Vaikka Pyhä Raamattu on ensisijassa pelastustamme käsittelevä kirja, se ottaa kantaa joskus myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tällaisia ovat esim. suhtautuminen esivaltaan ja sen tehtäviin. Paavalin mukaan jokaisen tulee olla alamainen esivallalle yhteiskuntajärjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi.
Raamattu ei missään yhteydessä moiti sotilaan ammattia, ikään kuin se olisi kristitylle sopimaton. Apostolien teot antaa Kornelius-nimisestä sotilaasta suorastaan ylevän kuvan. Ja mikä parasta, Kornelius sai perhekuntansa kanssa ymmärtää elävän uskon (Ap.t.10).
Teoksessaan Voivatko sotilaatkin kuulua autuaaliseen säätyyn? Luther kirjoitti, että jollei esivallan ”miekka puolustaisi ja säilyttäisi rauhaa, täytyisi kaiken, mikä maailmassa on, joutua tuhon omaksi”. Kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
Oikeudenmukaisen sodan ehtoihin on Augustinuksen (354-430jKr.) ja Lutherin ajoista lähtien liitetty seuraavia perusteluja:
· Sodalla tulee olla oikeutettu syy. Sellaiseksi on tunnustettu puolustautuminen väistämättömän hyökkäyksen edessä ja että vaakalaudalla on kansakunnan itsenäisyys tai elintärkeät arvot.
· Sotaan tulee ryhtyä vain laillisen esivallan johdolla
· Sodan päämääränä tulee olla rauhan palauttaminen ja ilmeisen vääryyden estäminen
· Sodankäyntitavoissa tulee välttää tarpeetonta hävitystä, kärsimyksen tuottamista ja verenvuodatusta. Sodankeinojen tulee olla kansanoikeuden mukaisia.
Luterilaisessa ajattelussa oikeutettu sota on ennen muuta puolustussotaa. Yksityiselämässä kristittyä sitoo rakkauden käsky, jonka mukaan hänen tulee rakastaa myös vihollistaan.
Kristittyinä ahkeroimme pitää esirukoukset presidenttimme ja maailman kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää ja elää kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluinen Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1.Tim.2:1-4).
(sl3/04)
Raamattu ei missään yhteydessä moiti sotilaan ammattia, ikään kuin se olisi kristitylle sopimaton. Apostolien teot antaa Kornelius-nimisestä sotilaasta suorastaan ylevän kuvan. Ja mikä parasta, Kornelius sai perhekuntansa kanssa ymmärtää elävän uskon (Ap.t.10).
Teoksessaan Voivatko sotilaatkin kuulua autuaaliseen säätyyn? Luther kirjoitti, että jollei esivallan ”miekka puolustaisi ja säilyttäisi rauhaa, täytyisi kaiken, mikä maailmassa on, joutua tuhon omaksi”. Kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.
Oikeudenmukaisen sodan ehtoihin on Augustinuksen (354-430jKr.) ja Lutherin ajoista lähtien liitetty seuraavia perusteluja:
· Sodalla tulee olla oikeutettu syy. Sellaiseksi on tunnustettu puolustautuminen väistämättömän hyökkäyksen edessä ja että vaakalaudalla on kansakunnan itsenäisyys tai elintärkeät arvot.
· Sotaan tulee ryhtyä vain laillisen esivallan johdolla
· Sodan päämääränä tulee olla rauhan palauttaminen ja ilmeisen vääryyden estäminen
· Sodankäyntitavoissa tulee välttää tarpeetonta hävitystä, kärsimyksen tuottamista ja verenvuodatusta. Sodankeinojen tulee olla kansanoikeuden mukaisia.
Luterilaisessa ajattelussa oikeutettu sota on ennen muuta puolustussotaa. Yksityiselämässä kristittyä sitoo rakkauden käsky, jonka mukaan hänen tulee rakastaa myös vihollistaan.
Kristittyinä ahkeroimme pitää esirukoukset presidenttimme ja maailman kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää ja elää kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluinen Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1.Tim.2:1-4).
(sl3/04)
Vastaukset 16
Vanhimmat
mutta pelkiksi kauniiksi periaatteiksi ne ovat valitettavasti jääneet.
Jokaista sotaa on sen alullepanija pitänyt aina oikeutettuna. Hyökkäyksiä on usein kutsuttu ennaltaehkäiseväksi puolustautumiseksi.
Ihmiskunnan tuhoisimmissa kansanmurhissa toimeenpanijoina ja tuhoisimmissa sodissa osapuolina ovat useimmiten olleet maat, joiden asukkaista valtaosa on tunnustautunut kristityiksi. Neuvostoliittokin oli luettu kristillisiin alueisiin siihen asti, kun se virallisesti julistettiin ateistiseksi.
Osaltaan tämä kertonee siitä, kuinka vähän kauniilla periaatteilla ja eritoten Jeesuksen opetuksilla on ollut ja on tekemistä ihmisten raadollisen todellisuuden kanssa. Esivallat ovat usein käskeneet tekemään syntiä ja ihmiset ovat totelleet enemmän ihmisiä kuin Jumalaa.
Kannattaa muuten muistaa, että Kornelius edusti miehittävää sipervaltaa - vaikka olisikin ollut henkilökohtaisesti ylevä.
Mutta jos otamme uskon henkisen kasvun mahdollisuutena , tuskin missään suuntauksesssa tapamme toisia uskonnollisin perustein.
>>kautta aikojen on politiikka ja uskonto yhdistetty
Oletko sinä jokin vitsipelle? Älä tapa nauruun.
Kautta aikojen on uskonto erotettu politiikasta, piti kai sanoa.
>Kautta aikojen on uskonto erotettu politiikasta, piti kai sanoa.
Eikö poliitikot usko? Mihin poliittinen toimija perustaa päätöksensä; uskoon vai tietoon?
>> Mihin poliittinen toimija perustaa päätöksensä; uskoon vai tietoon?
Vastaa itse. Vai osaatko tehdä niin vaikeita kysymyksiä, ettet itsekään osaa vastata?
Maailmanhistoriasta on olemassa helppotajuisia yleisesityksiä.
>Vastaa itse. Vai osaatko tehdä niin vaikeita kysymyksiä, ettet itsekään osaa vastata?
Yritän saada sinut ajattelemaan.
Perustuuko oma äänestyspäätöksesi uskoon vai tietoon siitä, miten edustajasi ajattelee ja miten hän tulee toimimaan?
pappiskuninkaat, Herran voidellut, hallitsijat Jumalan armosta, Jumalan asettama esivalta ja vastaavat ajatukset taitavat olla liian vaikeita henkilölle, joka ei tunne käytännöllisesti katsoen lainkaan historiaa ja vain hyvin rajoitetusti nykyaikaa.
Niin. Uskonto ja politiikka on todellakin yhdistetty toisiinsa kautta aikojen. Vanhimpia tunnettuja hallitusmuotoja olivat pappis- ja jumalakuninkaiden hallinnot (Sumeri, Babylonia, Assyria, Egypti jne.). Vanhassa Roomassakin keisarit olivat Pontifex Maximuksia eli ylimpiä uhripappeja, eräät heistä senaatti korotti jumaliksikin. Kristillisellä ajalla hallitsijat olivat tavallisesti Herran voideltuja, kuninkaita tai keisareita Jumalan armosta, uskonnon tai uskon esitaistelijoita ja suojelijoita ja niin edelleen. Englannin kuninkaat ja kuningattaret taidetaan vieläkin voidella, joskin kyseessä on enää lähinnä vanha tapa.*)
Sinänsä tällainen oli ja on luontevaa silloin, kun ihmiset todella uskoivat jumaliin tai Jumalaan. Maailma koettiin kokonaisuutena ja Jumalan tai jumalien läsnäolo ja jokahetkinen vaikutus maailmassa oli ihmisille itsestäänselvyys. Pyhä ja arkinen, maallinen ja hengellinen olivat tuolloin lomittuneet toisiinsa, eikä niitä eroteltu toisistaan. Nykyäänhän tilanne on toinen.
Tuolloinkin uskontoa toki käytettiin hyväksi politiikassa: vedottiin ihmisten uskonnollisiin tunteisiin aivan muiden, hyvinkin raadollisten taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Niin sodassa kuin rauhankin aikana. Mutta samalla juuri sen vuoksi, että jumalallista läsnäoloa ja vaikutusta maailmassa pidettiin itsestään selvyytenä, uskonto saattoi myös antaa sääntöjä ja normeja, jotka rajoittivat jopa hallitsijoidenkin mielivaltaa. Näin tapahtui Euroopassakin vielä keskiajalla ja ehkä toisinaan myöhemminkin.
Mutta sitten kun uskonto alkoi menettää merkitystään hallitsijoiden ja hallitsevien luokkien kohdalla, sitä alettiin käyttää tietoisesti hyväksi alamaisten manipuloimisessa. Näin on tapahtunut Euroopassa erityisesti renessanssista lähtien. Vaikka hallitsevien usko saattoi olla heikkoa tai olematontakin, kansa vielä uskoi; ja koska kansa uskoi, tähän uskoon voitiin vedota ja selittää kulloisenkin politiikan olevan Jumalan tahdon mukaista. Uskonpuhdistuksen jälkeen tähän liittyi vielä se, että protestanttisissa maissa hallitsijoista tuli myös kirkkojensa ylimpiä johtajia (summus episcopus) Augsburgin uskonrauhan (1555)päätösten perusteella. Tällöin otettiin käytäntöön periaate 'cuius regio, eius religio' eli kuka tahansa hallitsi tiettyä aluetta, se määräsi sen alueen uskonnon.
Ajatus uskosta henkisen kasvun alueena on ollut olemassa vanhimmista ajoista lähtien. Mutta oikeastaan vasta silloin, kun vanhat uskonnot alkoivat menettää poliittista merkitystään, tämä ajatus on alkanut korostua. Sitä ennen hallitsijoilla ja johtajilla ei oikeastaan ollut varaa jättää uskoa ihmisten yksityisasiaksi, vaan se oli aina pyrittävä sitomaan yhteiseen uskontoon. Se mihin ihmiset uskoivat, oli yksinkertaisesti poliittisesti liian tärkeä tekijä, jotta se olisi voitu jättää säätelemättä. 'Cuius regio, eius religio'-periaate on tästä hyvä osoitus.
Tällä hetkellä kristinusko ja ylipäätään usko Jumalaan on jäänyt enenevässä määrin ihmisten yksityisasiaksi ja henkisen kasvun alueeksi. Mutta samalla on tullut uusia, poliittisesti merkitseviä uskon alueita. Tällaisina voidaan pitää esimerkiksi jatkuvan kasvun ideologiaa, taloudellisen kilpailun periaatetta ja vielä muutama vuosi sitten vaikkapa kommunismia tai muutama vuosikymmen sitten Saksassa natsismia ja Italiassa fasismia. Niiden suhteen oltiin ja ollaan yhtä tiukkoja kuin aiemmin yhteisen uskontunnustuksen suhteen.
*) Aikoinaan saatettiin uskoa, että hallitsija sai tästä voitelusta tiettyjä yliluonnollisia kykyjä, kuten esim. kyvyn parantaa lepraa sairastavia. Esim. Englannin kuninkaille tuotiin 1500-luvulla lepraa sairastettavia kosketettaviksi. Paranivatko he vai eivät, sitä en tiedä. Joidenkin väitettiin parantuneenkin.
Pontifex Maximus -tittelihän siirtyi sittemmin paaveille. Lieneekö tuo arvonimi vielä nykypaaveillakin - Vatikaanivaltion herroilla?
Kyllä se yhä on yksi paavien arvonimistä. Sinänsä hiukan hassua, koska nimi alunperin viittaa etruskien uskontoon: Pontifex oli sillanrakentaja (pons=silta, facere=tehdä, valmistaa) jumalallisen ja inhimillisen välillä. Paavit katsoivat olevansa Rooman keisariuden perillisiä, kuten niin monet muutkin hallitsijat.
Ranskassa Pontifex Maximus taitaa nykyään olla M. Henri Brouet, Ingénieur en Chef et Directeur des Ponts et Chaussées (Ranskan TVHn päällikköinsinööri ja johtaja). Luxemburgissa vastaava virka on M. Nico Marmannilla.
Kautta aikojen on uskonto erotettu politiikasta, piti kai sanoa.
>> Mihin poliittinen toimija perustaa päätöksensä; uskoon vai tietoon?
>>Eikö poliitikot usko? Mihin poliittinen toimija perustaa päätöksensä; uskoon vai tietoon?
>>Perustuuko oma äänestyspäätöksesi uskoon vai tietoon siitä, miten edustajasi ajattelee ja miten hän tulee toimimaan?
Kyllä se niin on Taha, että sinun kanssasi en viitsi leikkiä. Leikittelet sanoilla kuin lapset palikoilla, mutta et ymmärrä aikuisten asioita.
..Koraanissa ja profeetan kertomana, ilman että jonkun olisi tarvinnut alkaa arvailemaan ja itse päättelemään mitä saa ja mitä ei saa tehdä (kuka takaa olivatko Augustinos ja Luther oikeassa?).
Profeetta mm. selkeästi kielsi sodassakaan vahingoittamasta siviilejä tai näiden omaisuuttaan.
mitä Luther sanoi talonpoikaiskapinan aikana verenvuodatuksesta? hänen mukaansa ainakin todella sorretun alaluokan kapinointi oikeutti sotaan. tietenkin tätä on katsottava sen ajan ihmiskuvan valossa, joka erosi melko lailla nykyisestä.
Luther sanoi kyllä aivan oikein. Jos hallitsijat on tyranneja, kansan pitäisi yrittää kukistaa ne.
Irakissakin olisi kansan pitänyt kukistaa Saddam, mutta siihen tarvittiin amerikkalaisia. Nyt heillä olisi mahdollisuus perustaa demokraattinen hallitus, mutta se ei kelpaa. Pitäisi ilmeisesti saada jonkinlainen diktaattorihallitus taas, ennenkuin olisivat tyytyväisiä.
tappamaan kapinoivia talonpoikia?