eli minulla on tuo kyseinen ongelma, ainakin tuntuu moni asia samalta!
virtahepo olohuoneessa on luettu!
mutta miten tästä nyt parannutaan,
voisiko joku samasta taudista kärsivä tai parantuntunut tai muuten asiasta tietävä kertoa jotta miten tästä pääsee eteenpäin, eli parantuisi!
kiitoksia!
virtahepo olohuoneessa on luettu!
mutta miten tästä nyt parannutaan,
voisiko joku samasta taudista kärsivä tai parantuntunut tai muuten asiasta tietävä kertoa jotta miten tästä pääsee eteenpäin, eli parantuisi!
kiitoksia!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voi hyvänenaika sentään. "Tauti", "sairaus".
Läheisriippuvuus ei ole sairaus. Se on vain yksinkertaisesti vahingollinen opittu tapa olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa.
Se on vahingollista niin läheisriippuvaiselle itselleen kuin hänen ympäristölleen. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että se on huomattavasti vahingollisempaa LR- henkilön ympäristölle etenkin lapsille, kuin LR- henkilölle itselleen. Läheiriippuvuus on addiktio jossa LR- henkilö käyttää toisia ihmisiä omien emotionaalisten tarpeidensa tyydytysvälineenä. Tämä tarkoittaa sitä että niin kauan kuin läheisriippuvaisella on lähellään joku hyysättävä ja holhottava hän jota hän voi kontrolloida, hän on tyytyväinen. LR- henkilö ei kärsi itse silloin kun hänen lähellään on joku jonka elämään hän voi keskittyä, ettei hänen tarvitse elää omaa elämäänsä ja kohdata itseään ja omia ongelmiaan. Kemiallista riippuvuutta poteva käyttää väärin kemikaaleja. Läheisriippuvainen käyttää väärin ihmisiä.
Läheisriippuvuus on pahimmillaan erittäin tukehduttava ja vähintäänkin yhtä paljon kärsimystä aiheuttava onglma ympäristölle kuin vaikkapa alkoholismi pahimmillaan. Mielestäni muuten tätä ei yleisesti ymmärretä ollenkaan. Alkoholismin ympäristöhaitat tiedostetaan, mutta läheisriippuvuuteen suhtaudutaan jopa vähän huvittuneesti. Yleisesti läheisriippuvaiseen suhtaudutaan siten, että hän itse kärsisi mukamas ongelmastaan pahiten. Tämä ei pidä paikaansa. LR- henkilön ympäristö kärsii hänen ongelmistaan sekoamispisteeseen saakka. Usein jopa enemmän kuin monet alkkisten läheiset.
Läheisriippuvuudesta voi oppia pois ensinnäkin tulemalla tietoiseksi omista vahingollisista toimintatavoistaan ja asenteistaan sosiaalisissa suhteissaan, ja muuttamalla sen jälkeen ajattelutapaansa, suhtautumistaan sekä itseen että muihin ihmisiin, sekä muuttamalla toimintatapojaan. Kuten muistakaan piintyneistä (usein jo lapsesta saakka opituista) tavoista ei tietenkään ole helppoa päästä eroon. Jotkut tarvitsevat siihen jonkinlaista terapiaa. Jos LR- henkilö on päättänyt hankkia elämäänsä esim. alkoholistipuolison, on olemassa Al Anon- ryhmiä.
Koin saman tuttuuden tunteen kirjan luettuani. Tommi Hellsteniltä on ilmestynyt myös teorian jatko-osa Elämän lapsi. Hänen ohjeensa parantumiseen karkeasti yleistäen taitaa olla uskoon tuleminen.
Omalta osaltani, enpä varmaankaan voi sanoa parantuneeni, mutta kirjat luettuani aloin oppia ymmärtämään itseäni ja käyttäytymistäni. Kaipa sitä kautta jotain kehitystä tapahtui.
Voimia sinulle!
"Hänen ohjeensa parantumiseen karkeasti yleistäen taitaa olla uskoon tuleminen."
Täytyy sanoa että olet tulkinnut hellstenin kirjat HIEMAN eri tavoin kuin esimerkiksi minä. =)
Minä olen tulkinnut hänen ajatuksensa (jotka eivät alunperin ole hänen ajatuksiaan vaikka hän niistä on suomessa kunnian saanutkin itselleen -> esim. virtahepo olohuoneessa- ilmiö tunnetaan englannin kielessä ilmiönä nimeltä "elephant in the livingroom") hengellisyydestä aivan päinvastaisena asiana kuin mitä uskoon tuleminen on. Itseasiassa hän jossakin kirjassaan pitää nimenomaan uskoon tulemista ja uskossa olemista yhtenä vaikeimmista asioista mistä irrottautua että kykenisi pääsemään kosketuksiin sen sisäisen lapsensa kanssa. Alkoholistakin irrottautumista hellsten pitää helpompana nakkina kuin uskosta luopumista.
Kylläähän hän Elämän lapsessa puhuu todella paljon uskosta, Jumalasta, Aatamin ja Eevan syntiinlankeamuksesta ym., vaikka sanookin, ettei usko välttämättä tarkoita raamatun oppien sisäistämistä eikä kiihkouskovaisuutta. Sisäisen lapsen löytämiseenkin hän kaivaa esiin Jeesuksen sanat "tulkaa lasten kaltaisiksi". Erittäin Jumala-keskeinen opus, minun mielestäni.
Viimeisessä luvussa hän kehoittaa rukoilemaan. "Rukous on elämänsä asettamista Jumalan eteen ja samalla itsensä muistuttamista siitä, että elämä eletään Jumalan silmien edessä."
En usko Jumalaan enkä muuhunkaan korkeampaan olentoon. Jos nyt alkaisin rukoilla ja "asettaua Jumalan eteen", niin mitä muuta se on, jollei uskoon tulemista? Teeskentelyä hän tuskin tarkoitti.
Se käyttää noita raamatunlauseita metaforisesti, ei kirjaimellisesti. Koska se on koulutukseltaan mm. teologi on luonnollista että se ottaa vertauskuvansa pääasiassa kristinuskosta. Moni muukin käyttää raamatunlauseita ja uskonnollisista filosofioista peräisin olevia ajatusrakennelmia vertauskuvallisesti. Löytää niistä uudenlaisia merkityksiä. Jumalalla se ei tarkoita mitään uskonnollista jumalaa, vaan elämää itsessään. Kokemusta jostakin itseä suuremmasta.
Hellsten irrottaa hengellisyyden uskonnosta. Hengellisyys on vain oma subjektiivinen kokemus jostakin itseä suuremmasta, joka ei liity välttämättä mihinkään uskontoon. Muistaakseni se myöskin mainitsi tämän kokemuksen olevan vähän niinku jonkinlainen muistijälki ihmisen mielessä lapsuusajalta kun oli vanhempiensa kannettavana, itseään suuremman voiman (vanhempien) hoivissa. Tämän lapsuusajan kannettavana olemisen kokemuksen puuttuminen taas vaikuttaa siihen ettei voi aikuisena sitten luottaa siihen että elämä - eli suurempi voima, jota jotkut, kuten hellsten itse sanovat "Jumalaksi" - kantaa. Kun pääsee siis kosketuksiin se sisäisen lapsensa kanssa ja alkaa sitä kautta ymmärtää itseään ja sitä mistä se lapsi jäi paitsi, voi löytää aikuisena sitten luottamuksen tähän suurempaan voimaan, elämään.
Kun löytää tuon kokemuksen, niin rukoileminen ja "Jumalan eteen asettuminen" tarkoittaa tavallaan niinku vain olemista sen kokemuksen äärellä. Heittäytymistä elämän syliin samalla tavalla kuin lapsi heittäytyy aikuisen syliin silloin kun voi luottaa siihen että aikuinen kantaa. Rukoileminen on tavallaan keskustelua elämän itsensä kanssa, ja sen kuulostelemista, että mitä sillä on sanottavana ihmiselle. Se on vähän niikuin meditatiivinen olotila.