Narsismia on tosiaan meissä kaikissa. Itse ole varsin herkkä ja tunteva miehenpuoli. Mutta opin narsistisen käyttäytymisen kotoani, sillä isäni on voimakkaasti narsistinen luonne. Olen perheeni vanhin poika ja miehenmallin tietysti otin isältäni. Vaikka kasvoinkin vihaamaan isääni ja muutin jo 15v. sen takia omille teilleni. Ehdin pilata kaksi pitkää suhdetta, kahden ihanan naisen kanssa omalla käyttäytymiselläni. Kunnes kohtasin todellisen narsistin. Ja narsisteissahan on se hassu puoli, että he osaavat alkuun olla niin rakastettavia ja ihania että! Ja kohta huomaat olevasi jollain sairaalla tavalla riippuvainen hänestä. Monta vuotta hänen kanssaan elin ja arkipäivään kuului jatkuva mollaaminen ja arvostelu, sekä hänen jatkuva alkoholin käyttö. Mitään et osaa tehdä oikein... jokaisesta heikkoudestasi tehdään tikari,jolla lyödään armottomasti ja syvälle! Lopulta aloin todella pistämään vastaan ja monesti hän kävi päälleni täynnä raivoa ja kerran minäkin menin lyömään, kun sai iskun sinne arkaan paikkaan. Kaikki tämä kulminoitui hänen itsemurha yritykseensä... Ihmeen kaupalla hän jäi henkiin.
Jonkin ajan kuluttua elämä tuntui normalisoituvan ja menimme naimisiin ja saimme lapsen. Ajattelin, että hän on voittanut ongelmansa, kunnes se taas pikkuhiljaa alkoi... heti vain kun oli taas mahdollista juoda. Lopulta minä romahdin ja elin kuin joku zombie. Ja kun olin tyhjiin imetty, niin hän heitti minut pois, kuin vanhat haalarit. No se oli oikeastaan minun onneni!!! Erosta on jo kolme vuotta ja alan jo toipumaan. Omasta opitusta narsismista ei ole enää jälkeäkään. Edelleen saan taistella hänen kanssaan, kun on kerran yhteinen lapsi. Ja lapsesta saa murehtia, kun ei ikinä tiedä missä ryyppyseuroissa hän kulkee mukana ja mitä lapsi joutuu kokemaan äitinsä taholta, jonka maailmaan ei mahdu kuin hän itse. No kenties piankin alan huoltajuutta hakemaan...
Jonkin ajan kuluttua elämä tuntui normalisoituvan ja menimme naimisiin ja saimme lapsen. Ajattelin, että hän on voittanut ongelmansa, kunnes se taas pikkuhiljaa alkoi... heti vain kun oli taas mahdollista juoda. Lopulta minä romahdin ja elin kuin joku zombie. Ja kun olin tyhjiin imetty, niin hän heitti minut pois, kuin vanhat haalarit. No se oli oikeastaan minun onneni!!! Erosta on jo kolme vuotta ja alan jo toipumaan. Omasta opitusta narsismista ei ole enää jälkeäkään. Edelleen saan taistella hänen kanssaan, kun on kerran yhteinen lapsi. Ja lapsesta saa murehtia, kun ei ikinä tiedä missä ryyppyseuroissa hän kulkee mukana ja mitä lapsi joutuu kokemaan äitinsä taholta, jonka maailmaan ei mahdu kuin hän itse. No kenties piankin alan huoltajuutta hakemaan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
ei ole aitoa ja oikeaa narsismia, sen kai kertomuksesi osoittaa. Sinä opit isältäsi mallioppimisena jotakin narsistista käyttäytymistä, muttei se kestänyt sinussa elämän myrskyissä, vaan karisi pois. Aito ja oikea narsisti vei voiton, hänessä kun narsismi on ja pysyy...
Mielestäni kertomuksesi on lohdullinen niille ihmisille, jotka pelkäävät lapsensa imevän narsistisia vaikutteita narsistisesta/luonnehäiriöisestä isästään/äidistään. Lapsi voi ihailla narsistivanhempaansa ja hän voi omia itselleen tämän käyttäytymispiirteitä hyvin syvästikin. Mutta aikuisena häntä voitaisiin esim. terapian keinoin auttaa omaksumaan toisenlaista käyttäytymistä narsistisen käyttäytymisen tilalle. Hän on 'narsisti', koska se on ainoa käyttäytymismalli, jonka hän on oppinut ja omaksunut kasvuvuosinaan. Mutta siitä voidaan oppia pois.
Aito ja oikea narsisti/vaikeasti 'luonnehäiriöinen' sen sijaan ei muutu - ei hänellä ole mitään syytä sellaiseen... Toiset 'muuttuvat' moneen kertaan hänen ympärillään pärjätäkseen hänen kanssaan...
Tuollaista tuli mieleen kirjoitustasi lukiessani.
Kysyisin Mirri sinulta, jos tahdot vastata. Oliko molemmat vanhempasi vai toinen vaan narsisti? Ja miten tuo narsistisuus on vaikuttanut sinuun? Olisi mielenkiintoista tieää sinun oma näkemyksesi, onhan täällä sinua itseäsikin jopa haukuttu narsistiksi. Miten on, oletko saanut perintönä geeneissä narsistisuutta, tunnistatko ja tunnustatko olevasi ja miten paljon?
on minussa synnyttänyt neuroottisuutta väkivallan seurauksena. En tiedä olenko saanut 'perintönä geeneissä narsistisuutta', mutta psykiatrinen hoito kuitenkin on psyykkisen ja fyysisen väkivallan uhrin hoitoa. Väkivallan uhrius usein jatkuu narsistisen vanhemman lapsella myös aikuisena parisuhteessa. Neuroottisuus jatkuu ja toistuu aikuisuuden ihmissuhteissa, jos siihen ei saada hoitoa. Luulen, että neuroottisuus altistaa ihmisen 'narsistin uhriksi' aikuisuudessaan - jopa uudelleen ja uudelleen, jos ihmistä ei hoideta kuntoon.
Luulen myös, että neuroottinen ihminen on aivan eri asia kuin narsistinen/luonnehäiriöinen ihminen.
Onkohan noin, että oma narsistisuutesi olisikin ollut pelkkää opittua ja nyt sitten siitä ei olisi enää jälkeäkään? En jaksa tuohon uskoa. Narsistien lapset perivät kyllä narsistisen geeninsä myös vanhemmiltaan enempi tai vähempi. Se tulee näkymää elämässä kyllä jokatapauksessa aina jossakin muodossa. Vaikeasti narsistisesti persoonallisuuhäiriöisten vanhempien lapsilla käyttäytyminen ei ole pelkästään opittua, vaan kyllä siihen perimä vaikuttaa.
Tuo lapsesi kohtalo tosiaan surettaa. Miten et hakenut jo heti erottuasi yksinhuoltajuutta ja vedonnut vaimosi alkoholiriippuvuuteen ja kykenemättömyyteen kasvattaa ja hoitaa lasta. Millainen oma tilanteesi oli ja on?
Kaikissa meissä asuu pieni narsisti. Ja onhan minulla topinenkin vanhempi jolta olen perinyt ominaisuuksia :) Ja äidissä en ainakaan ole havainnut sellaisia piirteitä. Enkä väitä, että minusta pyhimystä vieläkään on tullut, vaan ihminen olen kaikkine vikoineni. Kaikkien näiden koettelemusten jälkeen, tuntuu vain että empaattinen puoli on saanut minussa voiton.
Itse en paljoa alkoholia nykyään käytä ja silloin kun käytän, niin seurustelu juomana. En tosin paljoa juonut ollessani ex-vaimon kansa ja siitä niitä ongelmia syntyikin, koska olin kuulemma vain juomatta, että olisin jotenkin häntä parempi.
Ja tätä on vaikea myöntää, mutta syy miksi en lähtenyt hakemaan heti huoltajuutta on, että pelkäsin vaimoani ja pelkään välillä vieläkin... en fyysisesti vaan henkisesti. Tiedän että olisin varmaan vahvoilla oikeudessa, mutta silti hirvittää käsittely. Ja tämä on varmaan rinnastettavissa Tukholma-syndroomaan, mutta tuntuu silti kamalalta viedä häneltä lapsi. Ja olen varmaan sinisilmäinen idiootti, kun en suostu uskomaan, että ihminen on paha sydänmestään...
Aloitan kyllä varmaan huoltajuus taistelun... kunhan vain saisin siihen rohkeutta pian.
Hae sitä huoltajuutta nyt ei joskus, voi olla jo myöhäistä.