Mitä minä teen? Minulla on mies, joka rakastaa minua ihan hirveästi. Ja kohtelee minua hyvin. Ja yrittää ottaa huomioon. Meillä on ihana yhteinen lapsi, joka rakastaa molempia vanhempiaan.
Mutta silti minä en voi olla ajattelematta sinua. Ja rakastamatta. Ihan käsittämättömän paljon. Minusta tuntuu, että kuolen jo ajatuksestakin, etten saa olla enää sylissäsi. Minun on niin ikävä sinua.
Meillä on ihana talo. Juuri sellainen mökki, josta olin aina haaveillut. Siistiä ei välttämättä ole, mutta suht koht puhdasta.
Mutta silti minulla on ikävä siihen pieneen kaksioon joka ei ollut niin siisti eikä kovin puhdaskaan. Edes petivaatteet.
Ja silti tahtoisin sinne enemmän kuin mihinkään muualle.
Minulla olisi nyt kaikki niin hyvin kotona. Kaikki muu, paitsi se, että rakastan sinua enemmän. Haluan sinua enemmän.
Vaikka järki yrittää koko ajan sanoa sydämelle, että minun pitäisi haluta tätä. Tätä mikä jo on. Tätä mitä muutkin haluaisivat. Ja pitäisivät minua kiittämättömänä, jos tästä luopuisin. Ajattelisivat, että: "se oli saanut kaiken mitä halusi, eikä halunnut sitä enää" tai "se vain haluaa sitä mitä ei vielä ole". Enkä voisi edes tuomita noista ajatuksista. Niin minäkin ajattelisin.
Ja ajattelenkin; Johtuuko tämä kaikki siitä, että olen jo saanut kaiken muun haluamani ja haluan vain sitä mitä en voi saada?
Jos vaihtaisin kaiken sinuun, niin kuinka pitkälle pelkkä rakkaus ja intohimo kantaa? Tai kauanko se kestää?
Ja silti ajattelen vain sitä, kuinka ihanaa olisi saada lapsi sinun kanssasi. Monta lasta. Olla perhe. Yhdessä. Onnellisia.
Mutta olisiko se erilaista tai onnellisempaa kuin nyt? Toivoisin niin.
Vaikka ei olisikaan taloa (sitä minun ihanaa unelmataloani), eikä välttämättä kauheasti rahaakaan. Mutta me olisimme yhdessä.
Mutta mitä jos ei tulisikaan lapsia? Riittäisikö minusta sinulle yksin? Kauanko sitten olisimme onnellisia?
Ja mitä mieheni kävisi, jos minä rikkoisin sen sydämen. Jättäisin sen vaikka se minua niin rakastaa ja tekisi puolestani melkein mitä vain. Kuinka kiittämätön, typerä vaimo.
Miten mies pärjäisi? ja toipuisi? Eikä katkeroituisi ja joisi itseään hengiltä?
Enkä minä voisi mennä enää kotipaikkakunnalle enää? Miehen vanhemmat alkaisivat vihata minua. Paha nainen.
Puhumattakaan omista vanhemmista. Isä ei varmaan puhuisi minulle enää mitään. Tai kuolisi järkytyksestä. Ja sisarukset syyttäisivät minua siitä.
Eikä silti, ettenkö minä miestäni vielä rakastaisi. Rakastanhan minä. Mutta en niin kuin sinua. Enkä halua niin kuin sinua. Enkä pysty kunnioittamaan tarpeeksi. En niin kuin se ansaitsisi. Ja pelkään, että pikku hiljaa alan vihaamaan itseäni sen takia. Ja sitä mukaa myös miestäni. Enkä koskaan lakkaa rakastamasta sinua...
Miten minä pääsen tämän yli?
Mutta silti minä en voi olla ajattelematta sinua. Ja rakastamatta. Ihan käsittämättömän paljon. Minusta tuntuu, että kuolen jo ajatuksestakin, etten saa olla enää sylissäsi. Minun on niin ikävä sinua.
Meillä on ihana talo. Juuri sellainen mökki, josta olin aina haaveillut. Siistiä ei välttämättä ole, mutta suht koht puhdasta.
Mutta silti minulla on ikävä siihen pieneen kaksioon joka ei ollut niin siisti eikä kovin puhdaskaan. Edes petivaatteet.
Ja silti tahtoisin sinne enemmän kuin mihinkään muualle.
Minulla olisi nyt kaikki niin hyvin kotona. Kaikki muu, paitsi se, että rakastan sinua enemmän. Haluan sinua enemmän.
Vaikka järki yrittää koko ajan sanoa sydämelle, että minun pitäisi haluta tätä. Tätä mikä jo on. Tätä mitä muutkin haluaisivat. Ja pitäisivät minua kiittämättömänä, jos tästä luopuisin. Ajattelisivat, että: "se oli saanut kaiken mitä halusi, eikä halunnut sitä enää" tai "se vain haluaa sitä mitä ei vielä ole". Enkä voisi edes tuomita noista ajatuksista. Niin minäkin ajattelisin.
Ja ajattelenkin; Johtuuko tämä kaikki siitä, että olen jo saanut kaiken muun haluamani ja haluan vain sitä mitä en voi saada?
Jos vaihtaisin kaiken sinuun, niin kuinka pitkälle pelkkä rakkaus ja intohimo kantaa? Tai kauanko se kestää?
Ja silti ajattelen vain sitä, kuinka ihanaa olisi saada lapsi sinun kanssasi. Monta lasta. Olla perhe. Yhdessä. Onnellisia.
Mutta olisiko se erilaista tai onnellisempaa kuin nyt? Toivoisin niin.
Vaikka ei olisikaan taloa (sitä minun ihanaa unelmataloani), eikä välttämättä kauheasti rahaakaan. Mutta me olisimme yhdessä.
Mutta mitä jos ei tulisikaan lapsia? Riittäisikö minusta sinulle yksin? Kauanko sitten olisimme onnellisia?
Ja mitä mieheni kävisi, jos minä rikkoisin sen sydämen. Jättäisin sen vaikka se minua niin rakastaa ja tekisi puolestani melkein mitä vain. Kuinka kiittämätön, typerä vaimo.
Miten mies pärjäisi? ja toipuisi? Eikä katkeroituisi ja joisi itseään hengiltä?
Enkä minä voisi mennä enää kotipaikkakunnalle enää? Miehen vanhemmat alkaisivat vihata minua. Paha nainen.
Puhumattakaan omista vanhemmista. Isä ei varmaan puhuisi minulle enää mitään. Tai kuolisi järkytyksestä. Ja sisarukset syyttäisivät minua siitä.
Eikä silti, ettenkö minä miestäni vielä rakastaisi. Rakastanhan minä. Mutta en niin kuin sinua. Enkä halua niin kuin sinua. Enkä pysty kunnioittamaan tarpeeksi. En niin kuin se ansaitsisi. Ja pelkään, että pikku hiljaa alan vihaamaan itseäni sen takia. Ja sitä mukaa myös miestäni. Enkä koskaan lakkaa rakastamasta sinua...
Miten minä pääsen tämän yli?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ahdistavaa! sen mäkin haluaisin tietää, että miten tällaisista tunteista pääsee eroon, kun sydän huutaa lujempaa, kuin järki! paljon on pelissä.
tämän tilanteen jo:) Kukaan ei syytä minua mistään, paitsi mies itse-> Kyllä hän nyt pärjää kun on pakko.... ja itse aloitan uudelleen, vaikka köyhänä ja kipeänä, niin paljon, paljon onnellisempana. En tarvitse tavaraa ollakseni onnellinen... ajattelen näin että jos on kaksi onnellista ihmistä niin he ovat onnellisia vaikka asuisivat pahvilaatikossa jonkun aikaa:))))))))))
asuu. Kyllä kunnon tarinankerrontaan liittyy tietty totuudellisuuden tuntu.
aika tapahtumarikas yö sulla takana kun oikein hoidit jutun jo.
vastaa... tietenkin kanssani asuu, ollaan niin lähellä että hänellä on sitten helppo kulkea sinne minne haluaa... tarvitsee äitiään vielä kovastikin(itse opetettu) ja muutenkin.... isompi jo iso"pieni" mies:))) Riitelemättä selviää aikas pitkälle lasten vuoksi - inhoan riitelyä ja jos vaan voin välttää sen niin hyvä...parempi näin kuin samassa tuvassa riidellen, silloin ahdistaa....
että kyllä ihmiten pitää elää niin kuin oikealta tuntuu...Ja ihan hullua olisi jotain kulissia ylläpitää jos se sydän tosissaan on jäänyt muualle!
kanssa täysin samaa mieltä. Ei ole oikein että toinen on onnellinen ja toinen onneton! Siitä ei juuri synny hyviä asioita mitä muistella vanhuusiässä!
silloin kun sydän on menetetty jollekin - silloin tietää viimeistään että menneitä ei enää kannata yrittääkään korjailla:)
ole tarinankerrontaa vaan totuus tilanteesta, jonka itse tiedän. En halua olla ja elää ihmisen kanssa joka vaatii joka hetki jotain jota sillä hetkellä en pysty/halua/voi toteuttaa. Haluan olla oma itseni: joskus laiska(tai no useinkin) ja haluan suunnitella kaikkea (ilman että ne tarvitsee välttämättä toteuttaa) ja haaveillakin tyttömäisesti...rakastan olla yksin mutta myös tarvitsen muita, olen erakkokin hieman ja pidän siitä että saan olla yksin ajatusteni kanssa, välillä. En vaadi kumppaniltakaan sen kummoisempia - soitan kun on asiaa ja jos en soita niin en soita. Annan aika paljon tilaa toiselle...tässä kohtaa tulee mukaan luottamus. Ja haluan sitä tilaa myös itse. Kunnioitan ihmistä joka tekee asioita niiden tekemisen halun vuoksi eikä suorittamisen vuoksi... tulipas taas asiaa! Onkohan täällä joku, joka saa minut näin avautumaan tuntemattomille:) Ainakin tämä tosiaan helpottaa kummasti. Itse se täytyy itseänsä käskeä kun on oman itsen paras asiantuntija, kukaan ei voi tehdä sitä puolestani - vaikka joskus jätän asioita ihan viimetippaan...
ja jäin miettimään, että kun näet eron ja uuden ihmisen noin vaikeana asiana, et kuitenkaan lapsenne takia?
Itse äitinä miettisin lapsen tunteita kaiken edellä, sitä miten asiat saadaan järjestettyä ja sitä että kestäisikö hän sen. Taidat tarinoida vaan.
ole tarinointia, vaan itselleen anteeksiantoa. Menneisyyttä ei voi muuttaa mutta tulevaisuuden voi:) Kaikille tiedoksi!!!Ja kaikesta oppii jotakin...
tätä lapsenkin kannalta. Se on yksi iso asia, mikä tästä tekee niin vaikean. Kun molemmat vanhemmat ovat niin tärkeitä lapselle. Että miten se reagoi, jos joutuu olla paljon erossa toisesta vanhemmasta. Ja minä en ainakaan pystyisi kuvitella, että lapseni asuisi minusta erossa.
Mutta lähinnä kaipaisin nyt mielipiteitä sellaisilta, jotka ovat kokeneet saman. Ja millaiseen ratkaisuun itse päätyivät. Sekä miten se vaikutti lapsiin...