Haluaisin kertoa teille tositarinan Suomen lasten ja nuorten psykiatrian tilasta tällä hetkellä. Pikkuveljeni, ikää tällä hetkellä 14v, on ollut vauvasta asti erilainen kuin muut. Osaan tämän sanoa varmuudella, koska olen häntä 11 vuotta vanhempi, minulla on 9 nuorempaa sisarusta ja olen hoitanut heistä neljää vauvoistasta asti. Veljeni on aina ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä, oppi kävelemään ja puhumaan paljon myöhemmin kuin normaali lapset, ja on lähes aina elänyt omassa maailmassaan. Kymmen vuotiaana hän sulkeutui täysin konsoli- ja tietokonepelien maailmaan. Siitä lähtien hän on istunut koko hereilläoloaikansa pelien ääressä, ja todennäköisesti elää elämäänsä ja kokee tunteitaan niiden kautta. Hän ei ole autisti, vaan kaikki oireet viittaavat Aspergerin oireyhtymään. Hän aloitti koulun vuoden muita myöhemmin, koska oli yksinkertaisesti niin ujo, ettei suostunut menemään kouluun. Ja senkin jälkeen kun hänet on kouluun laitettu, ei hän ole sinne mennyt kuin väkipakolla. Hän ei vaan tule toimeen muiden ihmisten kanssa, ja pakotettu kanssakäyminen saa hänet ahdistumaan entisestää. Jossain vaiheessa koulussakäynnin vähyyteen alettiin luonnollisesti puuttua koulun toimesta, mutta missään vaiheessa kenellekään ei tullut mieleen miettiä mistä se johtuu, kun poika kokee koulun käynnin noin ahdistavana. No, poissaolot jatkuivat, kunnes sosiaalityöntekijät vihdoin neljännellä luokalla päättivät laittaa veljeni tarkkailujaksolle lasten psykiatriseen sairaalaan. Toisaalta huokaisin helpoituksesta, koska nyt veljeni saisi apua, mutta toisaalta olin järkyttynyt, että pieni, koko ikänsä äidissäni ylikiinni ollut lapsi viedään ensiratkaisuna pois kotoaan useaksi kuukaudeksi. Ei mitään avohoitoa alkuun, tai muutakaan normaalikäytäntöä, vaan suoraan suljetulle osastolle.
Olin itse viemässä veljeäni kyseiseen sairaalaan, ja itkin hänen kanssaan pihalla koska se oli niin ahdistavaa. Koitin kuitenkin lohduttaa veljeäni sillä, että täällä hän saisi apua, ja voisi vihdoin kertoa, miltä hänestä tuntuu. Tai niin ainakin luulin. Veljeni oli tuolla osastolla 4kk, ja koko aikana hän ei suostunut puhumaan sanaakaan häntä hoitaneelle henkilökunnalle. Jo tästä puhumattomuudesta mielestäni lääkäärien olisi pitänyt pystyä toteamaan, että veljeni on sairas, mutta ei. Vaikka sanoin heille useaan otteeseen, että kaikki hänen oireensa ja käytöksensä viittaavat aspergeriin, kukaan ei kuitenkaan ryhtynyt tätä tutkimaan. Ymmärrän, että vaikeahan se on silloin ketään ymmärtää jos hän ei puhu, mutta eikö sen kuitenkin jotain pitäisi kertoa. Lopulta veljeni kirjoitettiin ulos sairaalasta vailla minkäänlaista diagnoosia, ja sanottiin, että jos ei tämän jälkeen koulunkäynti suju, hänet laitetaan koulukotiin. Eli vakavasti sairas poika aijotaan syrjäyttää koko yhteiskunnasta, vain koska psykiatrit olivat ammattitaidottomia.
Olin itse viemässä veljeäni kyseiseen sairaalaan, ja itkin hänen kanssaan pihalla koska se oli niin ahdistavaa. Koitin kuitenkin lohduttaa veljeäni sillä, että täällä hän saisi apua, ja voisi vihdoin kertoa, miltä hänestä tuntuu. Tai niin ainakin luulin. Veljeni oli tuolla osastolla 4kk, ja koko aikana hän ei suostunut puhumaan sanaakaan häntä hoitaneelle henkilökunnalle. Jo tästä puhumattomuudesta mielestäni lääkäärien olisi pitänyt pystyä toteamaan, että veljeni on sairas, mutta ei. Vaikka sanoin heille useaan otteeseen, että kaikki hänen oireensa ja käytöksensä viittaavat aspergeriin, kukaan ei kuitenkaan ryhtynyt tätä tutkimaan. Ymmärrän, että vaikeahan se on silloin ketään ymmärtää jos hän ei puhu, mutta eikö sen kuitenkin jotain pitäisi kertoa. Lopulta veljeni kirjoitettiin ulos sairaalasta vailla minkäänlaista diagnoosia, ja sanottiin, että jos ei tämän jälkeen koulunkäynti suju, hänet laitetaan koulukotiin. Eli vakavasti sairas poika aijotaan syrjäyttää koko yhteiskunnasta, vain koska psykiatrit olivat ammattitaidottomia.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Tiedän, että jos veljeni laitetaan koulukotiin, se on hänen loppunsa. Hän on niin syrjäänvetäytyvä, erikoinen ja arka, että hänet tultaisiin takuuvarmasti ristiinnaulitsemaan muiden nuorten toimesta. Lapset ovat julmia, ja koska veljeni ei osaa pitää puoliaan, voitte kuvitella hänen kohtalonsa nyrkkeilysäkkinä ja sylkykuppina. Pelkään, että jos veljeni suljetaan koulukotiin, vain koska hän ei pysty käymään normaali koulussa, koska ei ole siihen kykenevä, hän tulee päätymään itsemurhaan. Kuitenkin vielä tätäkin enemmän pelkään, että hänestä tulee seuraava kouluammuskelija, jos hän pian ei saa asianmukaista hoitoa ja apua sairautensa aiheuttamiin epäsosiaalisiin oireisiin. Meillä on jo kaksi esimerkkiä, miten huonosti asiat voivat päättyä, kun nuori ei saa asianmukaista hoitoa sairauteensa.
En ole sitä mieltä, että ensisijaiena ratkaisuna toimisi nuoren huostaanottaminen. Toki sekin riippuu kotioloista, onko lasta turvallista jättää asumaan vanhepiensa kanssa, jos nämä omalla käytöksellään vaikeuttavat nuoren normaalia kehitystä. Itse huostaanotettuna (tosin omasta tahdostani) osaan kertoa, ettei laitoselämä ainakaan paranna lapsia, päin vastoin. Tunnen henkilökohtaisesti lukemattomia entisiä ja nykyisiä huostaanotettuja, ja kaikilla heistä on jotain traumoja laitosajoistaan. Osa on nykypäivänä normaalien kirjoissa, mutta suuri osa on myös täysin retuperällä opittuaan kunnon kriminaalin tavoille muiden laitoksissa olevien lasten kanssa, tai niin traumatisoitunut ettei pysty muuhun kuin terapiassa käymiseen ja hengissä pysyttelemiseen.
Vanha sananlaskukin sanoo, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Kun useita pahoinvoivia lapsia suljetaan samaan laitokseen erilleen vanhemmistaan, patoutunut viha pitää purkaa jotenkin, ja kun kaverit yllyttävät, tuee lähdettyä tyhmiin tempauksiin. Esim. minä ja toinen veljeni, jotka huostaanotettiin jatkuvan pahoinpitelyn takia, olimme ennen lastenkotiin joutumista tosi kilttejä ja hiljaisia lapsia. Kun meidät laitettiin tuplasti liian täynnä olevalle vastaanotto-osastolle, käytöksemme muuttui täysin, pienessä ajassa. Ennen niin kilteiksi ja kunnollisiksi nuoriksi hakatut lapset lähtivät muutamassa viikossa mukaan muiden nuorten riehumiseen, paikkojen hajottamiseen, ihmisten ryöstelyyn kadulla ja steissille hengaamaan, vain, koska joukossa myös paha olo tiivistyy ja purkautuu juuri näillä epäsosiaalisilla tavoilla.
Koska veljeni on erilainen kuin muut, pelkään, ettei hän osaa purkaa ahdistustaan edes näillä epäsosiaalisilla keinoilla joihin muut nuoret ryhtyvät. Pelkään, että hän kerää vihaa loputtomiin sisälleen, ja räjähtää jonain päivänä. On vain arvailtavissa tappaako hän silloin vain itsensä, vai myös muita kostaakseen kaiken pahan olonsa. Hän on kuitenkin henkisesti sairas, eikä osaa käsitellä mitään tunteitaan normaali-ihmisen tavoin.
En oikeasti pysty käsittämään eikö Suomalaiset oikeasti osaa ajatella asioita syy ja seuraus tavalla? Tuntuu että kaikkien mielessä pyörii vain jo tehty teko ja rangaistus. Eikö kellään tosiaan ole tullut mieleen, että olisi parempi ennaltaehkäistä näitä kärjistymisiä sijoittamalla lisää rahaa psykiatriselle puolelle? Enkä nyt tosiaankaan tarkoita, että nämä kouluammuskelijat sun muut pitäisi sulkea mielisairaaloihin, vaan heille pitäisi järjestää hoitoa jo ennen kuin tällaista tapahtuu. Mielenterveyspotilaalle on valtavasti apua terapiasta, oikeanlaisesta lääkityksestä jne. Pitäisi olla läsnä, kuunnella ja auttaa löytämään toisenlaisia toimintamalleja.
Kiitos päättäjät, että mielummin laaditte lisää rangaistusmuotoja, tiukennatte aselakeja jne., sen sijaan, että puuttuisitte näitä ongelmia aiheuttaviina asioihin. Olisiko se liikaa vaadittu, jos ensikerran vaikka jättäisitte omien palkkojenne nostamisen tai rikkaille suunnatun musiikkitalon rakentamisen väliin ja sijoittaisitte ne rahat lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoon?
As-tutkimuksetko?
Eivätkö vanhemmat ole ne jotka ensisijaisesti keskustelevat mm. hoitavien lääkärien kanssa, saavat terv.tilaa koskevia tietoja jne.
Vai oletko sinä alaikäisen veljesi huoltaja?
niin paljon? ei kai kyseessä lestadiolaisuus?
ei olla lestadiolaisia, vaan uusioperhe. Tiedäthän, sun, mun ja meidän lapset? Mutta mitä se tähän asiaan kuuluu?
ja en tiedä mitä tutkimuksia veljelleni pitäisi tehdä, koska en ole psykiatri tai lääkäri, mutta hoitoa hän tarvitsisi, ainakin ennemmin kuin rangaistuksen. Äitini on myös yrittänyt vaatia veljelleni hoitoa, tottakai, mutta saanhan minäkin olla huolissani. Kai uskon sen nostavan todennäköisyyttä avunsaannille jos meitä on monta etsimässä sitä.
tarvittaisiinko siihen neurologi? Tietääkö joku? Ehkä syy hoidotta jäämiseen onkin siinä, ettei ole käännytty oikean erikoislääkärin puoleen. Ottaisin asiasta selvää ja veisin pikkuveljen yksityispuolen neurologille, jos sellaista tarvittaisiin diagnoosin saamiseen.
Diagnoosin saaneena hän ainakin välttyisi koulukodilta, ja hänen erityisongelmiaan voitaisiin pyrkiä huomioimaan opetuksessakin, ainakin teoriassa.
Hei, on hienoa että yrität tehdä jotakin veljesi hyväksi. Tiedän kokemuksesta että yhteiskunta on todella hankala paikka, kokemusta on. Itse jouduin taistelemaan lapseni hyvinvoinnista, kun häntä kiusattiin koulussa. Aluksi koulu sulki silmänsä, kaikki tuntui tosi ahdistavalta mutta en antanut periksi. Otin yhteyttä aina korkeammalle ja korkeammalle taholle kaupungin johtajaa myöten, otin yhteyttä myös lapsiasia valtuutettuun seuraavaksi olisin antanut asian lehtiin. Eli oman kokemukseni mukaan en voi muuta kuin neuvoa sinua äitisi kanssa ottamaan yhteyttä aina vain korkeammalle taholle. Äitisi pitää olla mukana mieluiten hänen tulisi hoitaa asiaa koska viranomaiset eivät noteeraa siskoa näissä asioissa, siitäkin on kokemusta vanhin tyttäreni tuli mukaan palaveriin jossa lapseni asioita käsiteltiin, hän ei meinannut päästä mukaan vaikka lapseni, lapsen isä ja minä äiti sitä tahdoimme. Tai jos äitisi ei jaksa asiaa hoitaa hänen tulee veljesi isän kanssa valtuuttaa sinut asiaa hoitamaan. Olkaa sitkeitä älkää antako periksi!
Sain muuten korjattua poikani tilanteen koulukiusaus asiassa ja toistaiseksi on mennyt kivasti. Hyvää jatkoa ja voimia perheellesi.
Minulla on myös useamman vuoden minua nuorempi pikkuveli, joka ei ole kuin muut nuoret ja joka tarvitsisi kipeästi hoitoa, mutta ei saa sitä, koska Suomessa ei ole resursseja. Juuri näin, hyvä Suomi! Ja sitten ihmetellään, miksi nykynuoret ovat mitä ovat...
Olen itse harkinnut kouluttautumista mielenterveysalalle, jotta voisin edes jotenkin vaikuttaa tulevaisuuteen. Nimittäin, mitä Suomelle tapahtuu, kun nykyinen ikäpolvi siirtyy taka-alalle ja häiriintyneet nuoret johtavat maata...
"mitä Suomelle tapahtuu, kun nykyinen ikäpolvi siirtyy taka-alalle ja häiriintyneet nuoret johtavat maata... "
No ei siinä mitään muuta tapahdu kuin että vanha häiriintynyt ikäpolvi korvataan uudella häiriintyneellä ikäpolvella. Onneksi nuoria häiriintyneitä on huomattavasti vähemmän kuin vanhoja häiriintyneitä. Ehkä tästä voi jopa vielä nousta jaloilleen pieni suomikin tulevaisuudessa kunhan tuo suurten ikäluokkien häirikköpolvi siirtyy syrjään. Tosin aikamoiset sotkut se jättää omien lastensa harteille siivottavaksi. Ja vähän epäilen että se vanhempi sukupolvi ei luovu vallastaaan koskaan. Se tulee hallitsemaan vielä haudankin takaa. Ainakin se jättää aika vitumoisen perinnön meille nuoremmille.
Mut asiaan....
Kyllä toi koulukoti kuulostaa pahalta. En ole kuullut koskaan että kukaan olisi kehunut koulukotia hyväksi kasvupaikaksi. Jos vaan veljesi mitenkään pystyy välttämään sen, niin aina parempi.
"ei olla lestadiolaisia, vaan uusioperhe. Tiedäthän, sun, mun ja meidän lapset? Mutta mitä se tähän asiaan kuuluu?"
Että miten kasvuympäristö kuuluu tähän asiaan? Se on tärkein asia joka vaikuttaa lapsen kehitykseen ja muokkaa lasta niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjoituksestasi poimittuja asioita veljesi kasvuympäristöön liittyen:
- Uusioperhe. Eli taustalla on ollut vanhempien avioero, tai toisen vanhemman kuolema tai jokin muu syy miksi vanhempanne eivät ole enää yhdessä. Ja uusi perhe, eli uusi vanhempi sekä uudet sisarukset. Nämä ovat aina lapselle isoja asioita, ja vaikuttavat lapseen aina tavalla tai toisella. Millainen ero oli? Millaiset välit ovat kaikilla vanhemmilla keskenään? Millaiset välit kaikki vanhemmat ovat luoneet kaikkiin lapsiin? Myös se, minkä ikäinen veljesi oli vanhempien eron ja uusioperheen yhteenliittämisen kohdalla merkitsee. On MILJOONA asiaa jotka uusioperhe voi tuoda lapsen elämään; kokeeko hän itsensä ehkä hylätyksi toisen/molempien vanhemman puolelta? Tai jos kyseessä on kuolema on sisäänpäinkääntyneisyys enemmän kuin ymmärrettävää. Millaisina hän kokee uudet perheenjäsenet? Miten heihin on syntynyt kontakti? Jos ei uusiin perheenjäseniin synny läheistä kontaktia, lapsi joutuu elämään tavallaan vieraiden ihmisten kanssa jatkuvasti, jotka elävät hänen kodissaan. Ei pysty rentoutumaan eikä tuntemaan kotia turvatuksi. Kuten sanoin uusioperhe tuo lapselle miljoona asiaa jotka hänen täytyy kohdata.
- Lapsia on kymmenen. Eli paljon. Toiset heistä on ennestään lapselle vieraita. Tämä aihettaa taas isoja asioita jotka lapsi joutuu kohtaamaan. Miten veljesi kokee muut sisarukset? Sisarusten välillä voi varsinkin uusioperheissä tulla hyvinkin rajuja kilpailutilanteita erityisesti silloin jos vanhemmat eivät osaa hoitaa hommaa oikein ja toiset lapset jäävät vähemmälle huomiolle kuin toiset.
- Veljelläsi on ainakin yksi sisko (sinä) joka näkee hänet sairaana. Olet jopa diagnosoinut veljesi mikä jo sinänsä on aika kamalaa. "Mt- ongelmat" ovat yleensä itse itseään ruokkivia asioita. Jos ihmistä kohdellaan sairaana, ja häneen asennoidutaan kuin hän olisi sairas tai muuten vain omituinen, ihminen alkaa ennenpitkää käyttäytyä sen mukaan. Tämä korostuu erityisesti lapsilla jotka ovat vasta rakentamassa identiteettiään ja oppivat YMPÄRISTÖNSÄ viesteistä sen, keitä, ja millaisia he ovat. Jos ympäristöstä tulee jatkuvasti viestiä että "olet omituinen" tai "olet outo" lapsi ottaa siitä identiteetin itselleen.
Tossa nyt ainakin on kolme isoa juttua jotka takuulla vaikuttavat veljesi käyttäytymiseen jollakin tavalla. Jos hän on ollut sellainen vauvasta asti, ja jos hän joutui jopa aloitamaan koulun vuotta muita myöhemmin, on hänellä ihan varmasti taustallaan jonkinlaista historiaa/havainnointia myös sekä koulun kautta että esim. neuvola-ajalta.
Ja sit tulee kysymyksiä: Miksi sinut on huostaanotettu omasta tahdostasi ja mistä? Nykyisestä kodistasi vai entisestä? Mikä siellä oli pielessä?
Miksi veljesi oli ylikiinni äidissänne? Oliko se veli itse vaiko äiti joka oli ylikiinnittynyt? Yliholhoaminen on myrkyä lapsen kehitykselle. Pahempi on jos holhoajia on vielä enemmän kuin yksi, koska se on pahimmillaan hyvin väkivaltaista ja tukehdyttavaa toimintaa jossa lapsi ei pääse käsiksi itseensä, koska hänen reviirillään on koko ajan joku tukehduttaja.
Kyllä tosta rivien välistä voi bongata jo aikamoisen kasvuympäristöön liittyvien asioiden liudan jotka voivat vaikuttaa lapseen todella voimakkaasti. Psykiatrian poliklinikan toiminta oli ihan tyypillistä psykiatriaa. Psykiatria on hyvin kylmä ja kolkko tieteenala. Se käsittelee ihmistä kuin konetta, ja useimmiten ratkaisuna ongelmiin on sekä kemialliset aineet että humpuukidiagnoosit. Tai sitten juuri tuollaiset koulukotiratkaisut. Syvälle ongelmiin, sielun syövereihin, psykiatriassa ei koskaan mennä.
Veljesi on jo 14v. Mitä hän itse sanoo asioista? Millä tavalla häntä on lähestytty tässä asiassa?
Jaa täällä kerrotkin omasta huostaanotostasi.
"Esim. minä ja toinen veljeni, jotka huostaanotettiin jatkuvan pahoinpitelyn takia, olimme ennen lastenkotiin joutumista tosi kilttejä ja hiljaisia lapsia."
Teillä on siis jo ennestään rankka tausta ja vakavaa väkivaltaa. Kuka teitä pahoinpiteli ja miten? Eli siis asiat ovat olleet vanhempienne taholta pielessä jo pisteestä nolla? Minkä ikäinen veljesi oli silloin kun noi kaikki tapahtuivat? Joutuiko myös tämä veljesi, josta olet huolissasi, pahoinpitelyjen kohteeksi? (Niin järkyttävää kuin se onkin, monissa perheissä joissa on tuollaisia ongelmia vain jotkut lapset huostaanotetaan ja jotkut jätetään helvettiin saamaan turpaansa).
Koska veljesi on ilmeisesti ihan persoonaltaan arka ja ujo henkilö, ei ole mikään ihme että tuollaisessa ympäristössä kasvaminen vain korostaa sitä piirrettä entisestään. Ujous ja arkuus voivat olla ihan "normaaleja" piirteitä lähtökohtaisesti veljessäsi, eikä se ole todennäköisesti minkään neurologisen ongelman merkki. Ujous ja arkuus kielivät hyvin herkästä ihmisestä ja herkkiin ihmisiin ympäristössä tapahtuvat asiat vaikuttavat hyvin syvästi.
Jospa veljelläsi onkin vain yksinkertaisesti sydän perusteellisesti särki? Lapsuudesta asti sieluun piirtynyt perusturvattomuus, patoutunut viha (koska ujoilla se patoutuu eikä purkaudu ulospäin)? Konsolipelit antavat helpottavan pakotien veemäisestä todellisuudesta ja reaalielämän tuskasta? Pelaako hän väkivaltapelejä? Ne voivat toimia hyvänäkin vihanpurkuväylänä, kun hän ei ilmaisesti normielämässään käyttäydy väkivaltaisesti?
Oottekste koskaan ajatelleet perheterapiaa?
Seurasin läheltä erään nuoren elämää ja hänellä menee nyt yllättävän hyvin kaikki sen ansiota, että pääsi lopulta kunnolliseen "koulukotiin"
Suuri osa noistakin sijoitetuista lapsista huolehtivista paikoista on perustettu rahat pois ja rappuun periaatteella. Sellaisessa nuori oli pahimman murkkuikänsä.
Ulos päin paikka vaikutti idyllitä mutta ei. Sanoisin että mitä suurempi yksikkö sitä parempi ja turvatumpi ympäristö.
Yhdellä nuorella on ainakin nyt paremmat eväät oikean "kolukodin" ansiosta. Sijoituslapsi hän on aluperinkin ja äitinsä nähnyt viimeksi synnytyslaitoksella....
veljesi on vammanen lapsi
voisi olla veljellesi nyt oikein hyödyllinen. Pitäisi selvittää onko hän alunalkaen tai edes ollenkaan psykiatrinen potilas - kiireimmän kaupalla ennen kuin hänestä tulee/tehdään sellainen. Mielestäni olet huolinesi ihan oikeassa, ja minua askarruttaa, että miksei jo vuosien varrella niin neuvolassa kuin kouluterveydenhuollossa ole kiinnitetty veljesi poikkeavuuksiin huomiota, ja ruvettu selvittämään tarkemmin mistä voisi olla kysymys. Tosin sellaista taitaa sattua vielä nykyisinkin, etteivät ammattilaisetkaan halua paneutua näihin asioihin ennaltaehkäisevästi.
Mutta olisiko mahdollista, että joskus veljesi varhaisvuosina esim. neuvolassa olisikin ehdoteltu jotakin tarkempaa neurologista tutkimusta, ja vanhempasi ovatkin kieltäytyneet? Sellainenkin on aika tavallista, sinänsä ihan ymmärrettävistä syistä. Vanhemmat voivat kokea hirveän vaikeana ja ahdistavana sen, että esim. neuvolalääkäri alkaakin puhua lapsen tarvitsevan jotakin tarkempaa tutkimusta. Vanhemmat torjuvat ja kieltävät viimeiseen asti... Silti vaikka esim. aspergerin ja myös muiden neurologisten häiriöiden mahdollisimman varhainen havaitseminen olisi niin lapsen kuin koko muunkin perheen yhteinen etu.
Kuitenkin vielä murrosiässä on paljon tehtävissä ja 'pelastettavissa', siksi olisi kiire päästä neurologiseen tutkimukseen. Lähete neurologiseen erikoissairaanhoitoon on saatavissa esim. terveyskeskuksen tai kouluterveydenhuollon lääkäriltä. Yksityislääkäri on hyvä vaihtoehto - etenkin, jos julkisella puolella ollaan jo kovasti leimaamassa veljeäsi psykiatriseksi potilaaksi, jota ei kannattaisi lähettää neurologin tutkimukseen. Toisaalta vanhemmilla on oikeus myös ponnekkaasti vaatia lapselleen pääsyä pikavauhdilla neurologiseen erikoissairaanhoitoon vaikka sillä perusteella, että kasvuikäisen lapsen kohdalla pitäisi selvittää neurologinenkin puoli aivan ehdottomasti psykiatrisen hoidon rinnalla.
Tsemppiä, Isosisko! Olet tärkeän asian kanssa liikkeellä, ja veljeäsi voidaan vielä auttaa monin tavoin, jos vain jaksatte sinnikkäästi vaatia asioiden selvittämistä.
Netin aspergerpalstoista täällä onkin jo kerrottu, mutta tässä vielä yksi hyvä linkki, jonka kautta voisi löytyä asiantuntevaa tukea ja neuvontaa:
http://www.autismiliitto.fi/
Jos sisaruksia on noinkin runsaasti, niin uskon, että koulukodissa veljesi saisi yksilöllisempää hoitoa, kuin ylisuuressa sisarlaumassa, jonka vanhemmilla lienee muutakin tekemistä lastenkaitsemisen ohella.
Normiperheessä vanhemmat olisivat varmaan havahtuneet ongelmiin paljon aikaisemmin. Vanhempiesi tulisi vaatia veljellesi hoitoa, he voisivat sen huoltajana tehdä. Oikeudellisesti olet veljesi suhteen ulkopuolinen siis sinulle ei ilman veljesi lupaa saisi edes kertoa vaikka hänet todettaisiin assiksi.
Paistoi läpi, kun kerrot vieneesi veljeäsi sairaalaan, eivätkö vanhemmat olleetkaan paikalla? Vai olitko sinä yksin viemässä alaikäistä veljeäsi sairaalaan...
esirukouspyyntöjä.
Jumala on ja Hän voi auttaa.
Muistan itsekin veljeäsi ja sinua rukouksin.
Osa psykiatreista ei usko koko aspergerin syndroomaan. Olen ymmärtänyt että neurologisiin tutkimuksiin pääsy psykiatrisista sairaaloista voi olla aika heikkoa, ja siksi kannattaa kääntyä yksityislääkärien puoleen. Aspalsta.net saattaisi olla avuksi.
Ottamatta enempää kantaa, niin sanon että "koulukodin" huollossa olevat lapset kiilavat kaikkien jonojen ohi kaikissa psykiatrisissa asioissa.
Varsinkin jos koulukoti saa lapsesta x-euroa enemmän rahaa, kun ASS on todettu niin tutkimukset hoidetaan varmasti.
"Varsinkin jos koulukoti saa lapsesta x-euroa enemmän rahaa, kun ASS on todettu niin tutkimukset hoidetaan varmasti."
Huh, on se vaan järkyttävää ajatella miten monet tahot HYÖTYVÄT siitä että lapsia diagnosoidaan mt- häiriöisiksi.
ei ole mt-häiriö, ja aspergerin diagnosoinnista tuskin kukaan hyötyy niin paljon kuin lapsi itse. Kyseinen diagnoosi takaa hänelle mahdollisuudet saada asiallista ja tarpeidensa mukaista kuntoutusta.
Yhteiskunnan kannalta kai 'edullisinta' olisi jättää lasten neurologiset ja psykiatriset häiriöt kokonaan diagnosoimatta esim. resurssipulaan vedoten. Kun ei tiedetä, ei tarvitse rahoittaa hoitoa ja kuntoutusta...
Olet väärässä, jos kuvittelet monien tahojen hyötyvän lasten diagnosoinnista. Päin vastoin diagnoosit tuovat monille tahoille lakisääteisiä kalliita velvoitteita; siinä voi olla yksi selitys miksi jollakin paikkakunnalla kenties vältetään asianmukaisia tutkimuksia ja diagnoosien tekemistä: ei haluta kuntaan erityislasten aiheuttamia kustannuksia.
Asperger on todella neurologinen poikkeama, ei mielenterveyshäiriö. Yksityiselle vain, mitä pikemmin sen parempi, diagnoosi helpottaa sekä veljesi että koko perheen elämää! Omalla kumppanillani on lievä AS, ja pelottaa kuvitellakin mitä selkeästi vakavampana tapauksena veljesi on joutunut kokemaan... Hyvä että jaksat taistella hänen puolestaan, voimia!
... tuo aspalsta on ihan hyvä, ja jos veljesi taitaa englantia, niin suosittelen hänelle wrongplanet.net-sivustoa. Sieltä saa tukea, ja on omat keskustelut lapsille ja nuorille.
Ahaa. Täällä on siis siskon lisäksi jo joukko ventovieraita ihmisiä PÄÄTTÄNEET tietokoneen toiselta puolelta että kyseisellä pojalla siellä jossakin on aspergerin oireyhtymä -> enää tarvitaan todisteet tälle jo oikeaksi päätetylle "tiedolle".
"Asperger on todella neurologinen poikkeama, ei mielenterveyshäiriö. Yksityiselle vain, mitä pikemmin sen parempi, diagnoosi helpottaa sekä veljesi että koko perheen elämää!"
Diagnoosi varmasti helpottaa ainakin perheen elämää -> ei tarvitse ajatella että perheolosuhteilla olisi tekemistä pojan käyttäytymisen kanssa, koska huh helpostusta, pojasta on "löydetty" poikkeama. Vika on siis pojassa itsessään.
Sille, ovatko ne neurologiset poikkeamat, jotka on neurologisin tutkimuksin havaittavissa, syitä vai seurauksia. Esim. Romanian lastenkotien lasten tilanne viittaa siihen että aivojen kehitys ja neurologiset häiriöt, jotka liittyvät käytöshäiriöihin, ovat ulkoisten kasvuolosuhteiden aikaansaamia.
Minä en tietystikään tiedä mikä poikaa vaivaa ja mikä olisi paras ratkaisu enkä mitään sellaista yritäkään sanoa. Toi toisten diagnosoiminen noin niinko etänä on hieman surkuhupaisaa.
Pistää koko ajan kovasti silmään tämä lähestymistapa, jossa mietitään jotta mikähän diagnoosi kyseiseen poikaan sopisi parhaiten, mikähän POIKKEAMA pojassa itsessään on, ilman että kukaan miettii ympäristötekijöitä, pojan henkilöhistoriaa ja niiden vaikutusta etc.
Diagnosoiminen ja varsinkin lääkkeistä ja esim. käyttäytymisterapioista ratkaisun etsiminen on laastarin laittamista tulehtuneen haavan päälle. Olisi tosi mielenkiintoista saada vastaus kysymykseen mitä mieltä poika on itse tilanteestaan? Mitä hän itse sanoo siihen mitä hänen mielessään liikkuu?
ilman, että ne olisivat kenenkään aiheuttamia. Niinpä kun lapsessa havaitaan jo varhaislapsuudessa 'erilaisuutta', neurologiset tutkimukset pitäisi tehdä pikimmiten - niin paljon nykyisin tiedetään näistä asioista. Kaikki lasten neurologinen poikkeavuus ei kertakaikkiaan johdu ympäristötekijöistä.
Päinvastoin voi käydä jopa niin, että neurologisesti poikkeava lapsi sairastuu vuosien varrella psyykkisesti, kun ei hänen neurologista poikkeavuuttaan ole tunnistettu ajoissa, eikä ole osattu tukea häntä hänen tarpeidensa mukaisella tavalla. On ihan oikeasti lapsen etu tutkia neurologinen puoli mahdollisimman ajoissa ja pian. Tämän ketjun aloittajan kertomasta päätellen neurologinen puoli olisi pitänyt tutkia jo aikoja sitten. Mutta toisaalta, tuskin vieläkään on myöhäistä, koska ikää on kuitenkin vasta 14 vuotta. Voi olla murrosikäiselle itselleenkin lopulta helpotus, jos löytyykin jotakin neurologista poikkeavuutta, jota voidaan ruveta hoitamaan asianmukaisesti.
Esim. aspergerin tunnistamattomuudessa on se vaara, että aikuistuessaan ihminen alkaakin oireilla yhä enemmän psyykkisesti, ja silloin neurologinen puoli hautautuu psykiatrisen alle. Psyykkisesti sairastunutta nuorta aikuista ei juuri enää kannata tutkia ja diagnosoida neurologisesti, silloin hän ei enää hyödy siitä mitään - kun on jo psykiatrinen potilas. Keskenkasvuinen sen sijaan vielä voi hyötyä, jos tunnistetaan neurologista häiriötä, ja aletaan kuntouttaa täsmällisesti.
Siis: ei läheskään kaikki erityislapseus ole vanhempien ja olosuhteiden aiheuttamaa, vaan sitä esiintyy myös ihan synnynnäisesti, ja usein nimenomaan neurologisina poikkeavuuksina. Asperger on yksi hyvä esimerkki, uskoivat psykiatrit siihen tai eivät uskoneet. On lasta kohtaan väärin evätä häneltä tutkimukset ja paras mahdollinen hoito kuntoutuksineen; se on hänen tulevaisuutensa tuhoamista.
Niin, tuo on yksi, ja nykyisin tyypillinen teoria. Monenlaista muutakin ihan ammattilaistason teoriaa on olemassa jotka poikkeavat huomattavasti tuosta sinun teoriastasi.
Minä otin kantaa vain lähestymistapaan jossa tunnutte olevan täysin varmoja että kyseisen lapsen käyttäytyminen on varmasti neurologista perää. Jopa diagnoosit olette jo heittäneet kehiin, vaikka kyseisen lapsen kotiolosuhteet ovat selkeästi olleet sellaiset että kyseisenlaista käyttäytymistä ihan pelkästään jo senkin seurauksena voi pitää normaalina reaktiona lapsen kasvulle tuhoisaan ympäristöön.
Kun taustalla on uusioperhe, sisarusten huostaanottoon johtanutta väkivaltaa etc. ei sitä totisesti pidä mennä kuittaamaan jollakin neurologisella diagnoosilla.
"Neurologisia poikkeavuuksia on olemassa ilman että ne olisivat kenenkään aiheuttamia"
Todistamisen taakka on väitteen esittäjällä. Tuosta ei liene myöskään tieteellistä faktaa olemassa, vaan tuokin on vain pelkkä uskomus.
"On lasta kohtaan väärin evätä häneltä tutkimukset ja paras mahdollinen hoito kuntoutuksineen; se on hänen tulevaisuutensa tuhoamista."
Siis kuka täällä on eväämässä keneltä ja mitä?
Teoriat ovat yhtä tyhjän kanssa tilanteessa, jossa kasvava lapsi tarvitsee itselleen pikaista apua. Maallikkojärjelläkin pystyttäisiin tajuamaan se, että jos lapsessa on ollut jo varhaisista kasvuvuosista lähtien havaittavissa selkeää poikkeavuutta, neurologinen puoli pitää tutkia. Olisi pitänyt tutkia jo aikapäiviä sitten neurologisten häiriöiden selvittämiseksi ja poissulkemiseksi. Ja jos jotakin olisi löytynyt, olisi järjestynyt mahdollisimman varhain aloitettu kuntoutus mahdollisimman hyvän tulevaisuuden turvaamiseksi.
Eihän täällä kukaan tiedä mistä on kysymys, mutta on vähintäänkin realistista ajatella asia niin, etteivät kaikki lasten poikkeavuudet todellakaan ole perheolosuhteiden synnyttämiä.
Väitteideni todistamisen taakasta... Neurologisista syistä johtuva kehitysvammaisuus (ääriesimerkkinä) kai on sinullekin tuttu juttu. Vai eikö ole? On valtaisa määrä kaikenlaista aivojen vauriota sun muuta poikkeamaa, joka ei todellakaan ole aiheutunut perheolosuhteista. Autismi kirjoineen on siitä asiasta vain yksi esimerkki. Kyllä on tieteellistä faktaa olemassa siitä, etteivät läheskään kaikki lasten neurologiset kehityshäiriöt ole syntyneet perheolosuhteiden seurauksena... Usko pois.
Ei tämä ole teoriaa, vaan karua arkitodellisuutta.
... on täysin oikeilla jäljillä. Käsillä olevassa tapauksessa on uskomatonta, ettei neurologisia tutkimuksia ole vielä tehty, ja ne pitäisikin tehdä mahdollisimman pian. Ei sieltä mitään pakkodiagnoosia tipu! Jos pojalla ei Aspergeria ole, niin onpahan poissa laskuista ja voidaan keskittyä muihin vaihtoehtoihin. Diagnosoimatta jäänyt AS sen sijaan voi johtaa mm. oireiden syvenemiseen, traumoihin ja laajaan kirjoon mielenterveysongelmia. Täällä on karmiva kertomus väärän diagnoosin aiheuttamasta vahingosta yhden ihmisen elämälle: http://www.puoltaja.fi/?p=1453
Koulukoteja täällä nyt kovasti suositellaan, mutta sanon OMASTA kokemuksestani, että moni koulukoti poikkeaa ulospäin annetusta kiiltokuvaidyllistä.
Itse opiskelin kaksi vuotta koulukodissa ja olin harmiton kiltti oppilas, ei-ongelmallinen...mutta koulukodissa asusteli myös toisenlaisia oppilaita, häiriintyneitä ongelmanuoria, jotka kiusasivat toisiaan armottomasti
Kukaan opettajista ei joko pystynyt puuttumaan ( eivät nähneet kiusaamistilanteita, ne salattiin) ja osa opettajista oli täysin välinpitämättömiä siitä miten oppilaat käyttäytyvät luokkahuoneiden ulkopuolella, kunhan luokissa järjestys säilyi se riitti.
Minun opiskeluaikanani yksi oppilas teki itsemurhan, koska ei kestänyt kiusaamista.
Kymmenlapsinen väkivallaton perhe on HUOMATTAVASTI parempi paikka elää kuin koulukoti, jos sinne lähetetään arka lapsi.
Röyhkeät siellä pärjää, ei arat ja hiljaiset.
Tietysti koulukoteja on erilaisia mutta tällainen on kokemukseni yhdestä.
Ei siellä ollut helppoa kellään, saati syrjään vetäytyvällä.
-
Edellisen viestin kirjoittajan asiantuntemusta kuvaa se, ettei hän tiedä tai tunne edes oireyhtymän nimeä josta paasaa.
Se on Aspergerin oireyhtymä - ei mikään Aspergen!