toisen puheet menee usein ohi korvien, en pysty keskittymaan. Jotenkin on vaan masentunut mieli eika osaa enaa toimia elamassa oikein/normaalisti. Huoh, yhta tuskaa mutta tassa sita silti viela mennaan. Tiedan ettei minun tarvitsisi pelata turhaan, etta ei joku pieni moka tai punastuminen kaada maailmaa, mutta en voi mitaan etta minulla on kokoajan hermostunut olo. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, jos haluat, voit kirjoittaa [email protected]


        :)

      • Lääkkeetkin
        ukkostaa:) kirjoitti:

        jostaan syystä ymmärrän paa pää tynnyriinin pointin. "Yhtä kipsissä ne on muutkin." tuli vaan sellainen kuva, että kirjoittajalle tynnyri ei ole se, missä käytetään viiniä tai säilytetään jotain romua, vaan näkymätön, henkinen tynnyri, jonka taakse ihminen piiloutuu kun ulkomaailma ahdistaa. jotkut piiloutuvat tynnyriinsä niin syvälle, etteivät itsekään näe itseään ja kulkevat kuvitellen olevansa ihan ok, milloin turhan usein väheksyvät ja haukkuvat niitä, joiden tynnyri vuotaa ongelmat ulkomaailmalle. en tiedä miksi kirjoittaja lukisi tätä palstaa, ellei itsellään ole vastaavia ongelmia, vaikka voi tietysti kyseessä olla ihan lämpimikseen muita kiusaava ihminen.

        ovat tavallaan tynnyri, ellei niiden avulla pääse eroon oireista ja voi lopettaa lääkkeiden käyttöä. Parempi silti käyttää lääkkeitäkin, jos niiden avulla pystyy selviämään normaaleista tilanteista.

    • vastarannan kiiski

      Mulla on ollut tuota samaa sosiaalisten tilanteiden jännitystä koko ikäni. Ala-asteella luokanvalvoja laittoi mut aina koulun juhliin yksin laulamaan. Ajatteli ehkä rohkaista "lahjakkuutta," en tiedä.
      Yläasteella muut alkoivat seurustella mutta mä olin niin ujo ja arka, etten uskaltanut kenellekkään vastakkaisen sukupuolen edustajalle edes mitään puhua. Mulla on aina ollut ihan sairaan huono itsetunto. Aloin lintsata koulusta ensin parhaan kaverin kanssa ja juopotellen viikonloppuisin ja väkeviä juoden, sillä siihen aikaan siidereitä ei ollut ja kaljaa ei kukaan juonut. Tupakkaa poltin myös ihan älyttömästi. Minä kiltti tyttö. Sitten meni kaveruussuhde poikki ja aloin lintsata vielä enemmän koulusta. Kasiluokka meni puoliksi lintsatessa, en edes tiedä kuinka pääsin luokaltani.
      Ysi meni jotenkuten ja 10-luokan jätin kesken. Myöhemmin opiskelin kahteenkin otteeseen ja olen ammattini löytänyt. Tosin sitäkin manailen päivittäin kun ei ole kovin luovaa työtä ja muutenkin tuntuu ettei se oikein mitään anna..

      No nykyisin mulla on siis paniikkioireita ja sosiaalisten tilanteiden pelkoja päivittäin. Ne esiintyvät työmatkoilla julkisilla kuljettaessa, asiakkaiden kohtaamisissa, kaupassa, apteekissa, konserteissa ja periaatteessa missä ikinä liikunkin. kihlattu ei tiedäkkään millaisessa kärsimyksessä elän päivittäin. Minulla on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka on aiheuttanut minulle aikuisiällä pahoja masennuksia ja itsemurhayrityksen. Työpaikalla on ollut vaikeaa sillä olen joutunut työpaikkakiusauksen kohteeksi. Viimeaikoina olen luultavasti lääkkeiden ansiosta alkanut kärsiä pahenevasta muistihäiriöstä, joka aiheuttaa minulle vaikeuksia ja noloja tilanteita. Lisäksi kärsin ajoittaisesta änkyttämisestä, joka tulee luultavasti(?) jännittävissä tilanteissa, kun puhun liian nopeasti tai koen etten tule oikein ymmärretyksi.

      Vaikeaa on elämä ja varmasti ei helpommaksi muutu. Vaikeudet kuuluvat elämään ja me toiset koemme asiat herkemmin tai syvemmin, jolloin joudumme pakostakin kärsimään.

      Tsemppiä sulle, et ole yksin!

      • kiitoksia

        Minulla ei taas vastakkaisen sukupuolen kanssa kosketuksiin pääsemisessä ole mitään ongelmia. Itseasiassa pystyn niissä tilanteissa melko uskomattomiin suorituksiin esim. yhden entisistä tyttöystävistäni pysäytin keskellä katua&kaupunkia pyytääkseeni treffeille (en ollut koskaan ennen puhunut hänen kanssaan mitään, pari kertaa nähnyt ohimennen ja huomannut pilkkeen silmäkulmassa). Tosin tästäkin on aikaa ja ihmettelin jo silloin 15min tapahtuneen jälkeen miten pystyin siihen.

        Tiedän ettei ole mitään syytä hävetä, punastua, jännittää jne. mutta silti se useimmiten tapahtuu jolloin tilanteesta (mitä sitten olenkin tekemässä) tulee katastrofi. Se juuri ärsyttää eniten kun vaikka yritän ja haluan, en saa tilannetta tai pikemminkin kehoani pidettyä hallinnassa. Ensin punoitus, sitten hengen salpaantuminen ja sen jälkeen en pysty sanomaan mitään. Tulee vain äkkiä pois reaktio. Tiedän sisällä olevani hyvin sosiaalinen, ystävällinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva, mutta oireeni pilaa ja peittää hyvät ominaisuudet itsessäni.

        Tiedän että pieni jännitys kuuluu esiintymisiin, mutta ei kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin. Vaikka aina sanotaan että ne suupaltit jne. myös jännittävät esiintymisiä niin heille jännitys ei ole este esiintymiselle kuten itselleni.

        Kuulisin mielelläni miten vammasta kärsivät ovat siitä päässeet eroon. Vai eikö kukaan ole onnistunut yrityksessään ?

      • päivää
        kiitoksia kirjoitti:

        Minulla ei taas vastakkaisen sukupuolen kanssa kosketuksiin pääsemisessä ole mitään ongelmia. Itseasiassa pystyn niissä tilanteissa melko uskomattomiin suorituksiin esim. yhden entisistä tyttöystävistäni pysäytin keskellä katua&kaupunkia pyytääkseeni treffeille (en ollut koskaan ennen puhunut hänen kanssaan mitään, pari kertaa nähnyt ohimennen ja huomannut pilkkeen silmäkulmassa). Tosin tästäkin on aikaa ja ihmettelin jo silloin 15min tapahtuneen jälkeen miten pystyin siihen.

        Tiedän ettei ole mitään syytä hävetä, punastua, jännittää jne. mutta silti se useimmiten tapahtuu jolloin tilanteesta (mitä sitten olenkin tekemässä) tulee katastrofi. Se juuri ärsyttää eniten kun vaikka yritän ja haluan, en saa tilannetta tai pikemminkin kehoani pidettyä hallinnassa. Ensin punoitus, sitten hengen salpaantuminen ja sen jälkeen en pysty sanomaan mitään. Tulee vain äkkiä pois reaktio. Tiedän sisällä olevani hyvin sosiaalinen, ystävällinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva, mutta oireeni pilaa ja peittää hyvät ominaisuudet itsessäni.

        Tiedän että pieni jännitys kuuluu esiintymisiin, mutta ei kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin. Vaikka aina sanotaan että ne suupaltit jne. myös jännittävät esiintymisiä niin heille jännitys ei ole este esiintymiselle kuten itselleni.

        Kuulisin mielelläni miten vammasta kärsivät ovat siitä päässeet eroon. Vai eikö kukaan ole onnistunut yrityksessään ?

        Mulla on just samanlailla, että haluaisin olla sosiaalinen, mutta ei vaan pysty oireitten takia. Mulla jännityksen aikana alkaa hikoileminen, sydämen hakkaus josta tulee sitten äänen värinää ja muutenkin menee sanat aina sekasin ku ajattelee kokoajan niitä omia jännittämisien oireita ja loppujen lopuksi tulee masennusta niistä...
        Tuntuu etten ees haluais kavereitakaan niitten oireitten takia, ku tietää ettei kuitenkaan voi olla sosiaalinen... Käytän joka koulupäivinä sellasia beetasalpaajia, jotka laskee verenpainetta, mut eipä nekään auta muuhun ku siihen äänenvärinään ja sydämen hakkaukseen. Toki niil esityksistä pääsee aika helposti, muttei kuitenkaa pahemmin auta sosiaalisiin ongelmiin.

        Mitä ne jotkut rauhoittavat lääkkeet tekee? Nekö kirjaimellisesti rauhoittaa henkilön, ettei tuu mitään jännittämisen oireita vai? Entä masennuslääkkeet?

      • dzumbah
        päivää kirjoitti:

        Mulla on just samanlailla, että haluaisin olla sosiaalinen, mutta ei vaan pysty oireitten takia. Mulla jännityksen aikana alkaa hikoileminen, sydämen hakkaus josta tulee sitten äänen värinää ja muutenkin menee sanat aina sekasin ku ajattelee kokoajan niitä omia jännittämisien oireita ja loppujen lopuksi tulee masennusta niistä...
        Tuntuu etten ees haluais kavereitakaan niitten oireitten takia, ku tietää ettei kuitenkaan voi olla sosiaalinen... Käytän joka koulupäivinä sellasia beetasalpaajia, jotka laskee verenpainetta, mut eipä nekään auta muuhun ku siihen äänenvärinään ja sydämen hakkaukseen. Toki niil esityksistä pääsee aika helposti, muttei kuitenkaa pahemmin auta sosiaalisiin ongelmiin.

        Mitä ne jotkut rauhoittavat lääkkeet tekee? Nekö kirjaimellisesti rauhoittaa henkilön, ettei tuu mitään jännittämisen oireita vai? Entä masennuslääkkeet?

        j a vähän, rauhoittavat enemmän mut saattavat väsyttää.
        masilääkkeiden toivotaan poistavan jännittyneisyyttä, en tiedä, onko kellään onnistunut...

    • jX

      Itselläni on ollut lapsesta pitäen pelkotiloja varsinkin esiintymistilaisuuksissa. Mitä virallisempi esiintyminen sitä vaikeampaa. Oireina aina sydämmentykytykset ja äänen värinä sekä lisäksi sellainen tunne, että homma ei ole kontrolissa. Monesti esityksen aikana jätin joitain kohtia lukematta, koska kiire oli kova päästä epämiellyttävästä tilanteesta pois. Joskus jätin jopa jonkun esityksen väliin jollain tekosyyllä.
      Pikku hiljaa itseäni alkoi vaan ärsyttämään niin paljon se, että en muka kyennyt esiintymään kunnialla tilannetta läpi ja päätin, että pakotan vain itseni esiintymistilanteisiin. Monesti kuultu: "esiintymään oppii vain esiintymällä" klisee toimi ainakin omalta kohdallani. Tosin edelleen jännittää, mutta pystyn silti hallitsemaan siihen liittyvät reaktiot riittävän hyvin. Itselläni ainakin auttaa se, että valmistautuu niin hyvin esiintymistilaisuuksiin kuin mahdollista mukaan lukien ihan perusjutut, kuten että syö hyvin ja näin tuntee itsensä vahvaksi. Ei siis anna mitään pienintäkään syytä, mikä voisi heikentää esiintymisvirettä. Jokaisen esiintymisen jälkeen yritän ajatella niitä positiivisia asioita, joita esiintymisessäni oli ja ajatella, että seuraava kerta menee varmasti taas hieman paremmin. Ei ole siis mitään hävittävää, pelkästään voitettavaa ja olenkin saanut hyviä fiiliksiä, kun olen vain mennyt sinne ihmisten eteen ja klaarannut tilanteen jotenkin läpi.
      Tätä kautta itseluottamus nousee, josta kaikki mielestäni on kiinni. Uskallusta vain olla oma itsensä siitä huolimatta, mitä muut ajattelevat. Sitä paitsi samapa tuo, samanlaisia ihmisiä tässä kaikki ollaan.
      Yksi hyvä kokemus itselleni oli kun olin yhdellä kurssilla, jossa harjoittelimme esiintymistä niin, että esiintyminen videokuvattiin. Oli oikeasti silmiä avaavaa nähdä oma esitys videolta ja todeta, että ei se nyt niin pahalta näytä/kuulostakaan... ja mikä parasta huomata, että ei se ole yhtään helpompaa monelle muullekaan.
      Tämä nyt oli vain yhdestä-, esiintymisnäkökulmasta kirjoitettu, mutta mielestäni asiaa tulisi miettiä itsensä kehittämisen kautta ja näin lääkkeet eivät ole oikea ratkaisu. Itse olen myös joskus miettinyt rauhottavien ottamista ennen esitystä, mutta mielestäni se on vain itsepetosta. Toiston kautta, itseä tutkiskelemalla voi löytää helpotusta ongelmaan ja sitä kautta kehittyä ihmisenä sekä tuntea itsensä voittamisen loistavia fiiliksiä.
      Niin ja vielä lopuksi, en vieläkään pidä itseäni hyvänä esiintyjänä. Vieläkin joskus ääni saattaa pettää, mutta so what, haluan tulla paremmaksi...
      Tsemppiä!!

    • sisäinen jännittäjä

      Tekstiäsi lukiessani ajattelin, että kirjoitat minusta, niin tutulta kaikki kuulostaa. Pahoittelen, että en osaa sinua kuitenkaan auttaa, apua etsin minäkin.
      Kohdallani ei liioin ole toiminut se, että esiintymään oppii vain esiintymällä. Yhtään ei auttanut sekään, että näin oman esiintymisen videolta, vaikkakin se oli positiivinen kokemus ulospäin, niin sitä se ei kuitenkaan ole sisälle päin. Esiintymisiä on lähes päivittäin ja silti tilanne ei ole helpottunut kertaakaan noin kymmenen vuoden aikana, vaikkakin pääsääntöisesti suoriudun hommasta ihan hyvin. Sitten seuraavalla kerralla saattaakin olla niin, että esim. harkkaan osan tekstistä, että pääsen tilanteesta nopeammin pois tai keksin tekosyyn poistua tilanteesta hetkeksi vaikka vessaan rauhoittumaan ja psyykkaamaan itseäni.
      Kovaan jännitykseen olen saanut beetasalpaajia ja ne auttavat ehkä hetkellisesti, mutta eivät todellakaan estä esim. punastumista. Ja kuten kirjoitit, kun puna nousee on peli ns. menetetty ja kaikki keskittyminen menee siihen, että saa itsensä pidettyä jotenkin kasassa ja asiassa kiinni.
      Jos koitat hypnoosia, niin olisitko ystävällinen ja kirjoittaisit miten se vaikutti ja saitko siitä avun tms.?

    • Rane-R

      Moi. Sosiaalisten tilanteiden pelko vaatii useimmiten lääkehoidon ja tai psykoterapian. Lääkehoitona ensisijaisesti masennuslääkitys . Vaste hoidolle tulee yleensä vasta 1-2 kuukauden kuluessa, joskus tätäkin hitaammin. Hoito kestää yleensä joitakin vuosia. Jännitysoireet voivat olla välillä lievempiä,toisinaan vaikeampia ,mutta häiriö on luonteeltaan pitkäaikainen ja hoitamattomana taipumus pahentua. Vaikka et kirjoituksesi mukaan halua lääkehoitoa , suosittelisin kuitenkin sen harkitsemista uudelleen, ettei häriöstä tulisi vakava este esim. myöhemmällä iällä työkyvyn menetyksen muodossa. ter. R.R.

      • TE

        Moi, itse kanssa kärsin vastaavanlaisista oireista. Käykääpä katsomassa seuraavasta linkistä, olisikohan tuosta apua, ainakin punastumisongelmaan/hikoiluun luvataan apua, aikasta hintavalta vain tuntuu.

        http://www.privatix.fi/index.shtml?l=fi

        t:T

      • masentunut nuori
        TE kirjoitti:

        Moi, itse kanssa kärsin vastaavanlaisista oireista. Käykääpä katsomassa seuraavasta linkistä, olisikohan tuosta apua, ainakin punastumisongelmaan/hikoiluun luvataan apua, aikasta hintavalta vain tuntuu.

        http://www.privatix.fi/index.shtml?l=fi

        t:T

        ..kärsin tuosta samasta ongelmasta joka päivä. Elämä on yhtä helvettiä ja en ole edes 20 vielä täyttänyt..mietin miten jaksan tämän. Ei se muuten olisin niin kamalaa, mutta se punastuminen! Kukaan ei huomaisi tai kiinnittäisi huomiota, jos nyt vähän hikoaa..mutta, kun on naama punaisena (ja siis en tarkota mitään ihan vähän), nii heti kaikki alkavat katsoa, että mikäköhän tuollakin on. Ja jos se punastumis tunne alkaa tulla..ei siinä oikeastana mitään voi tehdä, ja se ei lähde pois, koska pelkää sitä. Antaisin vaikka käden, etten punastuisi, inhoan jopa koko sanaa. En usko, että ne lääkkeet auttavat, tämä helvetti pitäisi saada pään sisältä pois..toivon todella, että saat apua hypnoosista, että me muutkin voisimme kokeilla sitä ja elämä voisi taas jatkua hyvänä ja ilman turhaa stressiä. Mutta, ihanaa, että on muitakin..se auttaa vähän..silti tunnen olevani yksin.

      • Harmistunut
        masentunut nuori kirjoitti:

        ..kärsin tuosta samasta ongelmasta joka päivä. Elämä on yhtä helvettiä ja en ole edes 20 vielä täyttänyt..mietin miten jaksan tämän. Ei se muuten olisin niin kamalaa, mutta se punastuminen! Kukaan ei huomaisi tai kiinnittäisi huomiota, jos nyt vähän hikoaa..mutta, kun on naama punaisena (ja siis en tarkota mitään ihan vähän), nii heti kaikki alkavat katsoa, että mikäköhän tuollakin on. Ja jos se punastumis tunne alkaa tulla..ei siinä oikeastana mitään voi tehdä, ja se ei lähde pois, koska pelkää sitä. Antaisin vaikka käden, etten punastuisi, inhoan jopa koko sanaa. En usko, että ne lääkkeet auttavat, tämä helvetti pitäisi saada pään sisältä pois..toivon todella, että saat apua hypnoosista, että me muutkin voisimme kokeilla sitä ja elämä voisi taas jatkua hyvänä ja ilman turhaa stressiä. Mutta, ihanaa, että on muitakin..se auttaa vähän..silti tunnen olevani yksin.

        Täällä myös yksi kohtalon toveri. Alkoi ylä-asteella ahdistuskohtauksina jossa oli oireina juurikin punastuminen, kova hikoilu, valtava ahdistus/pelko ympäristöä kohtaan ja kun sitä kohtausta alkoi sitten tietenkin stressaamaan niin sitä oli vaikea saada loppumaan kunnes välitunnin kongi pelasti pahimmasta hädästä. Eikä näistä päässyt eroon vapaa-ajallakaan kun ne tulevan päivän kohtaukset kammotti jo edellisenä iltana.

        Jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä, että jaksoin päivittäisiä kohtauksia koko ammattikoulun ajan ilman, että olisin siitä kenellekkään kertonut. Ehkä näistä oireista on miehen puolen vaikeampi kertoa enkä ole vieläkään näistä saanut läheisilleni kerrottua. Ovat varmasti vuosien aikana ihmetelleet passiivisuuttani ja sitä miten voimakkaasti koen asioita kohtaan jotka tulisivat muuttamaan elämääni suuresti: aikuisopiskelu, kova työnteko yms... Pienemmistä asioista puhumattakaan... sukujuhlat, lomamatkat, you name it.

        Pahinta minulle tässä kaikessa on se, että jo yläasteella inhosin eniten juurikin puutöitä, mutta siitä huolimatta menin ammattikouluun koska en uskonut pärjääväni teoreettisessa lukiossa kohtausteni kanssa. Nyt on sitten ammatti taskussa, erinäisiä ammattikursseja ja satunnaisia työkeikkoja käytännön maailmassa joka ei kiinnosta ja jota en koe yhtään hallitsevani...

        Työttömyysaikoina tunnen jopa onnellisuutta kun voin vältellä kohtaustilanteita ja viihdyn mainiosti yksinäni, mutta mahdotonta jäädä pitemmäksi ajaksi oravanpyörästä kun en pysty ongelmistani avautumaan.

        Sisimmässäni tiedän, että ennemmin tai myöhemmin minun on tuotava ongelmani esiin jotta voisin tehdä töitä joista pidän, joita osaan ja ainakin yrittää normaalia elämää. Nykyisellään tämä on tällaista oman kuopan kaivamista.

        Voimia muille ongelmaisille! Ei ole helppoa ei.

      • Ei todellakaan
        TE kirjoitti:

        Moi, itse kanssa kärsin vastaavanlaisista oireista. Käykääpä katsomassa seuraavasta linkistä, olisikohan tuosta apua, ainakin punastumisongelmaan/hikoiluun luvataan apua, aikasta hintavalta vain tuntuu.

        http://www.privatix.fi/index.shtml?l=fi

        t:T

        Pienestä ongelmasta (punastuminen) todella hankalaan ja näkyvään hikoiluun.
        Toivottavasti kukaan ei mene enää tuohon huijaukseen, koska se on yleensä peruuttamaton ja heti tehtynäkin joutuu itse maksamaan kaksinkertaisesti koko huijauksen.

        Jokaiselle löytyy varmasti sopiva lääke, mutta tuo leikkaus auttaa hyvin harvoja ilman paljon pahempia sivuvaikutuksia ja kokovartalohikoilu ei ole edes ainoa oire.

      • "vähän hikoaa"
        masentunut nuori kirjoitti:

        ..kärsin tuosta samasta ongelmasta joka päivä. Elämä on yhtä helvettiä ja en ole edes 20 vielä täyttänyt..mietin miten jaksan tämän. Ei se muuten olisin niin kamalaa, mutta se punastuminen! Kukaan ei huomaisi tai kiinnittäisi huomiota, jos nyt vähän hikoaa..mutta, kun on naama punaisena (ja siis en tarkota mitään ihan vähän), nii heti kaikki alkavat katsoa, että mikäköhän tuollakin on. Ja jos se punastumis tunne alkaa tulla..ei siinä oikeastana mitään voi tehdä, ja se ei lähde pois, koska pelkää sitä. Antaisin vaikka käden, etten punastuisi, inhoan jopa koko sanaa. En usko, että ne lääkkeet auttavat, tämä helvetti pitäisi saada pään sisältä pois..toivon todella, että saat apua hypnoosista, että me muutkin voisimme kokeilla sitä ja elämä voisi taas jatkua hyvänä ja ilman turhaa stressiä. Mutta, ihanaa, että on muitakin..se auttaa vähän..silti tunnen olevani yksin.

        Jos olisikin niin, mutta tuon leikkauksen jälkeen paita tulee helposti läpimäräksi ja jopa takki ja farkut kostuvat, sen huomaa kyllä jokainen. Punastuminen on pientä siihen verrattuna.

    • Leikki-Jorma

      Osaisko joku itsevarma sanoa miten tämän kohdan pitäisi jatkua, jotta selviytyisi tilanteesta voittajana. Teksti on siis alkuperäisestä viestistä.

      "....Kun tiedän esiintymistilanteen tulevan sydämeni alkaa hakata, kädet hikoilla ja ennemmin tai myöhemmin naamani valahtaa aivan punaiseksi ja tunnen kuumuuden vaikka mielessäni"......

    • maumau00

      Hei, itse kärsin kanssa tästä sos. pelosta. Olen nyt viime syksystä lähtien hakenut siihen apua. Tällä hetkellä olen hakemassa julkisen terv.keskukse kautta kelan tukemaa psykoterapiaa. Ainakin mulla on lapsuudessa jne. sellasia juttuja, joiden läpikäyminen terapiassa saattaisi auttaa.

      Mulle aloitettiin myös masennuslääkitys. Meillä sos. pelkääjillä on aivojen kemiallinen tasapaino vähän huono, joten lääkkeistä on apua. Lääkitys tarkoittaa sitä, että aivot oppivat olemaan hermostumatta näistä jutuista. Itse ainakin olen paljon toimeliaampi nyt, kuin ennen lääkkeitä. Myönnän, etten itsekään ollut innokas lääkkeiden suhteen, mutta ei näitä tarvitse lopun elämää syödä n. vuoden verran tms, riippuu vähän. :)

      • avuton!!!!!

        Uteliaana kyselen että minkälainen lääkitys sinulla on masennukseen? Itsellä myös jännitys/masennus-yhdistelmä ja kynnys lääkityksen ja ammattiauttajan avun hakemiseen on kovin suuri.

    • merit78

      Kirjoitukseni kuulosti tutulle, paikka paikoin kuin itse olisin kirjoittanut. Olen myös kärsinyt ala-asteelta tänne yli 30v saakka jännityksistä ja sos.peloista enemmän tai vähemmän. Teini-iässä muutamia paniikkikohtauksia. En ole vaivan takia lääkärillä käynyt enkä lääkkeitä syönyt. Olen sinnitellyt ja psyykannut. Välillä on vuosikausia ollut suht vapaana vaivoista, esiintymiset saattaneet mennä tavallisella jännityksellä. Vain virallisemmat ruokailutilanteet olleet hieman vaikeampia. Kun koin ihmissuhderintamalla suuren pettymyksen, oliko viha ja suru päällimäisenä tunteena sitten, että olin jopa tavallista rohkeampi!!Tänä vuonna uusi ihmissuhde toikin sitten jännitykset takaisin! Olen ajatellut että kun uutta puhkeaa elämään ja siten kysymysmerkkejä lisää niin mulla on epävarmoissa elämäntilanteissa taipumus oireilla ylisuurilla peloilla ja ahdistuksilla. Alkoi tulla nopeasti paniikkioireilua, sosiaaliset uudet tilanteet seurustelun myötä tuli vaikeiksi, EHDOLLISTUIN pelkäämään etukäteen uusia tilanteita. Uusin oire joka laukesi kesällä, ja kaikista inhottavin mitä koskaan, on ahdistavat ajatukset. Eli pelkään, että entä jos sekoan ja teen hirveitä. Ahdistus kova sellaisesta pelosta. Välillä tänäkin vuonna aikoja että ok olo, eikä sos.tilanteet vaivaa, sitten taas yhtäkkiä keksin jopa vähemmän stressaavassa tilanteessa taas pelkää, vaikka tavanomainen lähikauppa/tuttu ihminen tai tilanne.. ihme sisäinen logiikka! Ja esim. Jonkin verran harrastuksen puitteissa esiinnyn, ja koskaan en voi ennalta tietää, onko sitten jännityspäivä vai kohtuullinen pieni jännitys. Pahoinvointi siis oksettava olo on tyypillisin oire. On raskasta elää peloissa, varsinkin kun vertaa esim, viime vuoteen joka oli pelkovapaa. Olen huomannut että kun netistä luen toisten vastaavista ongelmista, huojentaa että kuka tahansa arkipäivän ihminen voi olla kaltaiseni enkä siis yksin ole. Pitäis kai olla ottamatta elämää liian vakavasti ja etenki itseään. Antaa lupa olla herkästi tunteva ja stressaava.

      • 21v

        Iltaa.

        Olen kyllästynyt tähän ihmispelkoon.
        Eli nyt on paljon samaa itellä huolena. Jotenki tuntuu että jokainen tuntematon vastaantulija pystyy murtamaan mut katseella ja jos murtaa ni sitten esim koko kauppareissu on yhtä helvettiä Jännitän sen jälkeen kaikkea, ehkä tuttujakin ihmisiä. Se loppuu vasta ku pääsen kaupasta ulos. On se yhtä helvettiä olla tiskilläkin, haluaa vaan äkkiä karkuun tilanteesta. Jotenki tuntuu että aamuisin se on pahinta, ja jotenki silmiinki se vaikuttaa pahalta (kuivuutta). Olen erittäin sosiaalinen kavereiden kesken, en oikeastaan jännitä seurassa yhtään toki sitten jos joku kysyy jotain isossa porukassa. Pimeässä ja aurinkolasit päässä esim pystyn olemaan ihan normaali ja sama homma jos on kuuma ilma ni pystyn kommunikoimaan paremmin? talvesta tulee taas yhtä helvettiä, en vaan tiedä mikä tässä on vikana :D. En vaan tiedä miten ihmeessä näistä vaivoista pääsee eroon. En pelkää mitään tauteja tai mitää, pelkään ehkä vaan vieraita ihmisiä? Harmittaa ku pakko lykkää duunejaki sivuun ton takii, ei vaan pysty enkä'halua mitää nappeja todellakaaa vetää. Kavereita riittää ja elämä muutenki hyvin, on seurusteltu ja näin.. Koulut käyty kunnialla ja näin. Jotenki nuista vaan selvis. Koulun käytävät olivat pelottavia paikkoja jos yksin kulki. Ihmiset pelottaa.... Tässä asioita vähän sekavassa järjestyksessä :)

      • Jarppa81
        21v kirjoitti:

        Iltaa.

        Olen kyllästynyt tähän ihmispelkoon.
        Eli nyt on paljon samaa itellä huolena. Jotenki tuntuu että jokainen tuntematon vastaantulija pystyy murtamaan mut katseella ja jos murtaa ni sitten esim koko kauppareissu on yhtä helvettiä Jännitän sen jälkeen kaikkea, ehkä tuttujakin ihmisiä. Se loppuu vasta ku pääsen kaupasta ulos. On se yhtä helvettiä olla tiskilläkin, haluaa vaan äkkiä karkuun tilanteesta. Jotenki tuntuu että aamuisin se on pahinta, ja jotenki silmiinki se vaikuttaa pahalta (kuivuutta). Olen erittäin sosiaalinen kavereiden kesken, en oikeastaan jännitä seurassa yhtään toki sitten jos joku kysyy jotain isossa porukassa. Pimeässä ja aurinkolasit päässä esim pystyn olemaan ihan normaali ja sama homma jos on kuuma ilma ni pystyn kommunikoimaan paremmin? talvesta tulee taas yhtä helvettiä, en vaan tiedä mikä tässä on vikana :D. En vaan tiedä miten ihmeessä näistä vaivoista pääsee eroon. En pelkää mitään tauteja tai mitää, pelkään ehkä vaan vieraita ihmisiä? Harmittaa ku pakko lykkää duunejaki sivuun ton takii, ei vaan pysty enkä'halua mitää nappeja todellakaaa vetää. Kavereita riittää ja elämä muutenki hyvin, on seurusteltu ja näin.. Koulut käyty kunnialla ja näin. Jotenki nuista vaan selvis. Koulun käytävät olivat pelottavia paikkoja jos yksin kulki. Ihmiset pelottaa.... Tässä asioita vähän sekavassa järjestyksessä :)

        Aikasemmin tuntui että olen yksin tälläisten oireiden kanssa. Olin se ainoa bussissa, työpaikalla tai ympäristössä missä on ihmisiä, että jännityksen ja kiperän tilanteen seurauksena valahdan täysin puniseksi milloin mistäkin syystä, tahtomattani. Vaikka kuinka yritän olla rauhallisesti ja ajatella jotain aivan muuta. Jotenkin pieni helpotus huomata että muutkin kärsii vastaavista ongelmista ja painii yhtä tuskasesti että pääsis niistä eroon. Olen 28v. mies ja on ollu vaikeeta sulatella että mulla on tällänen "heikkous" jota en pysty juuri itse kontrolloimaan. Niin monia noloja tilanteita mahtunu tähän ikävuoteen mennessä, että kun olis hyvä, että nekin pystys jotenkin pyyhkiin muistista! ;) Tuntuu että liikaa ajattelen näissä tilanteissa itseäni ja mitä muut mahtaa musta ajatella. Sitten ne ajatukset jotenkin vaan paisuu mun päässä, enkä saa itseäni rentoutumaan.

      • 21v
        Jarppa81 kirjoitti:

        Aikasemmin tuntui että olen yksin tälläisten oireiden kanssa. Olin se ainoa bussissa, työpaikalla tai ympäristössä missä on ihmisiä, että jännityksen ja kiperän tilanteen seurauksena valahdan täysin puniseksi milloin mistäkin syystä, tahtomattani. Vaikka kuinka yritän olla rauhallisesti ja ajatella jotain aivan muuta. Jotenkin pieni helpotus huomata että muutkin kärsii vastaavista ongelmista ja painii yhtä tuskasesti että pääsis niistä eroon. Olen 28v. mies ja on ollu vaikeeta sulatella että mulla on tällänen "heikkous" jota en pysty juuri itse kontrolloimaan. Niin monia noloja tilanteita mahtunu tähän ikävuoteen mennessä, että kun olis hyvä, että nekin pystys jotenkin pyyhkiin muistista! ;) Tuntuu että liikaa ajattelen näissä tilanteissa itseäni ja mitä muut mahtaa musta ajatella. Sitten ne ajatukset jotenkin vaan paisuu mun päässä, enkä saa itseäni rentoutumaan.

        Jarppa81 juurkin näin se menee :) Et todellakaa ole ainoa.
        Aiemmin luulin että tämä on vain ujoutta mut tästä on ujous kaukana. Haluisin olla maailman sosiaalisin ihminen ja vaikka pressaksi pyrkiä (oke vähä yli :D) mut ei tää tule onnistuu. Masennusta en koe ollenkaa, nytki kävin kaupassa ihan ilman mitää ongelmia, heti ku on aurinkoinen ilma. Meikä ei ymmärrä. Pitää varmaan alkaa psyykkaa itteä tosissaan, ei elämän tällästä pitäs olla, ei kellään.

      • Samahomma
        21v kirjoitti:

        Jarppa81 juurkin näin se menee :) Et todellakaa ole ainoa.
        Aiemmin luulin että tämä on vain ujoutta mut tästä on ujous kaukana. Haluisin olla maailman sosiaalisin ihminen ja vaikka pressaksi pyrkiä (oke vähä yli :D) mut ei tää tule onnistuu. Masennusta en koe ollenkaa, nytki kävin kaupassa ihan ilman mitää ongelmia, heti ku on aurinkoinen ilma. Meikä ei ymmärrä. Pitää varmaan alkaa psyykkaa itteä tosissaan, ei elämän tällästä pitäs olla, ei kellään.

        Ite olen 21 vuotias ja juuri alotellut yliopistoa vieraassa kaupungissa. Sosiaalisten tilanteiden jännittäminen eli niissä hikoilu ja punastuminen alko tossa puol vuotta sitten. Aikasemmin kyllä pientä jännitystä lukiossa jne mutta se oli sitä jännitystä mitä OIKEASTI voisi kutsua normaaliksi. Rassaa aivan helvetisti, koska yläasteella tuli lauleskeltua ja esiinnyttyä koko koululle ja lukiossakin auditoriossa tuli heiteltyä vitsejä koko 200 suiselle poppoolle yleisön joukosta eikä ongelmia! Olen aina ollut todella sosiaalinen ja minulla on paljon kavereita, mutta kyseinen jännitys todella estää normaalisti elämisen. Eniten jännittää naisille puhuminen ja varsinkin kauniit naiset "pelottavat" :D selväähän se on, että tämänkaltaiset ongelmat liittyvät vahvasti itsetuntoon ja koko ajan pitää miettiä miltä näyttää. Olen yrittänyt mainita asiasta äidilleni ja siskolleni, mutta takaisin tulee vain sama kaikille tuttu virsi minkä olen lukenut näiltä palstoilta sataan kertaan "hei se on ihan normaalia, kyllä kaiikkia jännittää esiintyä jne" paskanmarjat sanon minä kyllä mä tiedän mitä on normaali jännittäminen kun ei tällänen ongelma oo mun elämässä aina ollu läsnä!

        Nyt tosiaan kun yliopisto syksyllä alkoi ja kaikki on uutta niin kuvitelkaapa mikä painajainen kun pitää jatkuvasti pyöriä ryhmätapaamisissa ja muissa ja olla ylipäätänsä esillä. Olen vielä onnistunut ystävystymään monien kauniiden tyttöjen kanssa, mikä on siis hieno juttu :D MUTTA sitten juhlien jälkeen koulussa saa väistellä heitä kuin pommeja kun pelottaa punastuminen jaa muu. Pahin mitä tällä hetkellä tulee mieleeni on virkamiesruotsin-kurssi, jossa täytyy pitää 20min esitelmä tosiaan RUOTSIKSI ilman paperia!! Tarpeeksi paha olisi jo ihan vain äidinkielellä 5minuuttia, mutta sitten vielä ruotsiksi niin huh huh saa sen pelkkä ajattelu jo pumpun hakkaamaan kovempaa. Kauppatieteitä opiskelen ja kyseinen ala on tosiaan 100% esiintymistä. Suorastaan vituttaa ankarasti punastelu ja hikoilu ja muu jännittäminen koska tiedän, että olen hyvä puhumaan ja osaan olla vakuuttava ja mielenkiintoinen esiintyessäni ja se on todistettu, mutta tosiaan tämä itsevarmuus ja taito on hieman hukassa. Lisäksi tiedän, että haluan kyseiselle alalle ja olen siitä kiinnostunut enkä aio antaa tälläisen vaivan suunnitelmiani pilata. Toisinaan tuntuu niin säälittävältä kun aikasemmin olen pitänyt iseäni niin vahvana ja vielä vuosi sitten kun kaverin toinen vanhempi kuoli ja toinen kaveri kärsi masennuksesta, niin tuntui että autoin heitä paljon kyseisenä aikana tsemppaamalla ja muuten. Nyt sitten olen itse tälläisessä tilanteessa ja tunnen itseni niin heikoksi ja säälittäväksi. Ei kyllä naurata, vaikka nauramalla tästä pitäis juuri päästä yli :P

      • samahomma
        Samahomma kirjoitti:

        Ite olen 21 vuotias ja juuri alotellut yliopistoa vieraassa kaupungissa. Sosiaalisten tilanteiden jännittäminen eli niissä hikoilu ja punastuminen alko tossa puol vuotta sitten. Aikasemmin kyllä pientä jännitystä lukiossa jne mutta se oli sitä jännitystä mitä OIKEASTI voisi kutsua normaaliksi. Rassaa aivan helvetisti, koska yläasteella tuli lauleskeltua ja esiinnyttyä koko koululle ja lukiossakin auditoriossa tuli heiteltyä vitsejä koko 200 suiselle poppoolle yleisön joukosta eikä ongelmia! Olen aina ollut todella sosiaalinen ja minulla on paljon kavereita, mutta kyseinen jännitys todella estää normaalisti elämisen. Eniten jännittää naisille puhuminen ja varsinkin kauniit naiset "pelottavat" :D selväähän se on, että tämänkaltaiset ongelmat liittyvät vahvasti itsetuntoon ja koko ajan pitää miettiä miltä näyttää. Olen yrittänyt mainita asiasta äidilleni ja siskolleni, mutta takaisin tulee vain sama kaikille tuttu virsi minkä olen lukenut näiltä palstoilta sataan kertaan "hei se on ihan normaalia, kyllä kaiikkia jännittää esiintyä jne" paskanmarjat sanon minä kyllä mä tiedän mitä on normaali jännittäminen kun ei tällänen ongelma oo mun elämässä aina ollu läsnä!

        Nyt tosiaan kun yliopisto syksyllä alkoi ja kaikki on uutta niin kuvitelkaapa mikä painajainen kun pitää jatkuvasti pyöriä ryhmätapaamisissa ja muissa ja olla ylipäätänsä esillä. Olen vielä onnistunut ystävystymään monien kauniiden tyttöjen kanssa, mikä on siis hieno juttu :D MUTTA sitten juhlien jälkeen koulussa saa väistellä heitä kuin pommeja kun pelottaa punastuminen jaa muu. Pahin mitä tällä hetkellä tulee mieleeni on virkamiesruotsin-kurssi, jossa täytyy pitää 20min esitelmä tosiaan RUOTSIKSI ilman paperia!! Tarpeeksi paha olisi jo ihan vain äidinkielellä 5minuuttia, mutta sitten vielä ruotsiksi niin huh huh saa sen pelkkä ajattelu jo pumpun hakkaamaan kovempaa. Kauppatieteitä opiskelen ja kyseinen ala on tosiaan 100% esiintymistä. Suorastaan vituttaa ankarasti punastelu ja hikoilu ja muu jännittäminen koska tiedän, että olen hyvä puhumaan ja osaan olla vakuuttava ja mielenkiintoinen esiintyessäni ja se on todistettu, mutta tosiaan tämä itsevarmuus ja taito on hieman hukassa. Lisäksi tiedän, että haluan kyseiselle alalle ja olen siitä kiinnostunut enkä aio antaa tälläisen vaivan suunnitelmiani pilata. Toisinaan tuntuu niin säälittävältä kun aikasemmin olen pitänyt iseäni niin vahvana ja vielä vuosi sitten kun kaverin toinen vanhempi kuoli ja toinen kaveri kärsi masennuksesta, niin tuntui että autoin heitä paljon kyseisenä aikana tsemppaamalla ja muuten. Nyt sitten olen itse tälläisessä tilanteessa ja tunnen itseni niin heikoksi ja säälittäväksi. Ei kyllä naurata, vaikka nauramalla tästä pitäis juuri päästä yli :P

        Asun 2 vanhan hyvän ystävän kanssa, eli sinäänsä ei yksin tarvii oleskella. Koulussakin on paljon vanhoja tuttuja ja paljon uusia tuttavuuksia. Kavereille en hirveästi ole puhunut asiasta, koska emme keskenään ole kovinkaan avautuvaa tyyppiä. Aluksi varsinkin oli helppo tutustua koulun alussa, kun oli paljon juhlia ja bileitä, missä muutaman oluen jälkeen kaikki olikin helpompaa. Nyt sen sijaan kun on alku huuma on mennyt eikä sitä voi olla juhlimassa monesti viikossa niin tuntuu kun olisin mennyt takaisin päin. Välillä on parempia päiviä ja välillä sitä ei lähde kotoa mihinkään. Olen miettinyt, sitä dilemmaa, että jos ajattelen asiaa ja tiedostan sen niin pahentaako se asiaa? ja toisaalta jos tiedostan sen ja yritän suhtautua paremmin siihen niin meneekö se ohi?

        Olen kyllä paljon analysoinut ongelmaani ja tiedän, että se osittain johtuu muutoksesta, eli siis kun muutin pois kotoa ja toiseen kaupunkiin lisäksi kaikki on uutta, eikä ole enää samankaltaista turvaa ja tietoisuutta siitä, mikä odottaa. Eniten kuitenkin itsetunto tuntuu olevan tässä ongelmana. Harva on täysin tyytyväinen omaan itseensä niinkun en minäkään ole, mutta silti tiedän että olen ihan mukavan näköinen jne, kuitenkin se ei ilmeisesti riitä kun on niin huono itsetunto ja kun pitää jatkuvasti ajatella mitä muut ovat mieltä ja ajattelevat. Lääkkeisiin en aio koskea, pelkään että ne vain pahentavat asiaa ja niistä tulee sosiaalisissa tilanteissa riippuvaiseksi niinkuin voi helposti alkoholista tulla, koska se helpottaa kummasti. Olen ajatellut psykiatrille tai psykologille menoa, ja tiedän että se varmasti auttaisi, siis pelkkä puhuminen. Ongelmana on se, että ei ole helppoa mennä ammattilaiselle puhumaan, koska se tuntuu niin epänormaalilta, kun ei ole koskaan ennen käynyt ja silloin vasta tuntuu että on jokin ongelma. Parhaat ratkaisut tähän mennessä kuitenki ovat olleet pahoissa tilanteissa syvään hengittäminen ja musiikin ajattelu eli siis yrittää rentoutua mielessään musiikin tahtiin. Lisäksi tilanteeseen meneminen täysin huumorilla eli päättää vaan olla olematta vakava auttaa yllättävän paljon.

        Oho tulipahan pikkasen avauduttua ja on asiatkin ihan sekasin, samapa se pääsinpähän oikeen kunnolla purkamaan :)

        Tämä on ensimmäinen kerta kun etin netistä vastaavaa ja olen niiiiiiiiiiiiiin helpottunut että niin monilla muilla on sama ongelma, joka jo sinäänsä voi jo tehdä oman osansa ongelman katoamisessa!

    • xx..

      kun veri virtaa päähän. Se on tiukassa ajattelussa normaalia.
      Nämä jännityksen estokikat on yleensä sellaisia, että ajatellaan sitä vastaan. Kyllähän ne usein toimivatkin.
      Ne tapahtuu kuitenkin päässä. Ihmisellä on muutakin kehoa kuin pää. Pitäisi saada siis muita miellyttäviä tuntemuksia muualta kuin päästä. Aivoissahan se mielihyvä tietysti syntyy, mutta muukin keho vaikuttaa kokonaisuuteen.
      Tällä lailla voi apua tulla vaikkapa hengityksestä ja rentoutumisesta. Hengitys rauhoittaa ja antaa suurta hyvänolon tunnetta. Se on aivan ilmaista, ja puhdas, raitis ilma on hyväntuoksuistakin.
      Tietysti vesikin on hyvin miellyttävää uimahallaissa etenkin. Metsä antaa aina hyvänolon tunteen ja keväällä se voi olla mahtavaa.
      Elämä tuntuu siis hyvältä kehon kautta koettuna. Aivojen kokemukset ajatteluna ovat usein epämiellyttäviäkin. Vähitellen voi oppia sen, että elämä on yleensä nautittavaa.

    • O

      Olen reilu parikymppinen mies. Olen kärsinyt jännittämisestä koko ikäni. Varsinkin kaikki fyysinen suorittaminen muiden tuijottaessa tuntuu ahdistavalta ja lamauttaa ajatukset. Ongelma paheni vajaa vuosi sitten, kun aloin jännittämään kaikkea ja kaikkia. Jokainen vähänkin erityinen sosiaalinen tilanne laukaisee punastelun ja runsaan hikoilun erityisesti pään alueella. Tuntuu kun koko pää olisin tulessa vaikka muu kroppa palelisikin.

      Aloin välttelemään kaikkea tilanteita: kaupan kassalla oloa, syömistä toisten nähden ym. Kesällä vähänkin kuumempi ilma laukaisi heti voimakkaan hikoilun muiden läsnäollessa, ei niinkään yksin. Se nolotti, joten eristäydyin ja masennuin, kunnes sitten päätin hakea apua.

      Omalääkäri määräsi Propral-beetasalpaajaa, josta ei ollut juurikaan apua ja se lisäksi kuivatti voimakkaasti silmiä. Lääkäri ei ottanut oikein ongelmaani vakavasti, joten kävin yksityisellä lääkärillä. Erittäin mukava ja ymmärtäväinen lääkäri määräsi minulle Cipralexia ja Xanoreita. Jo pelkkä lääkärin suhtautuminen paransi oloani huomattavasti. Xanoreista en ole saanut apua, mutta parin kuukauden jälkeen käytön jälkeen Cipralex on muuttanut elämäni.

      Koen koko luonteeni muuttuneen Cipralexin myötä positiiviseen suunta. Innostun uusista asioista ja kykenen liikkumaan julkisilla paikoilla täysin normaalisti. Ahdistus ja ärtymys muiden ihmisten läheisyydessä on kadonnut. Tunnen olevani onnellisempui kuin koskaan ja energiaa täynnä. Mutta itse sosiaalisiin tilanteisiin se ei ole tuonut täyttä muutosta. Edelleen juhlat ja ruokapöydässä istumiset laukaisevat voimakkaat reaktiot. Kuitenkin lääke tuo rohkeutta mennä tilanteisiin ja lievittää niissä syntyvää ahdistusta.

      Sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa tärkeintä on lukea paljon aiheesta ja ymmärtää kyseessä olevan sairauden. Kun huomaa, että asia on yleinen ja sillä on fysiologinen perusta, vähenee itsesyyttely. Pelkoa vastaan on vain pakko puskea. Juuri ennen Cipralexin käytön aloittamista pyysin rohkeasti erästä kassaneitiä ulos ja nyt seurustelemme. On siis vain taisteltava huonoa itsetuntoa vastaan, muuten menettää koko elämänsä!

      Lisäksi epäonnistumisen kokemuksia on syytä purkaa. Itse olen pystynyt itseopiskelun kautta oppimaan tekniikoita millä mielen linnoituksia voi avata. Toiset tarvitsevat siihen ammattiapua, mutta se ei ole häpeä ja tuo lisäksi tuloksia paljon nopeammin kuin itsehoito!

      Tein siten, että kävin elämäni tuskallisimpia ja häpeällisiä kokemuksia sekä patoutuneita tunteita mielessäni läpi ja purin ne paperille kirjeen muodossa. Kerroin omia tunteitani siis niiden aiheuttamille ihmisille ja joudin itsekin hämmästelemään miten salattuja omat tunteet ovat itselleen. Sitten hävitin kirjeet. Tällainen tekniikka auttaa hyväksymään menneitä kokemuksia. Emme voi muuttaa niitä, mutta voimme purkaa ne osiin, oppia kokemuksista ja sen jälkeen ottaa ne osaksi historiaamme. Ne eivät häviä ”unohtamalla”!

      Eli omassa paranemisprosessissa, joka siis vielä on kesken, ovat olleet hyödyksi seuraavat seikat:

      - hyvä fyysinen kunto (oman ruumiin hyväksyntä)
      - rohkeus taistella pelkoa vastaan
      - luotettavat ihmissuhteet (tai ihmissuhde)
      - tiedonhankinta sairaudesta ja hoidosta
      - itsetutkiskelu/itsehypnoosi
      - lääkehoito (Cipralex)

      Ennenkaikkea tulee ymmärtää, ettei oireet häiritse toisia siten kuin luulemme. Varsinkin punastelu on aivan normaalia runsaissakin määrin. Jos se jotain häiritsee, onko ongelma silloin punastelijalla vai sillä jota se häiritsee? Itseäni ei häiritse oma punastelu, mutta koen tällä hetkellä ongelmaksi vain hikoilun, joka iskee esimerkiksi ruokapöydässä. Olen kuitenkin altistanut itseäni pikkuhiljaa tilanteille ruokailemalla tutussa seurassa, mutta mahdollisimman julkisilla paikoilla (esimerkiksi ravintolassa kaikkein keskeisimmässä pöydässä). Ihmeparantumista tässä on turha odottaa, mutta prosessin lopussa odottaa varmasti vapaus.

      Pienin askelin kohti voittoa...

      • O

        Jännittäminen on opittu reaktio aivoissa, jossa aivot reakoivat alkukantaisella, taistele/pakene –reaktiolla tilanteisiin, jossa siihen ei ole todellista syytä. Reaktiolla on siis hermostollinen tausta, eikä kyse ole vain ”mielen” ongelmasta.

        Lääkkeisiin on turha suhtautua negatiivisesti, koska ne eivät peitä oireistoa, kuten joku totesi aiemmin, vaan esimerkiksi SSRI-lääkkeet antavat aivoille lisää serotoniinia käyttöön, jolloin aivot kykenevät oppimaan näissä jännitystilanteissa muitakin vaihtoehtoisia toimintamalleja. Ne antavat ruumille mahdollisuuden muuttaa opittua reaktiota.

        SSRI-lääkkeitä voivat määrätä myös tavalliset lääkärit, jos psykiatrille meno tuntuu vaikealta. Edellyttäen tietysti, että kyseisellä lääkärillä on osaamista tästä aiheesta. Myös itsellä on kokemusta väheksyvästä asenteesta. Potilaat kun ovat usein niin peloissaan, etteivät osaa kertoa sitä kuinka paljon nämä pelot vaikuttavat elämään.

        Itse uskon, että tämä sairaus on periytyvää, koska tasapainoisesta perhetaustasta huolimatta kaikki sisarukseni kärsivät tästä myös.

        Jos mitkään mainitsemani hoidot eivät tuo toivottua vaikutusta, niin viimeisenä oljenkortena suosittelen stressihermon salpausleikkausta, jonka tiedän tuottaneen joillekin täydellisen oireiden katoamisen. Leikkaus on kallis ja siihen liittyy paljon haittavaikutuksia, joten kokeilkaa kaikkea muuta ennen sitä. Suurin osa apuahakeneista paranee lopulta lääkehoidolla ja terapialla!

      • 2muchStress
        O kirjoitti:

        Jännittäminen on opittu reaktio aivoissa, jossa aivot reakoivat alkukantaisella, taistele/pakene –reaktiolla tilanteisiin, jossa siihen ei ole todellista syytä. Reaktiolla on siis hermostollinen tausta, eikä kyse ole vain ”mielen” ongelmasta.

        Lääkkeisiin on turha suhtautua negatiivisesti, koska ne eivät peitä oireistoa, kuten joku totesi aiemmin, vaan esimerkiksi SSRI-lääkkeet antavat aivoille lisää serotoniinia käyttöön, jolloin aivot kykenevät oppimaan näissä jännitystilanteissa muitakin vaihtoehtoisia toimintamalleja. Ne antavat ruumille mahdollisuuden muuttaa opittua reaktiota.

        SSRI-lääkkeitä voivat määrätä myös tavalliset lääkärit, jos psykiatrille meno tuntuu vaikealta. Edellyttäen tietysti, että kyseisellä lääkärillä on osaamista tästä aiheesta. Myös itsellä on kokemusta väheksyvästä asenteesta. Potilaat kun ovat usein niin peloissaan, etteivät osaa kertoa sitä kuinka paljon nämä pelot vaikuttavat elämään.

        Itse uskon, että tämä sairaus on periytyvää, koska tasapainoisesta perhetaustasta huolimatta kaikki sisarukseni kärsivät tästä myös.

        Jos mitkään mainitsemani hoidot eivät tuo toivottua vaikutusta, niin viimeisenä oljenkortena suosittelen stressihermon salpausleikkausta, jonka tiedän tuottaneen joillekin täydellisen oireiden katoamisen. Leikkaus on kallis ja siihen liittyy paljon haittavaikutuksia, joten kokeilkaa kaikkea muuta ennen sitä. Suurin osa apuahakeneista paranee lopulta lääkehoidolla ja terapialla!

        itsekin olen kärsinyt lukemisen jännittämisestä noin 6kk, tunnilla kun joudun lukemaan yksin ääneen niin alkaa panikointi ja hengitys ahdistuu eli en saa happea ja ääni värisee, kädet hikoaa yms..
        Jännittäminen on minulla niin voimakas, että hain apua ja nyt käyn noin joka toinen viikko psykologilla jutustelemassa asiasta. Olemme todenneet että tämä äkinnäinen jännittämisen oire voi johtua mm. stressistä, jos on muutenkin mielessä ollut paljon stressaavia asioita, ja nämä pyrkivät sitten ulos jännittämisen välityksellä.
        On miten vain, niin tämä lukeminen on ainakin kauhea asia minun elämässäni nykyään, muut luokassani kykenevät siihen ja itsekin kykenin vielä viime vuonna, eli 7-luokalla ja tykkäsin esiintymisestä.
        Se tässä onkin melkein naurettavaa, että miten me normaalit sosiaaliset ihmiset yhtäkkiä alamme jännittämään ja siitä ei meinaa ei sitten milllään päästä enään eroon?

        Itselläni tämä syksy on ollut synkkä siis kaikin puolin, niin kotona kuin koulussa, ja ahdistusta on ollut valtavasti, mutta asiat jotka auttavat minua ovat mm. lenkillä käynti niin että juoksee niin että melkein rääkkää itseään, sen jälkeen on rauhallinen hetki, kun ei voi muuta kuin maata maassa ja katsella tähtiä ja hengittää, musiikki auttaa mm. tunnilla musiikin kuuntelu laskee yllättävän hyvin jännitystä, ja ajatteleminen, että kyllä minä pystyn kun olen ennenkin pystynyt, ja että tämä todennäköisesti lähtee niin yhtäkkiä pois kuin tulikin, ja koittaa keskittyä muihin asioihin, vaikka vaikeaa se kyllä on minun osalta ainakin välillä.

        Ikävä juttu vain on, että toiset joutuvat kokemaan tämän kauhea jännitäminen kauhun, kun toiset pääsevät ihan helpolla, vaikka itsellänikin olisi ongelmia ihan riittävästi ilman tätä, mutta kuka sanoikaan että elämä olisi reilua? Täytyy vain jatkaa eteenpäin, siitä vain vahvistuu

        Tavoitteenani on päästä vaivastani eroon lukioon mennessä, itse olen siis nytt 8-luokalla.
        voi kuinka ihanalta se tuntuukaan että sitä ei olis enää silloin, ja minähän pääsenkin eroon, minua ei nitistä tommoiset!! Rohkeutta teille kaikille!

      • UndercoversuperCOP

        Taidat olla lääketehtaan myyntitykki. Tekstissä sopivassa suhteessa asiantuntevuutta ja omakohtaisia kokemuksia. Koskettava tarina. Cipralexin ihmeitä tekevä vaikutus ei jäännyt epäselväksi. Virheetön ja rikas kieli. Kyllä on kertakaikkiaan erinomainen mainos. Melkein menin itsekin halpaan. Ja tuo vanha kikka: "Pyydä lääkäriltä meidän lääkettä, jos ei anna, mene yksityiselle." Suoraan oppikirjasta!

        Vinkki: Tuo kassaneitijuttu oli ehkä turhankin läpinäkyvä. Vältä ylilyöntejä.

        Ps. Jos et olekaan lääketehtaan palkkalistoilla, sinun kyvyilläsi sieltä varmasti irtoaa hyvä tienesti. Kopioi vaikka tekstisi täältä ja lähetä ne Lundbeckin suomen edustajille ja hae paikkaa myynninedistäjänä.

        Pss. Jos et olekaan lääketehtaan palkkalistoilla, etkä aio sinne hakeutuakaan, jätä tämä viesti omaan arvoonsa, ota se vaikka huumorilla tai kehuna.

      • O
        UndercoversuperCOP kirjoitti:

        Taidat olla lääketehtaan myyntitykki. Tekstissä sopivassa suhteessa asiantuntevuutta ja omakohtaisia kokemuksia. Koskettava tarina. Cipralexin ihmeitä tekevä vaikutus ei jäännyt epäselväksi. Virheetön ja rikas kieli. Kyllä on kertakaikkiaan erinomainen mainos. Melkein menin itsekin halpaan. Ja tuo vanha kikka: "Pyydä lääkäriltä meidän lääkettä, jos ei anna, mene yksityiselle." Suoraan oppikirjasta!

        Vinkki: Tuo kassaneitijuttu oli ehkä turhankin läpinäkyvä. Vältä ylilyöntejä.

        Ps. Jos et olekaan lääketehtaan palkkalistoilla, sinun kyvyilläsi sieltä varmasti irtoaa hyvä tienesti. Kopioi vaikka tekstisi täältä ja lähetä ne Lundbeckin suomen edustajille ja hae paikkaa myynninedistäjänä.

        Pss. Jos et olekaan lääketehtaan palkkalistoilla, etkä aio sinne hakeutuakaan, jätä tämä viesti omaan arvoonsa, ota se vaikka huumorilla tai kehuna.

        Kehuinahan kommenttisi täytyy ottaa, koska kirjoittaminen ja markkinointi ovat vain harrastuksia, eivät ammatteja.

        Kaikki tarinassani on kyllä totta, kassaneitiä myöten. Kieli on virheetöntä, koska me jännittäjät olemme usein luonteeltamme perfektionisteja, jotka emme salli itsellemme virheitä. Siksi kirjoittamansa pitää tarkistaa tuhanteen kertaan ennen julkaisua.

        Olennaista nyt oli kuitenkin se, että Cipralex toimi minulla. Joku muu SSRI tai vastaava mielialalääke saattaa toimia toisella. Tai sitten joku aivan muu hoitokeino! Tärkeintä on vain se, että osaa hakea apua.

      • mies vaan

        Tuossa sun kirjoituksessa on sanottu asiat hienosti musta. Mä en sairasta tätä pelkoa vaan neuroosia . Musta nuo ohjeet joita annoit , pätee musta moneen sairauteen. Allekirjoitan täysin nämä jutut. Musta on myös syytä pohtia esim .sitä mikä tuon pelon on mahdollisesti aiheuttanut. Sitä kautta voi ymmärtää miksi käyttäytyy niin. Uskon että pelolle löytyy jokin selitys mistä kaikki kumpuaa. Toivon rohkeutta teille kaikille jotka kärsitte tuosta vaivasta.

      • Älä nyt ihmeessä
        O kirjoitti:

        Jännittäminen on opittu reaktio aivoissa, jossa aivot reakoivat alkukantaisella, taistele/pakene –reaktiolla tilanteisiin, jossa siihen ei ole todellista syytä. Reaktiolla on siis hermostollinen tausta, eikä kyse ole vain ”mielen” ongelmasta.

        Lääkkeisiin on turha suhtautua negatiivisesti, koska ne eivät peitä oireistoa, kuten joku totesi aiemmin, vaan esimerkiksi SSRI-lääkkeet antavat aivoille lisää serotoniinia käyttöön, jolloin aivot kykenevät oppimaan näissä jännitystilanteissa muitakin vaihtoehtoisia toimintamalleja. Ne antavat ruumille mahdollisuuden muuttaa opittua reaktiota.

        SSRI-lääkkeitä voivat määrätä myös tavalliset lääkärit, jos psykiatrille meno tuntuu vaikealta. Edellyttäen tietysti, että kyseisellä lääkärillä on osaamista tästä aiheesta. Myös itsellä on kokemusta väheksyvästä asenteesta. Potilaat kun ovat usein niin peloissaan, etteivät osaa kertoa sitä kuinka paljon nämä pelot vaikuttavat elämään.

        Itse uskon, että tämä sairaus on periytyvää, koska tasapainoisesta perhetaustasta huolimatta kaikki sisarukseni kärsivät tästä myös.

        Jos mitkään mainitsemani hoidot eivät tuo toivottua vaikutusta, niin viimeisenä oljenkortena suosittelen stressihermon salpausleikkausta, jonka tiedän tuottaneen joillekin täydellisen oireiden katoamisen. Leikkaus on kallis ja siihen liittyy paljon haittavaikutuksia, joten kokeilkaa kaikkea muuta ennen sitä. Suurin osa apuahakeneista paranee lopulta lääkehoidolla ja terapialla!

        suosittele stressihermon salpausleikkausta, kun kerran itsekin jo valmiiksi hikoilet. Sitä on käytännössä mahdotonta hallita millään lääkkeillä, ainakaan tuon leikkauksen jälkeen, toisin kuin punastumista.

    • masis__

      Itselläni ihan sanasta sanaan sama ongelma kuin aloituspostaajalla. Olisin muuten voinut olla tuon tekstin kirjoittaja jos ajatusten paperille saaminen kävisi yhtä hyvin kuin sinulta. Rohkaisevaa, että ihmiset taistelevat tismalleen samojen ongelmien kanssa kuin itse. Itse olen ollut nyt 2.5vuotta terapiassa kyseisten ongelmien takia, kun ne kävivät liian vaikeiksi ja lopetin lukiossa käymisen ja ylipäätänsä sosiaalisissa tilanteissa oleskelemisen. Nykyään kauppareissut, koulunkäynti ja sosiaaliset tilanteet onnistuu jotenkuten, mutta hankalaa on jatkuvasti. Tulevaisuus pelottaa hieman kun kelakin korvaa terapiaa enään puoli vuotta ja siitä on ollut paljon apua, mutta en jotenkin tahdo uskoa että viimeset puoli vuotta toisi jotain mullistavaa ja että ongelma pienenisi siedettävälle tasolle. Tsemppiä muillekkin, kai täältä maanpäältä jotenkin elossa selviää.

      • hmmmm..

        Joo KUn kävin ammattikoulussa jollai ihme terapeutilla, En tiiä miks valehtilin sillei jostain jutuista, mutta se ehdotti aloita joku harrastus, no tossa aloitin reilut pari vuotta sitten itsepuolustuslajin , kun on kuuma valmiiksi ei tunne punastusta ja sosiaaliset taidot kehittyy jotenki, mutta eise mun ammatikoulua ,pelastanut sen minä lopetin...

        Joo siis itekki kärsin noista vitun vammasista jutuista.., Mun ensimmäinen muistikuva on kun olin neljänellä niin
        piti tehdä esitelmä tein sen ja ihmettelin miksi naama on punainen tai tuntu siltä siitä lähtien se on vaivannut tavalla tai toisella , voisin melkein samaistuu tuohon ensimmäiseen..Se on kyl ärsyttävin ku ei pysty katsomaan silmiin jos katsoo silmiin niin muutun punaiseksi, Murtaa se on sopiva sana joku käytti sitä juuri, tuntuu että se murtaa jotenkin mun henkisen muurin, wtf ei voi mitää kyl noit betsodiesebeenejä on tultu syötyy mut sillei kun on syöny muutaman diapamin oho sit onki menny joku levy ei niit voi sillei säästellä ne menee sillei diu mut sit on kyl vähä kujal ja ei muista mitä o tehny seuraavana päivänä.. =D mut onnee kaikille jännittäjille ite oon kyl yks hwelvetinmoine

      • Kalervo P
        hmmmm.. kirjoitti:

        Joo KUn kävin ammattikoulussa jollai ihme terapeutilla, En tiiä miks valehtilin sillei jostain jutuista, mutta se ehdotti aloita joku harrastus, no tossa aloitin reilut pari vuotta sitten itsepuolustuslajin , kun on kuuma valmiiksi ei tunne punastusta ja sosiaaliset taidot kehittyy jotenki, mutta eise mun ammatikoulua ,pelastanut sen minä lopetin...

        Joo siis itekki kärsin noista vitun vammasista jutuista.., Mun ensimmäinen muistikuva on kun olin neljänellä niin
        piti tehdä esitelmä tein sen ja ihmettelin miksi naama on punainen tai tuntu siltä siitä lähtien se on vaivannut tavalla tai toisella , voisin melkein samaistuu tuohon ensimmäiseen..Se on kyl ärsyttävin ku ei pysty katsomaan silmiin jos katsoo silmiin niin muutun punaiseksi, Murtaa se on sopiva sana joku käytti sitä juuri, tuntuu että se murtaa jotenkin mun henkisen muurin, wtf ei voi mitää kyl noit betsodiesebeenejä on tultu syötyy mut sillei kun on syöny muutaman diapamin oho sit onki menny joku levy ei niit voi sillei säästellä ne menee sillei diu mut sit on kyl vähä kujal ja ei muista mitä o tehny seuraavana päivänä.. =D mut onnee kaikille jännittäjille ite oon kyl yks hwelvetinmoine

        Tässä ketjussa kerrottujen vaikeuksien rinnalla oma vaikeuteni on hyvin pieni, mutta kerron sen kuitenkin.

        Normaalitilanteissa ei ole mitään vaikeuksia. Olen esim. pitänyt useita kursseja firman henkilökunnalle ilman mitään vaikeuksia. Mutta kun tulee voimakkaasti tunteisiin vetoava tilaisuus, esim hautajaiset, olen aivan kyvytön puhumaan. Muistosanojen lausuminen kukkavihkoa laskettaessa ei onnistu millään. Kurkkua kuristaa ja ääni on pelkkää itkuista vinkumista. Tämä on tosi noloa aikuiselle miehelle!

        Täytyyhän tähän vaivaan olla olemassa joku pilleri, joka otetaan ennen vaikeata tilannetta ja puhe luistaa rauhallisena ja vakaana! Kuka tietää?

      • itsekkin pitäisi men
        Kalervo P kirjoitti:

        Tässä ketjussa kerrottujen vaikeuksien rinnalla oma vaikeuteni on hyvin pieni, mutta kerron sen kuitenkin.

        Normaalitilanteissa ei ole mitään vaikeuksia. Olen esim. pitänyt useita kursseja firman henkilökunnalle ilman mitään vaikeuksia. Mutta kun tulee voimakkaasti tunteisiin vetoava tilaisuus, esim hautajaiset, olen aivan kyvytön puhumaan. Muistosanojen lausuminen kukkavihkoa laskettaessa ei onnistu millään. Kurkkua kuristaa ja ääni on pelkkää itkuista vinkumista. Tämä on tosi noloa aikuiselle miehelle!

        Täytyyhän tähän vaivaan olla olemassa joku pilleri, joka otetaan ennen vaikeata tilannetta ja puhe luistaa rauhallisena ja vakaana! Kuka tietää?

        Eikähön tässä ketjussa oltu mainuttu että ainakin Propral auttaa tuollaisisissa tilanteissa tai sitten bentsot, esim, xanor, diapam, rivatril, tenox ja vaikka mitkä kysy ihmeessä lääkäriltä jos ei auta mene yksityiselle..

      • anssi.p
        Kalervo P kirjoitti:

        Tässä ketjussa kerrottujen vaikeuksien rinnalla oma vaikeuteni on hyvin pieni, mutta kerron sen kuitenkin.

        Normaalitilanteissa ei ole mitään vaikeuksia. Olen esim. pitänyt useita kursseja firman henkilökunnalle ilman mitään vaikeuksia. Mutta kun tulee voimakkaasti tunteisiin vetoava tilaisuus, esim hautajaiset, olen aivan kyvytön puhumaan. Muistosanojen lausuminen kukkavihkoa laskettaessa ei onnistu millään. Kurkkua kuristaa ja ääni on pelkkää itkuista vinkumista. Tämä on tosi noloa aikuiselle miehelle!

        Täytyyhän tähän vaivaan olla olemassa joku pilleri, joka otetaan ennen vaikeata tilannetta ja puhe luistaa rauhallisena ja vakaana! Kuka tietää?

        Luulen, että jos on yksittäisistä tapauksista kysymys, eikä jatkuvasta, niin kannattaa ottaa bentsoja.

    • Jahmann

      Se on sitä että lakkaa hengittämästä kunnolla, jähmettyy liikkumattomaksi, odottaa ahdistuksen tunnetta, sitten huomaa sen, huomaa ikävät tunteet kehossa, kuin palohälytin soisi kehon sisällä. Kädet menee tunnottomaksi, keho jäykistyy. Ilmeisesti se on juurikin se pakene/taistele reaktio mikä on ihmiseen ohjelmoitu. Mielentoiminta: Se mihin kohdistaa huomionsa, laukaisee ketjureaktion.

      Jännitin yläasteella esityksiä. Aloin jännittää joskun 5 luokalla, enkä yhtään muista miksi tai mistä se alkoi. Yläasteella aloin 8 luokalla välttää jo ruokalaa, kun en pystynyt nielemään kunnolla ja maitokuppi tärisi vitusti kädessä. Äidinkielen esitelmät jännitti niin että kerran mietin meren rannalla josko olisi helpompaa hukuttautua kuin elää seuraava päivä jolloin pitää pitää esitelmä.. Esitelmää en sitten joutunut jostain kumman syystä pitämäänkään. Lukiossa vältin myös ruokalaa. Sitten aloin välttää mitä tahansa paikkoja missä talojen ikkunoista näkee. Tuli heti tunne että joku katsoo, luultavasti tuomiten sitä ja tätä, pahanilkisesti odottaen... Ensin huomio kohdistuu johonkin, sitten tulee tunnereaktio, sen jälkeen ajatuksia, yleensä pois pääsemisestä..

      Jännittävässä tilanteessa auttaa kuvitella olevansa jo siellä päämäärässä, silloin keskittyy vain päämäärään, eikä huomaa pelätä olemattomia. Helppoa olisi kovasti yleisiä paikkoja jännäävällä kaverilla, että olisi laput silmillä kuin hevosella. Silloin kun ei näe silmillään niitä asioita mitkä jännityksen laukaisee, se ei todennäköisesti laukeakaan. Keskittyminen yhteen asiaan auttaa. Opettele kokoamaan mielesi yhteen asiaan. On se vaan ihme peli tämä meidän aivokoneistomme.

    • neuvoja___

      mitä jos antaisitte itsellenne oikeuden olla epätäydellisiä

      jos joudutte pitämään esitelmän tai puheen, mitä kuulijat voivat odottaa? jokainen ihminen on inhimillinen, siis epätäydellinen, siis haparoi jossain vaiheessa esiintymistään.

      jos ajattelee noin että kuulijat sen ymmärtää jos ei mene hyvin, tai ainakin pitäisi ymmärtää, antaa itselleen luvan olla inhimillinen... (saman logiigan mukaan ymmärryksen puute ei ole syy nolostua vaan suuttua koska vika ei ole teissä vaan kuulijoissa)

      myös jos on avoin sen suhteen ettei esiinny mielellään koska ei ole hyvä siinä pyydetään harvemmin esiintyjäksi tai sitten ei ainakaan odoteta niin paljoa...

      kuvitelkaa itsenne yleisöksenne, miten suhtautuisitte esiintymisyyteenne?

      et sellaisia (humalaisia) ajatuksia täältäpäin...

    • vai ei

      Pystyn olemaan ihan rentoutuneenakin ihmisporukassa ja koen sen mukavaksi, paitsi minua aina jälkeenpäin häiritsee se kun en osaa puhua ihmisille suoraan mitä ajattelen tai etten keksi puheenaiheita jne.

      Tätäkin enemmän häiritsee se, että en osaa kertoa tunteistani kenellekkään, paitsi terapeutilleni. Aina jos tulee vaikea puheenaihe esim. vanhemman kanssa niin olen aivan hiljaa vaikka hän koittas kysyä mitä. Monta kertaa vanhemmat tulleet juttelemaan ja ihmettelee vaan kun en vastaa mihinkään mitään. Sama juttu kenen kanssa tahansa, ihastuksellekaan ei osaa sanoa ollenkaan mitä oikeasti ajattelee, normaali arkipuheenaiheista on helppo jutella, tämäkin harmittaa todella paljon koska haluaisin kuitenkin kertoa toiselle tunteista. Olen jo 26-vuotias enkä ole koskaan seurustellut tai pahemmin edes ollut lähemmässä kontaktissa kehenkään.


      Pari hyvää kaveria löytyy kotinurkilta onneksi, mutta heidänkään luona ei tule käytyä (pääasiassa käyvät joskus minun luona) Eikä oikein tule käytyä missään muutenkaan..

    • Unohtui laittaa

      Unohtu vielä ylempään laittaa, että julkinen esiintyminen on kyllä vaikeata. Ylä-asteella muistan kun tärisin todella paljon ja oli vaikeaa kertoa esitelmää luokalle. Myöhemmässä koulussa laistin kokonaan esitelmästä kun jännitti niin paljon, niin en mennyt edes paikalle.

    • yx vaan

      Minulla jännittäminen alkoi n. 13 vuotta sitten yläasteella. Esitelmän pidot olivat siihen aikaan yhtä helvettiä. Ääni värisi, kädet hikosivät ja sydän hakkasi kuin hullu. Myöskään ruokalassa syömisestä ei tahtonut tulla mitään. Kädet vaan tärisivät niin kovasti, ettei haarukka tahtonut kädessä pysyä. Koulun ulkopuolella ei ollut yhtään sen helpompaa. Kaupassa käyminenkin oli yhtää tuskaa, kun kassajonossa iski usein kokovartalokipsi päälle.

      Yritin hakea apua vaivaani psykologin luota ja hypnoosihoidoista, mutta kummastakaan ei ollut minulle mainittavaa hyötyä. Sitten eräs lääkäri kirjoitti minulle beetasalpaajareseptin. Beetasalpaajien avulla pystyin selviämään joten kuten lukiosta ja sain opiskeltua itselleni ammatin.

      Nyt olen huomannut, että oireet ovat alkaneet aikaa myöten helpottaa. Toki esiintyminen jännittää edelleen, muttei enää yhtä paljon kuin ennen. Luultavasti paras lääke ongelmaan on ollut se, että olen antanut itselleni luvan epäonnistua. Jos koko homma menee puihin, niin sittenpähän menee, eikä maailma suinkaan siihen kompastu. Tuskin sentään riittää ihan etusivun uutiseksi.

    • ujuj

      Hyvä tietää ettei ole yksin ongelman kanssa. Haluaisin tietää ilmeneekö muilla hikoilua erikseen ilman punastumista. Minulla tätä ilmenee jo aiemmissa viesteissä kuvailtujen oireiden lisäksi. Joskus tulee jännittävä olo ilman punastumista, mutta sitten alkaa hiota. Muuten oisi suht rento olo mutta hikoilu alkaa ahdistaa ja sitten taas punastuu hikoulun takia ja sitten hioilee taas enemmän ja tulee hyvin ahdistava olo. Haittaa opiskelukin kun ei oireiden vuoksi voi keskittyä.

      • kokemusta on

        Olen ollut jännittäjä koko ikäni,esiintymiset ym. tilanteet painajaismaisia.Luulin oireiden helpottavan,kun tulee ikää,mutta viiskymppiä häämöttää ja oireet ei häviä vaan pahenevat.Lääkityksenä käyttänyt propralia tarvittaessa,aikaisemmin lääkäri määräsi sepramia,jota en kuitenkaan ottanut kuin vähän aikaa.Nyt tuntuu sen olleen virhe,sillä aloin uudestaan ottamaan samaan ryhmään kuuluvaa lääkettä ja jännitys on helpottanut huomattavasti, vaikka lääkitys on vasta alussa,olen jo nyt saanut itsevarmuutta toimissani,koska ei tarvitse miettiä tilanteita iskeekö paniikki vai ei.Luulen punastelunkin vähenevän tai ei se ainakaan vituta itseä.Se on vähän sama kuin vitsissä missä lääkäri määräsi miehelle ripuliin masennuslääkettä,ja kysyi miehen nähdessään auttoiko lääke? Mies tuumasi:ihme juttu vaikka paska oli housussa niin ei vituttanut yhtään.

    • ujuj

      Löytyyköhän jostain joku virallinen sivu aiheesta, kuten jostain mielenterveyssivuilta? Mielestäni olisi hyvä, että tehtisiin tutkimus, kuinka monet ihmiset todella kärsivät tästä asiasta. Luulen, että luku on suurempi kuin arvataankaan.

      • ...

        Mäki oon punastellu niin kauan ku muistan ja jännittäny sosiaalisia tilanteita. Varsinkini esiintymistä. Vaikka oonki vasta kasilla, oon niin hemmetin kyllästyny tähän... Koko viime syyslukukausi meni yhtä hissan esitelmää jännittäessä...
        Tälläkin hetkellä jännitän huomista koulupäivää ja millä tunneilla saatan taas punastua ja miten pahasti ja millä tunneilla joutuu puhumaan uusien ihmisten kanssa jne. Tosi rasittavaa koska en voi millään keskittyä tähän hetkeen, kokoajan mietin tulevia tunteja ja tilanteita milloin vissiin taas lehahan punaseks. Mä inhoon tätä.
        Mä en voi mennä lukioonkaan yläasteen jälkeen, kaikki jatkuis ihan samana ku nytteki. Seuraavien tuntien ja tilanteiden jännittämistä jne.

        Mä oo saanu jo nyt tästä ihan tarpeekseni.

      • pelokas122
        ... kirjoitti:

        Mäki oon punastellu niin kauan ku muistan ja jännittäny sosiaalisia tilanteita. Varsinkini esiintymistä. Vaikka oonki vasta kasilla, oon niin hemmetin kyllästyny tähän... Koko viime syyslukukausi meni yhtä hissan esitelmää jännittäessä...
        Tälläkin hetkellä jännitän huomista koulupäivää ja millä tunneilla saatan taas punastua ja miten pahasti ja millä tunneilla joutuu puhumaan uusien ihmisten kanssa jne. Tosi rasittavaa koska en voi millään keskittyä tähän hetkeen, kokoajan mietin tulevia tunteja ja tilanteita milloin vissiin taas lehahan punaseks. Mä inhoon tätä.
        Mä en voi mennä lukioonkaan yläasteen jälkeen, kaikki jatkuis ihan samana ku nytteki. Seuraavien tuntien ja tilanteiden jännittämistä jne.

        Mä oo saanu jo nyt tästä ihan tarpeekseni.

        joku vois kertoa kokemuksia psykologista tän asian kanssa?

        kiitän jo etukäteen.

      • Minäkin jätin
        ... kirjoitti:

        Mäki oon punastellu niin kauan ku muistan ja jännittäny sosiaalisia tilanteita. Varsinkini esiintymistä. Vaikka oonki vasta kasilla, oon niin hemmetin kyllästyny tähän... Koko viime syyslukukausi meni yhtä hissan esitelmää jännittäessä...
        Tälläkin hetkellä jännitän huomista koulupäivää ja millä tunneilla saatan taas punastua ja miten pahasti ja millä tunneilla joutuu puhumaan uusien ihmisten kanssa jne. Tosi rasittavaa koska en voi millään keskittyä tähän hetkeen, kokoajan mietin tulevia tunteja ja tilanteita milloin vissiin taas lehahan punaseks. Mä inhoon tätä.
        Mä en voi mennä lukioonkaan yläasteen jälkeen, kaikki jatkuis ihan samana ku nytteki. Seuraavien tuntien ja tilanteiden jännittämistä jne.

        Mä oo saanu jo nyt tästä ihan tarpeekseni.

        lukion käymättä aikanaan samasta syystä.

        Varmaan monellakin auttaisi, jos olisi kaverina samoista ongelmista kärsivä. Nykyäänhän on helppoa ottaa yhteyttä ja tavata, jos siltä tuntuu.

      • KylMeitäLöytyy..

        Onhan sitä tutkittukin. Tulosten mukaan jopa n. 5%-10% ihmisistä kokee jännittävänsä siinä määrin, että se on jonkin asteinen ongelma / heikentää elämän laatua.
        Oman kokemukseni mukaan jos otetaan satunnainen n. 30 ihmisen ryhmä (koululuokka, armeijan joukkue, työyhteisössä...) niin 2-3 tästä ryhmästä selvästi kärsii liiallisesta jännittämisestä. Itse jännittäjänä tunnistan kyllä nämä jännittäjät kohta 50 vuoden kokemuksella...

    • sociologist

      Ensinnäkin. Kaikki te varhaisnuoret/ylä-asteikäiset, jotka havaitsevat itsessään tässä ketjussa lueteltuja oireita, hakeutukaa ihmeessä jonkun puheille! Mikäli kääntyminen ei onnistu syystä tai toisesta vanhempien tai kavereiden puoleen niin aina koululta löytyy henkilökuntaa, jotka auttavat mielellään asiassa eteenpäin. Rohkeasti vaa kyselemää, vaikka kuinka jänskättää! Sos. pelot ovat alun kapea-alaisuudessaan helpommin hoidettavissa ja ennaltaehkäistävissä, toisin kuin tilanteessa, jossa pelot ovat vallanneet elämän muitakin osa-alueita. Oletan, että koulumaailma on otollisin paikka pelkotilojen syntyyn.

      Omalla kohdallani sosiaaliset pelot saivat alun koulussa kymmenisen vuotta sitten ja kehittyivät 21 ikävuoteen saakka. Psykosomaattisia oireita on ollut junnusta asti, siis kuumotusta/vapinaa/hengen salpaantumista jne. Jännityksestä pelkotiloihin ja aina äärimmäisen ahdistuksen tuntuun. Ikävää on huomata sairauden vaikuttaneen omaan persoonallisuuteen, identiteettiin ja ajatustapoihin negatiivisesti. Monta asiaa on jäänyt tekemättä ja monta mahdollisuutta käyttämättä.

      Armeijan jälkeen sairastuin suht' vakavaan masennukseen, johon myös liittyi vahvasti itsetuhoiset ajatukset ja harhakuvitelmat. Opiskelut jouduin lopettamaan sairastumisen myötä. Psykiatrien, psykologien ja muiden alan asiantuntijoiden puheilla kuljin n. 1,5 vuotta samalla popsien pillereitä (SSRI) naamariin siihen saakka kun katsoin saaneeni tarpeeksi. Vuoden verran olin ihan ookoo, johon myös vaikutti sen hetkiset olosuhteet. Nyt tosin vaikuttaa, että kelkka on kääntynyt uudestaan ympäri oireilun kasvettua kahta kauheammaksi.

      Täytynee lampsia taas kertaalleen yliopiston terveydenhoitajan pakeille ja aloittaa sama rulijanssi uudestaan. Ei hyvältä tunnu. Ajattelin startata masennuslääkityksen uudestaan ja pyytää bentsoja ahdistuksen lieventämiseen. Liekkö nuo kuinka helposti myöntävät bentso kuureja? Terapia sessarit eivät omalla kohdalla ole kovinkaan avuksi. Psykologin mukaan olin pahin mahdollinen asiakas kriittisyydestä, itsetietoisuudestani ja joskin kieltävästä asenteesta johtuen. Olisi tosin mukava jutella silloin tällöin jonkun kanssa, koska en ole tutustunut opiskelupaikkakunnalla juurikaan uusiin ihmisiin, arvattavista syistä johtuen :)

    • juttu-

      en välitä naaman punotuksesta, kun itse tiedän, että se lehahataa tulipunaseks esim kahden suupalan jälkeen ja aina, kun puhun tai joku jotain kysyy. se on elämää ja tää on mun naama. oon "rudolf the red nose" tuttujen kesken, ne tietää, ett oon punanne melkeen kokoajan ja aina oon sitä ajatellut ja pelännyt. nyt viime vuosina tosin huomaan, että vastapuoli luulee mun reagoivan toisin, kun mun naama on valmiiks tulipunanen. itse teidän, että se on. ja sulla ystäväni ei koskaan tule olemaan naama niin punanen kuin mulla. tätäkin kirjoittaessani tunsin punan hulvahtavan kasvoille ihan tän intensiivisyyden takia. eli siis ei toi puna ole mikään helvetin ongelma. pitää varmaan oppia elämään sen pikku punotuksen kanssa. meillä joka paikassa, töissä ja koulussa on ollut vitsi, kun joku sanoo, ett tuli punaseks, ja mä kysyn: Kuis punaseks tulit, se laukee siihen.

    • scooooter

      Hei

      Minä kans olen ikäni kärsinyt samasta ongelmasta. Olen aina ollut kova jännittään, mutta minulla se ilmenee vielä rasittavammalla tavalla. Ensin tulee tietysti minullakin nämä sydämmen tykytykset, käsien vapina ja hikoilu, joskus kylmä olo, jonkun kanssa puhuessa tai esiintyessä punastuminen sekä kylmähiki. Mutta sitten näitten jälkeen tulee paha olo ja lopulta oksentaminen. Yleensä sitten oksentamisen jälkeen tai melkeen oksentaneena tulee järkyttävä väsymys ja yksinkertaisesti kroppa on ihan piipussa, lihakset väsyneinä ja kroppa heikkona. Ja yleensä ei siis oksentaminen jännittämiseen auta, että se ei lopeta jännitystä vaan jännittäminen jatkuu ja juuri joskus voi joutua oksentamaan uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan kunnes pääsee tilanteesta ja paikasta kokonaan pois.

      Niin ja niistä hoitokeinoista: Eli siis olen vasta 18-vuotias nuorimies ja olen tästä kärsinyt koko lyhyen elämäni. Oikein nuorena se on ollut kaikkein pahimmillaan, pelkät kauppareissutkin silloin on jännittäneet. Mutta sitten johnain vaiheessa ala-astetta se lieveni ja meni hyvin tuonne ylä-asteen melkein loppuun saakka kunnes tuli nämä konfirmaatiot, potkiaiset ym. Konfirmaatiossa oksennin ja potkiaisiin jätin menemättä. Silloin tämä ongelma tavallaan uusiutui ja näytti taas voimansa. Sitten ylä-asteen jälkeen kun tarkoitus oli lähteä amikseen niin kesällä tuli kauhea ahdistus ja jännitys kuinka onnistuu niin hain apua ja rupesin käymään nuorisopsykologilla. Siellä lääkäri määräsi minulle lääkkeitä, eli tuollaisia masennus/ahdistus -lääkkeitä. Noh amikseen meno onnistui mutta muista syistä sitten kuitenkin lopetin sen puolen vuoden päästä. Sen jälkeen meni yrittäjäopistolle opiskelemaan ja sielä opiskelu tuntui todella vaikialta aluuksi. Oli monesti todella paha olo, syömisestä ei oikeen tullut mitään ja mahassa kiersi ja kiersi, eli monesti pitkiä aikoja meni vain vessassa olemiseen pahoinvointisena. Tähän asiaan sitten lääkärini määräsi rauhoittavia joilla sitten sain vähän rauhoitettua itseäni ja jatkamaan opiskelua. Melkeenpä hetken tämän jälkeen lopetin niitten masennuslääkkeitten käytön kun en kokenut hyötyväni niistä oikein yhtään mitään ja jatkoin vain rauhoittavien lääkkeitten käyttöä kun ne on oikiastaan ainoot mulle jotka jollain lailla tehoavat jännittämiseen. Rauhoittavia siis käytän vain tälläisissä pahemmissa tapauksissa, esim jos jokin uus isoo tapahtuma ym..
      Nykyään käyn terapiassa ja käytän vain rauhoittavia pahimpiin tilanteisiin. Jännittäminen ei ole loppunut mutta kokoajan työstän sen parissa. Mutta kyllä luonteeni ja asiaan suhtautuminen on muuttunut noitten terapian ja psykologin ansiosta, esim. nykyään kerron ihmisille ongelmastani enkä pidä sitä väkisin piilossa. Myös voisi sanoa että jollain lailla on vähän jännittäminenkin lieventynyt mutta ei mitenkään hirveästi. Tällähetkellä ehkä eniten vituttaa, stressaa ja harmittaa kun ei tule niin paljon viikonloppuisin hypättyä kavereitten kanssa viihteellä tämän jännittämisen takia. Haluaisin paljon enemmän pääseväni kavereitten mukaan tapahtumiin ilman jännitystä, pitämään haustaa ja tapaamaan uusia ystäviä.

      • 18v----

        Tekstisi kuullostaa siltä ku ite oisin sen kirjottanut:( Voi kun mäki uskaltaisin hakea apua.

    • JS

      Samanlaisia vaivoja myös täällä. Nopeimpia keinoja jolla ahdistusta saa hetkellisesti laskettua on huomion siirtäminen ympäristön tarkkailuun. Yleiset rentoutumiskeinot ovat ennaltaehkäiseviä, koska lihaskireys voi alkaa ahdistuksesta ja jännityksestä, mutta myös toisinpäin: kireät lihakset -> lisääntyvä ahdistus. Jos ahdistus yllättää nopeasti, sitä voi hidastuttaa palleahengityksellä = vatsa kohoaa sisäänhengityksessä, rintakehä ei. Lääkitys (esim. SSRI kuten Sertralin) on hyvä tuki muun hoidon ohessa. Ahdistusta vähentää myös liikunta ja hyvät ruokatottumukset terapian (esim. kognitiivinen) ohessa.

      Muiden ketjulle kirjottaneiden tavoin minulle tyypillisiä oireita ovat olleet kaupassa/julkisissa paikoissa käynnin ahdistaminen, liikkeiden kontrollointi, vaikeus olla tai syödä tuntemattomien seurassa, arvostelun pelko jne. Omalta osaltani ratkaisu lienee ujouteni hyväksyminen. Olen oppinut vuosien kuluessa kontrolloimaan ajatuksiani ja liikkeitäni vaikealta tuntuneissa sosiaalisissa tilanteissa, enkä ole kohdannut tai hyväksynyt hämmentäviä tunteitani. Näin ujona ahdistuksen taustalla on mitä ilmeisimmin myös ollut nöyryytetyksi tulemisen pelko ja ylipäätään vaikeus hyväksyä puhevaikeuksia tai ahdistusta ryhmässä ollessa.

      Suosittelen ylipäätään ahdistuksen avuksi Edmund J. Bournen teosta "Vapaaksi ahdistuksesta". Siinä puhutaan rentoutumisesta, altistamisesta ja muista yleisimmistä hoitokeinoista.
      Lisäksi suosittelen niin ujoille kuin muillekin sosiaalisissa tilanteissa ahdistuville Juhani Mattilan kirjaa "Ujoudesta, yksinäisyydestä", joka käsittelee mielestäni todella olennaisia ahdistuksen taustalla vaikuttavia asioita liittyen tunteiden hyväksymiseen, ujouden peittämiseen, itsetarkkailuun yms.

      • Henry45

        Moi! Elikkä mullakin on aika suuri sosiialisten tilanteiden pelko ja olen yritttänytkin löytää keinoja ehkäistä/lievittää sitä, mutta ei ole juuri mikään auttanut :( . Mutta nyt aikuisuuta lähestyessä olen huomannut, että se johtuu siitä, että kun olen esim. kaupan kassalla ja siellä on myyjänä joku hyvän näköinen tunnen itseni rumaksi häneen verrattuna ja näin ollen ajattelen, että olen huonompi ihminen, vaikka ei ulkonäkö tee kestään parempaa ihmistä TIEDÄN. En ole itse mikään malli, mutta en nyt pidä itseänikään niin rumana. MUTTA jos kassalla on joku ihan tavallisen näköinen (ei yhtään normaalia kauniimpi/eikä rumempi) ei pelko ole niin suuri. Eli uskon että, koko onglemani johtuu huonosta itsevarmuudesta ja en hyväksy itseäni niin helposti sellaisena kuin olen.
        Ja tiedän, että kaikki sanovat tätä, mutta on TODELLAKIN kiva huomata ettei ole yksin.
        Voimia!

      • juha82222
        Henry45 kirjoitti:

        Moi! Elikkä mullakin on aika suuri sosiialisten tilanteiden pelko ja olen yritttänytkin löytää keinoja ehkäistä/lievittää sitä, mutta ei ole juuri mikään auttanut :( . Mutta nyt aikuisuuta lähestyessä olen huomannut, että se johtuu siitä, että kun olen esim. kaupan kassalla ja siellä on myyjänä joku hyvän näköinen tunnen itseni rumaksi häneen verrattuna ja näin ollen ajattelen, että olen huonompi ihminen, vaikka ei ulkonäkö tee kestään parempaa ihmistä TIEDÄN. En ole itse mikään malli, mutta en nyt pidä itseänikään niin rumana. MUTTA jos kassalla on joku ihan tavallisen näköinen (ei yhtään normaalia kauniimpi/eikä rumempi) ei pelko ole niin suuri. Eli uskon että, koko onglemani johtuu huonosta itsevarmuudesta ja en hyväksy itseäni niin helposti sellaisena kuin olen.
        Ja tiedän, että kaikki sanovat tätä, mutta on TODELLAKIN kiva huomata ettei ole yksin.
        Voimia!

        silti välttämättä paranna tilannetta kokonaan.
        jos on totaalisen ujo ja arka niin se on huono juttu.
        sitä pelkää vaikka käyttäisikin lääkkeitä....

      • sattana!!!!!
        juha82222 kirjoitti:

        silti välttämättä paranna tilannetta kokonaan.
        jos on totaalisen ujo ja arka niin se on huono juttu.
        sitä pelkää vaikka käyttäisikin lääkkeitä....

        Ujous/arkuus ei ole sama asia kun sosiaalisten tilanteiden pelko

      • Henry45
        sattana!!!!! kirjoitti:

        Ujous/arkuus ei ole sama asia kun sosiaalisten tilanteiden pelko

        Ensinnäkin tiedän, ettei se ole lähellekkään sama asia ja mulla tosiaankin on sosiaalisten tilanteiden pelko.

    • Storbis

      Pelkään kaikkia esiintymistilanteita aivan hirveästi. Koko touhu alkoi useita vuosia sitten, kun koulussa pidettiin esitelmä muun luokan edessä. Aikaisemmissa esityksissa minulla ei ollut mitään ongelmaa, mutta tämä kyseinen meni pahasti metsään. Ei esitelmässä itsessään sinäänsä mitään vikaa ollut, mutta kun sen loputtua jäätiin luokan eteen seisomaan ja vastailemaan kysymyksiin alkoi naamani nykiä joka suuntaan enkä pystynnyt hallitsemaan tilannetta. Yritin nojailla eteen ja taakse ja pitää kasvoja peitossa ( :D ) ja tilanne tuntui kestävän ikuisuuksia, koska opettaja huomasi reaktioni ja esitti minulle jatkokysymyksiä. Siitä asti naamani on nykinyt jokaisessa tilanteessa ja joudun esimerkiksi tunneilla keskittymään koko ajan siihen että pidän naamani peruslukemilla: jos yritän hymyillä vaikkapa jollekkin hauskalle jutulle alkavat poskeni ja luomeni samantien lepattamaan, mistä seuraa punastuminen, hikoilu ja vapina sekä muut fyysiset oireet. Kun opettaja sanoo koulussa että 3 viikon päästä pidetään esitelmä, niin siinä samassa lankeaa minulle 3 viikon stressi ja naama nykii perkele kotonakin. Monet kaverisuhteet ja -porukat olen tämän vaivan seurauksena menettänyt, kun en uskalla lähteä mukaan muiden touhuihin. Toivoisin että voisin vielä joskus soittaa esim kitaraa muiden kuullen, olla aktiivisesti mukana keskuteluissa kavereiden kanssa ja alkaa elää ilman pelkoa. Suuria haaveita, mutta tavoittelemisen arvoisia kuitenkin.

      • oire

        Kieltämättä aika jännä oire tuo naaman nykiminen. Oletko ikinä nähnyt esim. videolta kuinka pahasti oikeasti naamasi nykii, vai kuvitteletko vain itse tilanteen pahemmaksi kuin se on.

      • pelokas83
        oire kirjoitti:

        Kieltämättä aika jännä oire tuo naaman nykiminen. Oletko ikinä nähnyt esim. videolta kuinka pahasti oikeasti naamasi nykii, vai kuvitteletko vain itse tilanteen pahemmaksi kuin se on.

        mulla on just toi sama oire että naama nykii. siis jos sydän hakkaa, kuumottaa, vapinaa jne onko enemmän kyse paniikkihäiriöstä pikemminkin kuin sosiaalisten tilanteiden pelosta. joku yhteys tai muuten vaan saman kaltaisia oireita.

    • jusssiiiii

      Olen 1990 syntynyt poika ja kärsin liikahikoilusta ja punastelusta, hikoilusta olen kärsinyt jo lapsesta asti ja siihen olen hoidon löytänyt, joka on erittäin halpa ja se myös toimii, omalla kohdalla jouduin hoidon jälkeen jopa käyttämään välillä kosteusrasvaa kun kädet kuivuivat.

      Punastelusta olen kärsinyt n. 8 vuotta eikä loppua näy. Olen kokeillut hypnoosia, mieliala ja jännitys oireisiin tarkoitettua lääkkeitä, olen käynyt juttelemassa ammattiauttajan kanssa, mutta tuloksetta. Sitten kokeilin meikkivoidetta, josta sain itse varmuutta, kun ajattelin, että nyt se punastuminen ei näy, no se auttoi tietenkin vähän ja käytän sitä vieläkin joissain tilanteissa, mutta edelleen tämä punastuminen vaivaa joka päivä ja rajoittaa elämää.

      En ole ikinä tavannut ketään, muutakuin netissä, joka kärsisi tästä punastumisesta ja olisin halukas järjestämään jonkinlaisen tapahtuman jossain, vain meidän tästä asiasta kärsivien kanssa. (vaikka hämärä valoisessa huoneessa). Koska tämä on vakava asia ja olen lukenut, että jotkut ajattelevat jopa itsemurhaa tämän asian takia, joka on aivan kauheaa.

      Olen ihan varma, että tämänlainen tapahtuma auttaisi minua tämän asian kanssa ja varmasti jopa sinuakin. Osallistuminen olisi siis ihan ilmaista ja näitä voisi järjestää jopa useampia. Pääasiassa siis juttelisimme punastelusta.

      Tein ihan tätä varten sähköposti osoitteen johon voi laittaa sähköpostia jos kiinnostaisi tälläinen kokoontuminen ja muutenkin voi lisätä msn:iin, vain puhuakseen siitä punastelusta, autan mielelläni. [email protected]

      TEHDÄÄN TÄLLE ASIALLE YHDESSÄ JOTAIN!
      terveisin. Jussi

      • 18

        Itsekkin olen alkanut miettimään, olisiko minullakin tätä pelkoa. Heti ala-asteelta lähtien olen pelännyt kaikkia sosiaalisia tilanteita. Ihan jopa kahvipöydässä kavereiden kanssa istuminen ahdistaa. Enkä ole ikinä uskaltanut edes nettiin (ennen tätä) kirjoittaa yhtään mitään, vaikka netissähän voi ollakin täysin anonyymi.
        Vieläpä erosin tyttöystävästäkin tuossa jonkun aikaa sitten, enkä ole osannut puhua siitä kenellekään. Ahdistaa.

        Huomaan joskus puhuvani itsekseni... Kenelläkään muulla?

      • qw
        18 kirjoitti:

        Itsekkin olen alkanut miettimään, olisiko minullakin tätä pelkoa. Heti ala-asteelta lähtien olen pelännyt kaikkia sosiaalisia tilanteita. Ihan jopa kahvipöydässä kavereiden kanssa istuminen ahdistaa. Enkä ole ikinä uskaltanut edes nettiin (ennen tätä) kirjoittaa yhtään mitään, vaikka netissähän voi ollakin täysin anonyymi.
        Vieläpä erosin tyttöystävästäkin tuossa jonkun aikaa sitten, enkä ole osannut puhua siitä kenellekään. Ahdistaa.

        Huomaan joskus puhuvani itsekseni... Kenelläkään muulla?

        Kannattaa lukea sellasesta psykologisesta jutusta kuin "learned optimism", jota moni jo näytti harrastavan jossain muodossa. Maailmahan tunnetusti on täynnä tietoa josta me nähdään vain se minkä me haluamme.
        Ja jos oikeen kunnolla möhlii jonkun pelottavaksi kokemansa tilanteen tarkotuksella niin sekin saattaa auttaa, koska silloin huomaa ettei siinä kuolekkaan. Myös sosiaalisten taitojen kehittäminen auttaa aina, se kun tietää osaavansa selviytyä sosiaalisista tilanteista rauhoittaa kummasti.

        Ja kuten ruotsalainen jalkapallo valmentaja sanoi: The greatest barrier to success is the fear of failure

      • Oletko saanut

        ketään mukaan, toivottavasti. Nuorena olisin varmasti osallistunut, jos olisi ollut riittävän lähellä.

        Minkä hoidon löysit hikoiluun? Olisi mukava tietää, jos luet.

    • hahhaaaa

      Minulla on sama ongelma. Olen vasta teini-ikäinen ja minua pelottaa, miten pärjään tulevaisuudessa kun pitää töitä hakea tai vastaavaa. Olen kärsinyt tästä koko tähänastisen elämäni ja tuntuu ettei loppua näy. En ole enää niin ujo, kuin joskus ja kavereiden seurassa olen täysin oma itseni. Heti, kun joudun tekemään jotain, esim. hakemaan työpaikkaa tai kohdata tuntemattomia ihmisiä, yleensä kouluun liittyvissä tilanteissa, otan siitä ihan älyttömästi paineita jo etukäteen. Elämäni olisi paljon helpompaa, jos vain olisin rohkeampi ihminen. Eikä tästä ole helppoa puhua, sillä ihmisillä on taipumusta tuomita heti joksikin oudoksi tai pelkuriksi.

      • ...

        miksi me sos. oelokkaat ihmiset ei mentäis toisten seuraan ja punasteltais ja hikoiltais niin että se loppuu.. kai se tilanne rauhoittus jossaki vaiheessa kun tietää että muut tuntee samalla lailla. olen ihan toivoton ja jotaki häätys keksiä apua

      • Sekopää?
        ... kirjoitti:

        miksi me sos. oelokkaat ihmiset ei mentäis toisten seuraan ja punasteltais ja hikoiltais niin että se loppuu.. kai se tilanne rauhoittus jossaki vaiheessa kun tietää että muut tuntee samalla lailla. olen ihan toivoton ja jotaki häätys keksiä apua

        Minä aloin kokemaan sosiaalisten tilanteiden pelkoa n. yläasteen alussa.
        Pahimpia asioita olivat monen ihmisen ja luokkatoverin edessä oleminen, ja varsinkin esitelmät olivat täyttä tuskaa.. ja ehkä tarkemmin sanottuna esitelmäpäivät olivat päiviä joita odotin melkein kun elämäni loppua. Ja myös lukion lopetin näiden olotilojen takia.

        Pahimmat pelkotilat esiintyivät kohtauksina - hikoilua, kehon tunnottomuutta, äänen väreilyä, punastumista, tärinää ja sun muuta. Varsinkin teini-ikäisenä se oli todella hirveää, kun muutenkin silloin voi olla tosi vaikeaa. Ja nyt vanhempana (olen nyt 23v poika..tai siis mies :P) minulla on joskus ollut vaikeaa mennä vaikka kauppaan. Mietin mitä muut ajattelevat minusta, tai jos vaikka kompastun tai pudotan jotain tai sanon jotain tyhmää tai tärisen tai tai tai... Ja vaikka tiedän että minun ei toisaalta tarvitsisi edes ajatella tuollaisia ajatuksia, niin teen sitä silti - josta voi päätellä sen, että en oikeastaan ole sellainen, vaan se on jokin ongelma minussa, jokin ylimääräinen joka pitää hoitaa pois.

        Nykyään on ollut vähän helpompaa kun en ole enää koulussa, töissä on ollut vähän helpompaa, mutta olotilat eivät ole helpottuneet. Kun menen baariin (valmiiksi pohjat ottaneena) joskus iltaisin, tai muuten juoneena, olo on ''parempi''. Tunnen itseni vahvemmaksi, mikä on vain lumetta. Alkoholi ei ole vastaus - mihinkään.

        En ole hankkinut tähän ongelmaan oikeastaan mitään apua, en puhunut lääkärille tai terapeutille, enkä tietenkään saanut mitään lääkkeitä. Äidilleni olen jotain maininnut, mutta en usko että ymmärsi oikein. Internetistä olen yrittänyt löytää jotain vastauksia, ja löytänyt kohtalotovereita PALjon, mikä on aina lohduttavaa. Joitakin ''kotikonsteja'' olen yrittänyt, ja tiedän - esimerkiksi ulkoileminen, liikunta, terveelliset ruoat jne. . Mutta ne ovat vain pieniä juttuja.

        Tulevaisuuttani en tiedä.. Yritän roikkua elämässä, ja odottelen jotain ihmettä varmaankin... En usko että tilanteeni on lähellekkään niin paha mitä monella on, mutta tiedän että se voi pilata vaikka koko elämän. Kaikki ei näitä ongelmia tajua, se täytyy itse kokea tai edes opiskella aiheesta..Niin kuin sanoin aikaisemmin, itsellä se tuntuu joltain ylimääräiseltä asialta, joka tarvitsisi saada pois. Haluaisin olla niin kuin ''muut''. Haluaisin esiintyä ja olla mukana, matkustella ja kaikenlaista. mutta se ei vaan onnistu - ja lauseet 'Mikä ei tapa, se vahvistaa'' tai ''Kunhan vain menet ja teet sen niin kyllä se siitä'' ei päde.

        Kaikki jotka kärsivät sosiaalisista peloista tai paniikkihäiriöistä, niin toivon heidän hakevan apua edes ystävistä tai sukulaisista, jos ei heti lääkäreistä - nimimerkillä paraskin puhuja :) Voimia kanssakärsiville...

      • Jos minulla
        Sekopää? kirjoitti:

        Minä aloin kokemaan sosiaalisten tilanteiden pelkoa n. yläasteen alussa.
        Pahimpia asioita olivat monen ihmisen ja luokkatoverin edessä oleminen, ja varsinkin esitelmät olivat täyttä tuskaa.. ja ehkä tarkemmin sanottuna esitelmäpäivät olivat päiviä joita odotin melkein kun elämäni loppua. Ja myös lukion lopetin näiden olotilojen takia.

        Pahimmat pelkotilat esiintyivät kohtauksina - hikoilua, kehon tunnottomuutta, äänen väreilyä, punastumista, tärinää ja sun muuta. Varsinkin teini-ikäisenä se oli todella hirveää, kun muutenkin silloin voi olla tosi vaikeaa. Ja nyt vanhempana (olen nyt 23v poika..tai siis mies :P) minulla on joskus ollut vaikeaa mennä vaikka kauppaan. Mietin mitä muut ajattelevat minusta, tai jos vaikka kompastun tai pudotan jotain tai sanon jotain tyhmää tai tärisen tai tai tai... Ja vaikka tiedän että minun ei toisaalta tarvitsisi edes ajatella tuollaisia ajatuksia, niin teen sitä silti - josta voi päätellä sen, että en oikeastaan ole sellainen, vaan se on jokin ongelma minussa, jokin ylimääräinen joka pitää hoitaa pois.

        Nykyään on ollut vähän helpompaa kun en ole enää koulussa, töissä on ollut vähän helpompaa, mutta olotilat eivät ole helpottuneet. Kun menen baariin (valmiiksi pohjat ottaneena) joskus iltaisin, tai muuten juoneena, olo on ''parempi''. Tunnen itseni vahvemmaksi, mikä on vain lumetta. Alkoholi ei ole vastaus - mihinkään.

        En ole hankkinut tähän ongelmaan oikeastaan mitään apua, en puhunut lääkärille tai terapeutille, enkä tietenkään saanut mitään lääkkeitä. Äidilleni olen jotain maininnut, mutta en usko että ymmärsi oikein. Internetistä olen yrittänyt löytää jotain vastauksia, ja löytänyt kohtalotovereita PALjon, mikä on aina lohduttavaa. Joitakin ''kotikonsteja'' olen yrittänyt, ja tiedän - esimerkiksi ulkoileminen, liikunta, terveelliset ruoat jne. . Mutta ne ovat vain pieniä juttuja.

        Tulevaisuuttani en tiedä.. Yritän roikkua elämässä, ja odottelen jotain ihmettä varmaankin... En usko että tilanteeni on lähellekkään niin paha mitä monella on, mutta tiedän että se voi pilata vaikka koko elämän. Kaikki ei näitä ongelmia tajua, se täytyy itse kokea tai edes opiskella aiheesta..Niin kuin sanoin aikaisemmin, itsellä se tuntuu joltain ylimääräiseltä asialta, joka tarvitsisi saada pois. Haluaisin olla niin kuin ''muut''. Haluaisin esiintyä ja olla mukana, matkustella ja kaikenlaista. mutta se ei vaan onnistu - ja lauseet 'Mikä ei tapa, se vahvistaa'' tai ''Kunhan vain menet ja teet sen niin kyllä se siitä'' ei päde.

        Kaikki jotka kärsivät sosiaalisista peloista tai paniikkihäiriöistä, niin toivon heidän hakevan apua edes ystävistä tai sukulaisista, jos ei heti lääkäreistä - nimimerkillä paraskin puhuja :) Voimia kanssakärsiville...

        olisi joku iso paikka, olisi mukava järjestää tapaamisia kaiken ikäisille, jossa voisi tutustua samanlaisiin ihmisiin ja moni voisi löytää vaikka seurustelukumppanin.

        Nuoret voi haluta olla mieluummin keskenään, mutta joku voisi haluta kuulla vanhemmankin ihmisen kokemuksia. Minä en ainakaan halua keskustella ammattilaisten kanssa.

        Joku, vaikka maatilan tai muun ison paikan omistava voisi hyvin järjestää tuollaisia. Jokainen maksaisi osansa kuluista tai toisi omat ruuat, niin voisi olla vaikka viikonlopun.

        Ihme, ettei kukaan ole vielä tehnyt mitään, vai olisikohan liikaa tulijoita?

    • anonyymi93

      Itselläni on aivan sama juttu, ollut jo monta vuotta. En pysty hahmottamaan koska ongelma varsinaisesti alkoi, mutta tiedostin sen ensimmäisen kerran yläasteella. Siitä lähtien olen potenut jatkuvasti äärimmäisen heikkoa itsetuntoa, sosiaalisten tilanteiden välttelyä/kyvyttömyyttä, alemmuuskompleksia, liiallista itsekriittisyyttä, eristeinysyyttä ja jatkuvaa epävarmuutta.

      Vuosien mittaan ongelmia on aina vain tullut lisää ja nyt tuntuu, että se hallitsee kaikkia asioita elämässäni. On vaikea keksiä tilannetta, jossa tämä 'fobia' ei olisi mitenkään osana. Päällisin puolin minusta ei tätä jännittämistä välttämättä huomaa, kaverien kesken olen varsinainen suupaltti ja muutenkin luonteva, mutta jos joukkoon heitetään yksikin henkilö, jonka läsnäoloon en ole tottunut niin muutun huomattavasti hiljaisemmaksi ja varautuneeksi. Sama juttu jos olen yksin.

      Nyt viimeisimpänä paukkuna olin lopettaa ammattikoulun kesken puolentoistavuoden opiskelun jälkeen, kunnes tiedostin, että tämänkin takana oli jälleen tämä sama toistuva ongelma. Siinä kohtaa päätin, että nyt tämä on pakko saada aisoihin, jotta pääsisin välillä itsekin ohjailemaan elämääni eikä toisinpäin. Nyt olen menossa ensi viikolla juttelemaan asiasta terveydenhoitajan ja sen jälkeen luultavimmin psykologin kanssa !

    • kurt_trevelyan-051

      Kun luin aloitusviestin niin tuntuu kun olisi lukenut omaa historiaa.
      Itse olen huomannut että kyllä se vika on itsessä ja siinä miten jotkut ovat sattuneet kohtelemaan, mutta ne kaikki kannattaa kääntää vahvuudeksi.

      Itse aloittelin että kuuntelin musiikkia kaupoissa jotta ei tarvitse keskittyä muihin ihmisiin, tottakai sitten joskus aina unohtu jotain, mutta sitten lisäsin että kannan aina muistilappua mukana.
      Seuraava askel oli että jätän musiikin, mutta ainakun olin kaupassa, menin aina tiettyä reittiä kaupan osastoilla jotta mitään ei unohtuisi.

      Liikunta, säännöllinen ruokailu, ja oikea unirytmi on kieltämättä tosi hyvät perus asiat mitkä vaikuttavat jo tosi paljon.

      Itse löysin vahvuuden myös siinä, että kun olin kaupassa, kuvittelin että en ole oma itseni, vaan jossain roolihahmossa. Tosin tämän asian kanssa kannattaa olla varovainen että ei sitten mitään pahis roolia ota ehhehe :P

      Kohtelee muita hyvin niin kyllä sinuakin kohdellaan hyvin, ja ei ne muut ihmiset mielistele jos he sulle päin naamaa kehuvat sinua.
      Sen on ainakin terveen merkki että osaat olla nöyrä että ala sanomaan "totta, mä olen paras!"
      Voi olla että ihmiset jotka kehuvat sinua, kertovat omasta menneisyydestä ja haluavat jakaa, mutta ehkä eivät ole kokeneet samalla tavalla, joten eivät välttämättä itsekkään uskalla kertoa kaikkea.

      Minä itse ainakin olen aina kääntynyt Jumalan puoleen kun on ollut vaikeita aikoja, ja yllätys yllätys, niistä vaan on selvitty ihmeellisesti.
      Joten en kyllä voi ottaa kunniaa että olen selvinnyt omassa elämässäni itsekseni, kyllä se kunnia kuuluu KAIKILLE jotka ovat minun elämässäni vaikuttaneet,myös koulukiusaajat, olen vain kiitollinen heille että kohtelivat minua pahasti jotta vahvistuin nuorena.

      Eli lyhyesti sanottuna, nöyränä eteenpäin, tee muiden eteen enemmän kuin itsellesi ja älä pidä itseäsi koskaan muita korkeampana.

      Omasta elämästäni vois varmaan joskus kirjoittaa kirjan jne, mutta paras että aloittelen että autan täällä kohtalotovereita ja toivon että joku löytää apua.

      Jos jollakin on kysymistä niin painakaa vaan rohkeasti tuota VASTAA nappulaa tässä mun viestissä niin kerron oman kokemuksi ja mitä tiedän siitä asiasta.

      Kaikkea hyvää kaikille tässä threadissa, vai mikäs se nyt onkaan..langassa :D heh heh!

    • maantallaaja

      Täällä kanssa yksi joka voi liittyä tähän kerhoon. Tosiaan helpottavaa kuulla että ei ole yksin ongelman kanssa!

      Aika ristiriitaista että haluaisin muuttua ja tulla reippaammaksi mutta sitten taas toisaalta vaikea kuvitella itseään jossain kassajonossa tai ruokalassa ilman täriseviä käsiä ja hakkaavaa sydäntä.Nämä ovat siis ihan syöpyneet minun persoonaan ja rooleihin eri tilanteissa. Tosi ärsyttävää!

      Minulla tämä jännittämisen kierre alkaa yleensä siitä, että pelkään sekoavani sanoissa tai että en saa ääntä suustani ollenkaan. En muutenkaan ole mikään mestari puhuja, joten tuntuu ylitsepääsemättömältä selvityä mistään tilanteesta hienosti.

      Sitä paitsi tunnen itseni yleensä jotenkin tyhmäksi ja kömpelöksi ihmisten, jopa kavereitten seurassa. Johtuu juuri siitä että en jännitykseltäni ja ahdistuneisuudeltani pysty olemaan tavallaan oma itseni enkä siksi saa onnistumisen kokemuksia.

      Olisi kyllä mahtavaa päästä pois tästä kierteestä! Pitäisi vaan ensinnäkin ylittää tuo avun hakemisen kynnys.

      Onneksi on olemassa selvitymistarinoitakin. Oletteko kuulleet, että esim. näyttelijä Ria Katajallakin on nuorempana ollut pahoja sosiaalisten tilanteiden pelkoja.
      http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=5&ag=115&t=922&a=8564

    • Ukko Raavas

      Meitä näkyy olevan paljon.
      Itse mietin parasta aikaa mitä teen kun ensiviikolla on isompi palaveri jossa joudun olemaan esillä...

      Kun katsoin ohjelman: "mielen salattu voima" niin rupesin ajattelemaan että...

      Ongelma on korvien välissä...
      Apu löytyy samasta paikasta...
      Lääkkeet auttavat hetkellisesti mutta lopullisesti ei...
      Minä todella yritän löytää sen lääkkeen omasta päästäni...
      Yritän muuttaa ajatusmallejani...
      Rupean käymään ajatuksissani läpi palaveritilanteita ja kun onnistun niissä niin kuka tietää onnistun oikeastikkin.
      Yritän olla ajattelematta negatiivisia ajatuksia ja jos niihin sorrun niin koitan kääntää ajatukset muualle (olen joskus varsinainen murehtija)

      Edellinen kirjoitus on huhtikuulta,tuskin tätä kukaan lukee mutta sainpahan kirjoittaa :)

      • msssi

        kyllä lukee, täällä samoin tunteva..sos.tilant.pelko, jännitys, ahdistus...ja vaikee olla työelämässä, ihmisläheinen työ..lääkitys auttaa pahimpiin oloihin. tsemppiä kaikille!

    • Jaaahaaas

      Sosiaalisten tilanteiden pelkoon löytyy todella tehokkaita lääkkeitä, jopa edullisia sellaisia. Reseptin saaminen voi tosin olla työn takana, kun ne ovat liiankin hyviä lääkkeitä.

    • punastuja

      ymmärrän sinua hyvin. Toi on varmaan suomalaisten kansansairaus/ongelma. Olen itse tajutuon jännittäjä. Pelkään erityisesti, että joku ei toivottu tunne tulee esiin esim. kateus tai se että tykkään jonkun toisen miehestä tai en muista jotatain. Muutin itse maalle vähän aikaa sitten, ja tuntuu, että täälllä pikku yksityiskohdat ja toisten asiat huomataan tarkemmin.Se vain lisää neuroottisuuttani. Sinun teksitstäsi tulee jotenkin sellainen olo ettet hyväksy omaa epätäydellisyyttäsi. Vakuutat että muut pitävät sinua normaalina ja coolin tyyppinä. Entä jos muut huomaavatkin, että punastut ja olet vähän jäykkis mitä sitten. Elämmä on liian lyhyt vain toisten mielistelyyn. Tsemppiä omien tunteiden ja ajatusten aitoon ilmaisemiseen ja hyväksymiseen.

    • tyttönen88

      Kerrotaas sitten lyhyesti meikäläisenkin tarina. Huojentavaa sinänsä tajuta, että samassa veneessä olijoita on paljon..

      Oon 23-vuotias nainen ja mun ongelmat alkoivat varmaankin 16/17-vuotiaana.

      Ala-asteella olin oikea "tänttähäärä" ja aina huomion keskipisteenä viihtyvä yksilö.. ;) Jolujuhlissa sun muissa ei tuottanut mitään ongelmaa esiintyä koko koulun vanhempien edessä. Lauloin ja näyttelin, yleensä vielä pääroolissa. Tykkäsin siitä ja tiiän, että olin hyvä näyttelemisessä. Varmaan oisin vieläkin, jos vaan kykenisin siihen..


      Ylä-asteellakin pystyin vielä musiikintunneilla laulamaan luokan edessä joten kuten.. mihinkään näytelmiin tai esiintymisiin auditorioon en kyllä olis pystynyt menemään enää..
      Olin ehkä vähän koulukiusattu, sellanen "nössö".

      16-vuotiaana muutin vieraalle paikkakunnalle ja menin käsi-ja taideteolliseen opiskelemaan. Mulla oli silloin joku angst punk tyyli päällänsä. En välittänyt muiden mielipiteistä ja siellä koulussa kaikki pukeutu jokseenkin erilaisesti. Ammattikoulussa käytiin syömässä ja jopa pystyin siellä käymään, vaikkakin sain jotain huutoja amiksilta tyylini vuoksi.

      Kätsäkolussa en enään pystynyt pitämään esitelmiä luokan edessä. Koitin välillä pitää, mutta eipä siitä tullut juuri mitään.

      Suoritin koulun kuitenkin loppuun ja menin työelämään. Tässä vaiheessa ongelmat kasvoivat. Jännitin ihan hirveästi jopa pankissa asioimista, kadulla yksin kävelyä, bussiin menemistä.. Mietin mitä mulle oikeen on tapahtumassa?!

      Olin yhdessä työpaikassa kuukauden, mutta lähdin, koska siellä piti yhdessä ringissä keskustella asioista, en pystynyt.. sydän hakkas, kädet vapisi, olin tulessa ja sanaa ei tullut suusta. Meinasin joka kerta lähteä ovesta ulos ja pihalle ja olla tulematta enään koskaan töihin.

      Pomoni ihmetteli, kun kerroin mistä on kyse. Sähän oot niin sosiaalinen, eipä olis uskonut.. no niin prkl. Kun ei se siitä kiinni olekkaan!

      Nyt olen asiakaspalvelu työssä. Pienessä vaateliikkeessä. Sopiva paikka mulle, en joudu niin huomion keksipisteeksi ja pystyn kyllä palvelemaan asiakkaita ihan luontevasti. Ruokakaupan kassa ei tulis kysymykseenkään.
      Joskus ahdistun töissäkin kyllä, jos lasken rahat väärin tms.

      Haluaisin opiskella myös töiden ohessa, mutta eihän se onnistu.. minäkö menisin uuteen kouluun haahuilemaan katseiden alle.. ei ikinä. Paljon jää saavuttamatta tän "sairauden" vuoksi, se vituttaa.

      Haen lohtua ja rohkaisua alkoholista. Tykkään laulaa ja karaoke sujuu muutaman kaljan jälkeen loistavasti. Selvinpäin oon koittanu monesti laulaa, sillainkin, että paikalla on vaan tuttu karaokevetäjä mut eipä siitäkään mitään tule. Kädet ja ääni tärisee, jalat vispaa ja sydän hakkaa kahta sataa..

      Nykyään on jopa vaikeuksia mennä yksin kauppaan. Koitan aina saada kaverin mukaan, koska silloin ei ole ongelmaa. Kadulla päivällä (valoisalla) kävely on aivan kamalaa. Monesti puhun puhelimessa ilman että toisessa päässä on ketään, hullua... En uskalla katsoa autoja kohden tai vastaantulijoita päin.. hengästyn vaikka olisin kävellyt kymmenen metriä..

      Luulin ennen, että kärsin jonkun asteisesta paniikkihäiriöstä, mutta nyt tajusin ettei siitä olekkaan kyse.. oon harkinnut lääkäriin menoa, lääkitystä sen takia, että voisin joskus toteuttaa haaveitani. Huomaan, että jään monesta pois, vain tämän vaivan takia..

      Haluaisin mennä kurssille, jumppaan ja moneen muuhun, mutta en vain pysty.. ainakaan yksin. :(

      Hah, lääkäriin menokin on hankalaa, kun asun uudella paikkakunnalla, enkä uskalla sinne sairaalaakaan mennä haahuilemaan :D on tää mukavaa..

    • Masentunu mies

      Joo yhtä helvettiä on elämä sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa. Olen 22-vuotias mies ja kärsiny tästä jo varmaan yläasteelta lähtien. Tää ongelma tuntuu menneen vaan pahemmaks ja laajenneen yhä useampiin asioihin kun ikää on tullut. Ei sitä sellaset ihmiset tiedä minkälaista helvettiä tää on jotka ei ole sitä itse joutuneet kokemaan. Helppo siinä on naureskella toisten ongelmille ja vähätellä niitä.

    • Masentunu mies

      Sitä voi jokainen miettiä omalle kohdalleen miltä tuntuu kun menettää vähitellen kaikki sosiaaliset suhteet muihin ihmisiin ja erakoituu kotiinsa niin ettei uskalla kohta enää minnekkään mennä. Vanhat kaveritkin suuttuu ja hylkää kun ei ne ymmärrä sellasta että jää pelon sekä ahdistuksen takia kaikista tapahtumista pois. Sitten tää ongelma johtaa myös siihen että masentuu ja tulee sanottua muille ihmisille pahasti. Silloin sitä ainakin tulee suututettua kaikki niin ettei kohta ole kavereita ollenkaan. Itse pelkään lähes kaikkia sosiaalisia tilanteita ja eri paikkoihin menemistä missä on yleensä paljon muita ihmisiä. Kouluun ja töihin meneminen ei taida enää tulla kysymykseenkään mun kohdalla. Koen että tätä menoa olen menettänyt mahdollisuuteni joka asiassa. Tää helvetillinen ongelma on jo saattanut pilata mun elämän lopullisesti.

    • jännnittäjä

      On niin surullista lukea muiden tarinoita :( Itselläkin samoja ongelmia. Mitä me ollaan tehty ansaitaksemme tällänen elämä???

      Tsemppiä teille kakille!

    • Jr

      Jep! Yli kymmenen vuotta kärsiny tästä punaisuus ja jännitys oireilusta. Olen itsekkin käynyt salpaamassa hermot, josta oireena kova vartalo hikoilu. Itsekkin olen ajatellut, että haluaisin törmätä teihin kohtalo tovereihin ihan kasvotusten. Tätä kautta saisi ystäviä ja pystyisi purkamaan itseänsä.

      • Kannattiko?

        Minusta tuo salpaus oli pahin virhe mitä olen ikinä tehnyt. En halunnut lääkkeitä, mutta se olisi ollut aivan varmasti parempi vaihtoehto.
        Hypnoosia voisi kokeilla hikoiluun, mutta nekin ilmeisesti rahastaa kymmenillä käyntikerroilla. Miksiköhän ei toimi kerralla, kuten tuossa viihdeohjelmassa?
        Onko kenelläkään kokemusta.

        Joku puuhaili tapaamista, mutta ei siitäkään tainnut mitään tulla.

    • Reino238725

      Itselläni alkoi lukioiässä paha punastelu, jonka kautta ajauduin lopulta lääkäriin ja sain Propral-lääkettä käytettäväksi tarpeen tullen. Tuskin pahaksi ajautuneesta tilanteesta ilman apua pääsee pois, rohkeasti lääkäriin ihmiset!

      Nyt 8 vuoden jälkeen punastelu on loppunut ja muutenkin kaikenlainen (paha) esiintymisjännitys on poissa. Korkeakoulun pidemmätkin esitelmät olen pystynyt pitämään kunnialla ilman räjähtävän pään tunnetta.

      Ilmeisesti luonteeni vain on sellainen, että aina tarvitsee olla jokin psykologinen ongelma — viimeisen vuoden se on ollut ujo rakko. Voin sanoa, että nykyään tilanne on melkein pahempi kuin punastelun aikoina.. Mutta olen luottavainen ja uskon voittavani tämänkin ongelman, eihän tämä mikään normaali "ominaisuus" minussa ole. Psyykkiset ongelmat vahvistavat luonnetta jos eivät muuta, sitähän niiden itsensä voittamiseen tarvitaan.

    • sinner*

      Minulla myös sama ongelma ja mietin myös mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän elämän, olen erakoitunut myös ja työttömänä tälläkin hetkellä. Muut pitävät laiskana kun en tee töitä... Tietäisivätpä mitä helvettiä käyn läpi pääni sisällä. En tiedä mitä tehdä, taidan olla jo masentunut.

    • H.Roppola

      Hei! Olen Tampereen yhteiskoulun lukiossa opiskeleva tyttö ja teen dokumenttia sosiaalisten tilanteiden pelosta elokuvakurssin lopputyönä. Haluaisin haastatella henkilöä, jonka elämään ahdistus vaikutta tai on vaikuttanut suuresti. Elokuvassa ei näytetä kasvoja koko ajan tai ollenkaan, vaan pääosassa on puhe ja niiden kuvitus muulla kuvamateriaalilla sekä musiikilla. Haluaisin myös kuvata normaalin sosiaalisen tilanteen haastateltavan kanssa, mutta tarvittaessa voidaan käyttää näyttelijää. Olisiko joku kiinnostunut lähtemään mukaan projektiin? Tarvitsisin vastauksen jo mielellään 2.5 mennessä. Henkilön iällä ei ole väliä, kunhan uskaltaa puhua kameralle ja asuisi Tampereen seudulla niin haastattelu olisi helpompi järjestää mahdollisimman nopeasti.

      Yhteydenotot, kysymykset ym. emailiin [email protected]

      • H.Roppola

        Elokuvaa ei siis tulla näyttämään muualla kuin koulussani sen oppilaille.

    • kuuggli

      Samoja ongelmia löytyy täältäki suunnasta...Oireet ollu joka päiväsiä jo vuoden verran. Joka päivä yritän itteeni skarpata jotenki päin jaksamaan :D En oo vielä uskaltautunu mihinkää lääkärille yms mennnä joten mihin kannattais ensimmäiseksi suunnata?


      Tsemiii kaikille!

    • erno4

      Olen itse kärsinyt masennusta viime vuonna ja punastuminen alkoi ehkä sen takia, luultavasti itseluottamuksen puute tjs. Punaisuuteen; olin ulkomailla ja sain aika hyvän rusketuksen ja sen perusteella aloin psyykaamaan itseäni,että kun ei ole niin kalpea ja kun on väriä pinnassa niin se punaisuuskaan ei näy vaikka vähän jossakin tilanteessa saattaisikin punastella. Tämän myötä kun ajattelin että ei se punaisuus sieltä läpi paista niin punastelu rajottui erittäin paljon tilanteissa joissa yleensä tunnen kuinka poskia alkaa kuumottaa ja punasuus pikku hiljaa kapuaa poskille. joten tästäkin huomaa että se on pään sisällä roikkuva paskiainen joka tekee hallaaa.. poskien punottajille ei muuta kuin solariumiin hakemaan väriä ja kokeilemaan josko tämä toimisi muillakin.

    • Tulipallo

      Olen 36 vuotias nainen ja uskon, että monella juuri tuo punastumis -taipumus aiheuttaa sosiaalista jännitystä / pelkoa. Itse olen kärsinyt punastumisesta lapsesta saakka ja kiitos "viisaiden" aikuisten sain siitä kuulla. En muista koskaan kuulleeni ikätovereilta asiasta. Kuitenkin, se on ollut esteenä unelmien saavuttamiselle, itsensä toteuttamiselle. En koe, että muuten pelkäisin sosiaalisia tilanteita, mutta punastuminen on liian nujertava kokemus, joten mieluummin välttelen ihan kaikki tilanteet joissa siihen voi joutua...eli kyllä, olen todella erakko ja rajoittunut sosiaalisissa tilanteissa. MUTTA nytpä aloitan työn, jossa ammatinkuvaani oleellinen osa on sosiaaliset tilanteet, neuvottelutaito. älkää edes kysykö miksi olen moisessa tilanteessa, halusin kenties tässä iässä jo viimein haastaa itseni? Toisaalta jos jo pelkkä ystävyys ja kaverisuhteiden ylläpitäminen on ollut mahdotonta niin miten onnistun asiakassuhteissa... Uskolla ja tahdonvoimalla! Kylläkin olen varannut ajan hypnoosihoitoon, joten katsotaan mitä se tuo minulle.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ruumis ojassa

      Kukahan lie ollu, mistä lie löydetty. No ikävä tataus.
      Oulainen
      17
      2373

    2. Mitä piirteitä rakastat

      Eniten kaivatussasi?
      Ikävä
      44
      1261

    3. Piilorikollisuutta Puolangan päätöksentekoelimissä? Kyllä! Julkisesti todistettu!

      Kyösti (kesk) rehenteli julkisissa tiedotusvälineissä tehneen jo ennen vaaleja sopimuksen kokoomuksen ehdokkaiden kanssa
      Puolanka
      70
      907

    4. Miten suomalaiset miehet

      On usein niin aikaansaamattomia? Odottavat prinsessapalvelua. Odottavat, että nainen tekee aloitteen, että nainen pyytää
      Ikävä
      135
      838

    5. Anna mulle vielä tilaisuus

      näyttää kuinka susta tykkään.
      Ikävä
      45
      831

    6. Mitkä asiat tekevät

      kaivatustasi vetovoimaisen?
      Ikävä
      59
      797

    7. Muistatko vielä

      Missä nähtiin ensimmäisen kerran? Miehelle.
      Ikävä
      42
      766

    8. Eräs läheinen sanoi

      Että mies kyllä ottaa aina itse yhteyttä, jos on kiinnostunut. Oli tilanne mikä hyvänsä. Kuulemma kuvittelin koko jutun.
      Ikävä
      44
      735

    9. Eduskunnassa valmistaudutaan jo persujen täydelliseen romahdukseen - Koko paska kaatuu hetkessä

      – On mahdollista, että käy kuin Assadin Syyrialle tai Ceaușescun Romanialle: koko paska kaatuu aivan hetkessä, kun tarpe
      Perussuomalaiset
      164
      722

    10. Iloista ja aurinkoista pääsiäistä kaikki palstan kivat sinkut :)

      Täällä on näköjään vähän huono meininki tarttunut kuin tuolta muualta mutta pidetään edelleen tämä puoli suht positiivis
      Sinkut
      130
      684
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt