Eksyin tänne palstalle taas. Olen lukenut eri ihmisten paniikkihäiriökertomuksia paljon ja ajattelin kertoa omasta paniikkihäiriö sairauskertomuksestani.
En ole aluksi tiennyt edes nimeä vaivaani tai edes ymmärtänyt kärsiväni paniikkihäiriöista. Olen nyt 46 v ja kärsinyt niistä jo vuodesta 83.
KAikki alkoi todennäköisesti siitä kun minulle hyvin merkittävä suhtteeni kariutui. Toinen merkittävä tapahtuma minulle oli oman siskon traaginen kuolema 89. Elämässäni on tapahtunut paljon asioita sen jälkeenkin jotka ovat tuoneet pajon stressiä elämääni. Enkä pois sulje masennustakaan. Näin jälkeenpäin ajattelen että olen sairastanut masennuksen tiedostamattani sitä. Olenhan mies.
KAksi ja puoli vuotta sitten koko homma karkasi käsistäni. Hirveä työsressi takana ja vaimon vakava masentuminen johti rajuun kohtaukseen yllättäen kesken aterian valmistuksen. Luulin saaneeni sydänkohtauksen. Ambulanssi tilattiin tupa täyteen pelastajia (mukana oli myös lääkäri). Piuhat kiinni mieheen ja sydänfilmi käyntiin. Tipat sun muut asiaankuuluvat jutut. Diaknoosi ==> syke 120, verenpaine 110 / 170. Siinä kaikki.
Päätettiin kuitenkin lähteä sairaalaan ja lisätutkimuksiin. Ambulanssissa tuli samanlainen kohtaus kuin kotona ja siinä matkalla uusi sydänfilmi pysähtyneessä ambulanssissa. Ei mitään merkkiä mistään vakavasta. Sain sitten jotain rauhoittavaa.
Sairaalassa odotellassa pedissä vuoroani lääkäriin sain taas samanlaisen kohtauksen joka meni ohi varsin pian.
Olin yön sairaalassa ja eikä mitään vastaavaa tullut koko yönä. Aamulla lääkärikierroksella joku sydänspesialisti tuli huoneeseen aamu kierrokselle ja sainoi ettei miehessä ole mitään vikaa. Tuli passitus kotiin mutta vielä joku verikoe kuulemma otetaan. Sain soittoajan lääkärille noin puolentoista kuukauden päähän.
Sitten se vuoden "helvetti alkoi" Kuukauden aikana "jouduin" käymään melkein päivittäin TK:ssa "sydänoireiden ja rintakipujen" vuoksi sydänfilmissä. Sain beettasalpaajaa ja verenpainelääkityksen. Antoivat diapamia öiksi. Olin tosi rikki. Yritin kuitenkin tehdä päivätyöni kun kerran olen mies.
Vihdoin soittoaika koitti ja lääkäri sanoi. "Sinulla on kilpirauhasen liikatoiminta". Sain lääkityksen joka kesti 1,5 v. Toden näköisesti masennuin diaknoosista ja paniikkihäiriöt paheni epätietoisuudesta omaan sairauteeni. Olinhan ollut "terve" tähän asti. Oli jaksoja n. viikon kun olo oli kohtuullinen ja sitten taas ei.
Sitten se diaknoosi siitä paniikkikohtauksesta. Ei voinut olla totta. Mulle miehelle diaknostisoitiin myös paniikkihäiriö.
Nyt pitkän ajan kuluttua minulla ei ole ollut paniikkikohtauksia noin 3 kk ja tuo kilpirauhas sairaus on rauhoittunut. VAikka kotona vaimon masennuksen hoitokin on onnistunut on se tuonut suhteeseemme uuden tilanteen ja olemme eläneet seksittömässä suhteessa jo kolme vuotta. Se osaltaan on tuonut lievän depiksen minulle mutta ne paniikkihäiriöt on pois.
Syön edelleen lääkkeenä propraalia sydämmen tiheälyöntisyyteen joka on omasta mielestä psyykkinen, mutta auttaa hyvin. Lääke määrä on tosin mininimaalinen. 1/4 pilleriä päivässä ja joskus otan varmuuden vuoksi 1/2 pilleriä jos on vaativa luento edessä.
Yritän tässä omassa kertomuksessani tuoda valoa niille jotka kärsivät paniikkikohtauksista. Se voi johtua sairauksista ja nehän on hoidettavissa. Oireet tuossa paniikkihäiriötilanteessa voi olla tosi rajuja. Kilpirauhas sairauden yksi oire on paniikkikohtaukset ja sydämmen tiheälyöntisyys mikä osaltaan edesauttaa panikoimisen tunnetta. Kaikki kohtaukset alkoi minulla ns. levossa kun piti rauhoittua.
Ulkoilen nykyään paljon, en käytä juurikaan alkoholia. Tsemppiä teille jotka joutuvat sairastamaan paniikkikohtauksia. Tiedän että kaikki tuo siihen liittyvä on hoidettavissa ajan kanssa. Usko tosin meinaa loppua joskus mutta hiljaa hyvä tulee.
En ole aluksi tiennyt edes nimeä vaivaani tai edes ymmärtänyt kärsiväni paniikkihäiriöista. Olen nyt 46 v ja kärsinyt niistä jo vuodesta 83.
KAikki alkoi todennäköisesti siitä kun minulle hyvin merkittävä suhtteeni kariutui. Toinen merkittävä tapahtuma minulle oli oman siskon traaginen kuolema 89. Elämässäni on tapahtunut paljon asioita sen jälkeenkin jotka ovat tuoneet pajon stressiä elämääni. Enkä pois sulje masennustakaan. Näin jälkeenpäin ajattelen että olen sairastanut masennuksen tiedostamattani sitä. Olenhan mies.
KAksi ja puoli vuotta sitten koko homma karkasi käsistäni. Hirveä työsressi takana ja vaimon vakava masentuminen johti rajuun kohtaukseen yllättäen kesken aterian valmistuksen. Luulin saaneeni sydänkohtauksen. Ambulanssi tilattiin tupa täyteen pelastajia (mukana oli myös lääkäri). Piuhat kiinni mieheen ja sydänfilmi käyntiin. Tipat sun muut asiaankuuluvat jutut. Diaknoosi ==> syke 120, verenpaine 110 / 170. Siinä kaikki.
Päätettiin kuitenkin lähteä sairaalaan ja lisätutkimuksiin. Ambulanssissa tuli samanlainen kohtaus kuin kotona ja siinä matkalla uusi sydänfilmi pysähtyneessä ambulanssissa. Ei mitään merkkiä mistään vakavasta. Sain sitten jotain rauhoittavaa.
Sairaalassa odotellassa pedissä vuoroani lääkäriin sain taas samanlaisen kohtauksen joka meni ohi varsin pian.
Olin yön sairaalassa ja eikä mitään vastaavaa tullut koko yönä. Aamulla lääkärikierroksella joku sydänspesialisti tuli huoneeseen aamu kierrokselle ja sainoi ettei miehessä ole mitään vikaa. Tuli passitus kotiin mutta vielä joku verikoe kuulemma otetaan. Sain soittoajan lääkärille noin puolentoista kuukauden päähän.
Sitten se vuoden "helvetti alkoi" Kuukauden aikana "jouduin" käymään melkein päivittäin TK:ssa "sydänoireiden ja rintakipujen" vuoksi sydänfilmissä. Sain beettasalpaajaa ja verenpainelääkityksen. Antoivat diapamia öiksi. Olin tosi rikki. Yritin kuitenkin tehdä päivätyöni kun kerran olen mies.
Vihdoin soittoaika koitti ja lääkäri sanoi. "Sinulla on kilpirauhasen liikatoiminta". Sain lääkityksen joka kesti 1,5 v. Toden näköisesti masennuin diaknoosista ja paniikkihäiriöt paheni epätietoisuudesta omaan sairauteeni. Olinhan ollut "terve" tähän asti. Oli jaksoja n. viikon kun olo oli kohtuullinen ja sitten taas ei.
Sitten se diaknoosi siitä paniikkikohtauksesta. Ei voinut olla totta. Mulle miehelle diaknostisoitiin myös paniikkihäiriö.
Nyt pitkän ajan kuluttua minulla ei ole ollut paniikkikohtauksia noin 3 kk ja tuo kilpirauhas sairaus on rauhoittunut. VAikka kotona vaimon masennuksen hoitokin on onnistunut on se tuonut suhteeseemme uuden tilanteen ja olemme eläneet seksittömässä suhteessa jo kolme vuotta. Se osaltaan on tuonut lievän depiksen minulle mutta ne paniikkihäiriöt on pois.
Syön edelleen lääkkeenä propraalia sydämmen tiheälyöntisyyteen joka on omasta mielestä psyykkinen, mutta auttaa hyvin. Lääke määrä on tosin mininimaalinen. 1/4 pilleriä päivässä ja joskus otan varmuuden vuoksi 1/2 pilleriä jos on vaativa luento edessä.
Yritän tässä omassa kertomuksessani tuoda valoa niille jotka kärsivät paniikkikohtauksista. Se voi johtua sairauksista ja nehän on hoidettavissa. Oireet tuossa paniikkihäiriötilanteessa voi olla tosi rajuja. Kilpirauhas sairauden yksi oire on paniikkikohtaukset ja sydämmen tiheälyöntisyys mikä osaltaan edesauttaa panikoimisen tunnetta. Kaikki kohtaukset alkoi minulla ns. levossa kun piti rauhoittua.
Ulkoilen nykyään paljon, en käytä juurikaan alkoholia. Tsemppiä teille jotka joutuvat sairastamaan paniikkikohtauksia. Tiedän että kaikki tuo siihen liittyvä on hoidettavissa ajan kanssa. Usko tosin meinaa loppua joskus mutta hiljaa hyvä tulee.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.