Masentaa. Ei ole ystäviä, en ole väleissä vanhempien kanssa, koska molemmat vanhemmat häpeävät minua. En uskalla poistua kodistani. Työn teko tuntuu mahdottomalta ajatukselta, koska pelottaa kohdata ihmisiä ylipäätänsäkin.
Lapsuus. Ei ole kovin monia hyviä muistoja. Vanhemmat riitelivät jatkuvasti. Äiti ei kestänyt aina kännissä olevaa isääni, eikä ollut koskaan kotona. Häpesin vanhempiani nuorena, enkä kehdannut kertoa kotioloistani mitään muille silloisille ystävilleni, joilla kaikilla tuntui olevan verrattain normaalit vanhemmat normaaleine perheineen. Koskaan ei ollut rahaa, kaikilla muilla oli. Kuulin useaan otteeseen vanhemmiltani, että olin vahinkolapsi, kiitos h****tisti!
Yläasteella jouduin koulukiusatuksi ja siksi pelotti mennä kouluun joka päivä. pidin kuitenkin kaiken sisälläni enkä uskaltanut kertoa kenellekään suuresta henkisestä tuskasta, jota koin joka päivä. Kotona ja koulussa.
Minä. En hyväksy itseäni, omaa ulkonäköäni, siksi tunnen itseni arvottomaksi muiden rinnalla. En kerta kaikkiaan edes jaksa huolehtia itsestäni. En saa unta välillä vuorokausiin, joskus taas nukun vuorokausia putkeen, koska ei jaksa. Itkin joskus lähes joka päivä, nykyään en jaksa sitäkään, olo on ihan tyhjä. Tätä on jatkunut vuosikausia. Koskaan en ole hakenut apua.
Mietinpä vain, että mikähän ihmeen tarkoitus minullakin on tässä maailmassa. En näe mitään valoisaa missään. Menisin mielelläni töihin, mutta kun ei jaksa ja pelkään muita ihmisiä. Opiskelisin, mutta kun samoista syistä se on mahdotonta. Miten ihmeessä eteenpäin? Kaupassakin käyn vain kerran viikossa tai kahdessa ja se on yhtä tuskaa pelkästään sekin, ostan sen verran säilykkeitä, että tulen toimeen viikon.
Miksi ihmeessä elämäni ajettiin niin ahtaalle lapsena ja nuorana, että menetin kaiken toivon? Joskus olin jopa sosiaalinenkin, mutta vähitellen huomasin, etten pysty samaan kuin muut, en ole saanut samoja lähtökohtia kuin muut, esitin joskus vahvaa, nyt tilanne on täysin päinvastainen, olen pelokas, arka ja vihaan itseäni, vanhempiani ja tiettyjä muita ihmisiä, joiden ansiosta en ole saanut olla se kuin olisin halunnut.
Pelkään pahoin, että minulla on erittäin vakavia psyykkisiä ongelmia, mutta en ole sitä aikaisemmin pystynyt tai halunnut myöntää itselleni.
Kaiken lisäksi oma luonteeni on niin vaikea kuin olla ja voi.
Lapsuus. Ei ole kovin monia hyviä muistoja. Vanhemmat riitelivät jatkuvasti. Äiti ei kestänyt aina kännissä olevaa isääni, eikä ollut koskaan kotona. Häpesin vanhempiani nuorena, enkä kehdannut kertoa kotioloistani mitään muille silloisille ystävilleni, joilla kaikilla tuntui olevan verrattain normaalit vanhemmat normaaleine perheineen. Koskaan ei ollut rahaa, kaikilla muilla oli. Kuulin useaan otteeseen vanhemmiltani, että olin vahinkolapsi, kiitos h****tisti!
Yläasteella jouduin koulukiusatuksi ja siksi pelotti mennä kouluun joka päivä. pidin kuitenkin kaiken sisälläni enkä uskaltanut kertoa kenellekään suuresta henkisestä tuskasta, jota koin joka päivä. Kotona ja koulussa.
Minä. En hyväksy itseäni, omaa ulkonäköäni, siksi tunnen itseni arvottomaksi muiden rinnalla. En kerta kaikkiaan edes jaksa huolehtia itsestäni. En saa unta välillä vuorokausiin, joskus taas nukun vuorokausia putkeen, koska ei jaksa. Itkin joskus lähes joka päivä, nykyään en jaksa sitäkään, olo on ihan tyhjä. Tätä on jatkunut vuosikausia. Koskaan en ole hakenut apua.
Mietinpä vain, että mikähän ihmeen tarkoitus minullakin on tässä maailmassa. En näe mitään valoisaa missään. Menisin mielelläni töihin, mutta kun ei jaksa ja pelkään muita ihmisiä. Opiskelisin, mutta kun samoista syistä se on mahdotonta. Miten ihmeessä eteenpäin? Kaupassakin käyn vain kerran viikossa tai kahdessa ja se on yhtä tuskaa pelkästään sekin, ostan sen verran säilykkeitä, että tulen toimeen viikon.
Miksi ihmeessä elämäni ajettiin niin ahtaalle lapsena ja nuorana, että menetin kaiken toivon? Joskus olin jopa sosiaalinenkin, mutta vähitellen huomasin, etten pysty samaan kuin muut, en ole saanut samoja lähtökohtia kuin muut, esitin joskus vahvaa, nyt tilanne on täysin päinvastainen, olen pelokas, arka ja vihaan itseäni, vanhempiani ja tiettyjä muita ihmisiä, joiden ansiosta en ole saanut olla se kuin olisin halunnut.
Pelkään pahoin, että minulla on erittäin vakavia psyykkisiä ongelmia, mutta en ole sitä aikaisemmin pystynyt tai halunnut myöntää itselleni.
Kaiken lisäksi oma luonteeni on niin vaikea kuin olla ja voi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kerrot että luonteesi on vaikea, mutta luulen että todellinen luonteesi ei sitä ole, vaan kokemuksesi ovat sitä muokanneet ja pitävät sinua ikäänkuin puolustusastelmassa pahaa maailmaa vastaan.
Mielestäni olet hyvässä asemassa kun tiedostat että kaikki ei ole niin kuin voisi olla, jolloin sinulla on myös mahdollisuus saada elämäsi paremmaksi. Olet myös hvyin jäsentänyt syitä ja seurauksia ja uskon että saat vielä elämäsi nautittavammksi. Olisi varmaan tosi hyvä saada ulkopuolista ( ammatillista apua), jotta pääset käsittelemään sinua vaivaavia asioita.
Toivon sulle tsemppiä ja rohkeutta hakea (joskus joutuu ihan vaatimaan) apua ja tukea selvittääksesi elämäsi traumoja!
Minkäs ikäinen muuten olet?
Mitäs tollasta kyselet, olisko sulla jotain annettavaa tähän keskusteluun?
Vai teksikö mielesi jotenkin arvostella, kysyn vaan - mistä näitä pönttöjä oikeen tulee?
Oli kuin olisin omaa mennyttä elämääni lukenut, niin samanlaista minullakin on ollut. Tosin olen työelämässä (on ollut pakko jotta olis rahaa elämiseen) ja ollut lähes koko nelikymppisen ikäni mutta helppoa ei ole ollut koskaan. Sanotaan että vasta sitten voi päästä irti menneestä pahasta kun antaa pahantekijöilleen anteeksi. Minä en ole vieläkään voinut antaa anteeksi vanhemmilleni, sisaruksilleni, tuttaville tai sukulaisille.
Miksi ihmiset haluavat niin kovasti olla pahoja ja julmia toisilleen, en tiedä. Joillekin se näyttää olevan elämän ehto.. Itse maailma ei ole paha, pahan siitä tekevät muut ihmiset satuttamalla toisia elollisia. Kun oikein pahasti saa toisilta ihmisiltä siipeensä, pyrin ajattelemaan kaikkea muuta hienoa jota voin nähdä ja kokea: luonto, sen eläimistö ja kasvisto, tiede ja avaruus ym.