Ainoa Beatles-levy, jonka jaksan kuunnella alusta loppuun, skippaamatta keskinkertaisia ja huonoja biisejä, taitaa olla vuonna 1999 julkaistu Yellow Submarine Songtrack, CD johon on remiksattuina versioina sisällytetty kaikki Yellow Submarine -piirretyn (joka on muuten paras Beatles-elokuva, ei vähiten siksi että Beatlesit, jotka Ringoa lukuunottamatta olivat surkeita näyttelijöitä, eivät siinä esiinny) kappaleet A Day in the Lifea lukuunottamatta (ei mahtunut CD:lle? - sääli!). Levyn biisit on äänitetty 1965-1968, Beatlesien kiinnostavimman kauden eli folk rock- ja psykedeliavaiheen aikana. Sanoisin musadiggarina että CD esittelee Beatlesit kaikkein luovimmillaan. Levyä voi suositella kaikille niille jotka eivät Beatlesiä muuten oikein siedä, taikka hyvänä johdatuksena Beatlesien parhaaseen tuotantoon eli albumeihin Rubber Soul, Revolver, Sgt. Pepper ja Magical Mystery Tour, bonuksena neljä kappaletta joita ei löydy muilta levyiltä.
Yellow Submarine Songtrack todistaa edustavammin ja kuunneltavammin kuin Valkoinen albumi Beatlesien musiikillisesta eklektisyydestä ja monipuolisuudesta. Löytyy lastenlauluja (nimikappale ja "All Together Now"), John Lennonin inhoamaa "mummonmusiikkia" ("When I'm Sixty-Four"), folk-rockia ("Nowhere Man"), uusklassismia ("Eleanor Rigby"), intialaisen musiikin ja rockin fuusiota ("Love You To"), hippimusiikkia ("All You Need Is Love", "Baby You're a Rich Man"), brittipsykedeliaa ("Only a Northern Song", "Lucy in the Sky with Diamonds", "It's All Too Much") ja yksinkertaisesti hyviä 60-lukulaisia biisejä ("Think for Yourself", "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band"/"With a Little Help from My Friends", "Hey Bulldog"). Parasta on se, että kappaleet on Yellow Submarinen DVD-julkaisua silmällä pitäen masteroitu ja remiksattu, jotkut radikaalistikin. Sointi on tuore ja moderni ja korva erottaa biiseistä uusia yksityiskohtia. Vuoden 1987 CD-uudelleenjulkaisujen surkeat miksaukset ja masteroinnit kuulostavat sen jälkeen melkeinpä kuuntelukelvottomilta - sanon tämän uusia masterointeja odotellessa, niidenhän pitäisi tänä vuonna tulla saataville...
"It's All Too Much", alun räjähtävästä feedbackistä lopun "too much! too much!" -hokemaan, on yksi George Harrisonin ja Beatlesien parhaita biisejä, koska se on niin löysä ja rento rakenteeltaan (kuten myös "Only a Northern Song", joka jostain syystä ei kelvannut Pepperille), soiniltaan täysin "svengaavaa Lontoota" ja vuotta 1967 ilmauksen kaikissa positiivisissa merkityksissä. Parhaatkin Beatles-kappaleet ovat yleensä harmittavan "tiukkoja" ja lyhyitä, aivan kuin George Martin viheltäisi pelin poikki usein juuri silloin kuin meno alkaa käydä kiinnostavaksi ("Rain", "Tomorrow Never Knows", "She Said She Said", "Got to Get You into My Life", "Lovely Rita" jne.). "It's All Too Much" ei pidä kiirettä, outro kestää minuutteja, velloen ja huojuen mahtavan soundinsa varassa (saiko McCartney siitä idean "Hey Juden" loppuun?). Kunpa Beatles olisi tehnyt tällaisia biisejä enemmänkin - valitettavasti lahjat ja mielikuvitus eivät riittäneet.
Yellow Submarine Soundtrackin kappaleet osoittavat, että vaikka Beatlesit eivät pohjimmiltaan konservatiivisina muusikkoina olleet suuria musiikillisia innovaattoreita (poikkeuksena eräät Revolver-Pepper-kauden biisit) jonkin Dylanin, Zappan tai The Whon tapaan - muuten kuin äänitysteknillisesti (tuottaja George Martinin ja äänittäjä Geoff Emerickin keksinnöt) - Beatlesit pystyivät silti nokkelina nuorina miehinä omaksumaan melkein kaikki keksinnöt, jotka 60-luvulla populaarimusiikissa tehtiin, ja pukemaan ne omaan melodiseen pop-laulumuottiinsa. Beatlesien oli tavallaan pakko yrittää tehdä sitä mitä muutkin, sitä mikä oli uutta ja kiinnostavaa. Muuten heitä olisi odottanut Elviksen kohtalo, täydellinen irrelevanttius. Beatlesien "kokeelliselle vaiheelle" oli vahva kaupallinen ja kapitalistinen peruste. Piti pysyä kehityksen tahdissa mukana, muuten eivät levyt olisi myyneet. Siinä vaiheessa kun musiikki oli lopullisesti karkaamassa alueille, joille Beatleseillä ei ollut pääsyä, Beatles ymmärsi hajota. Jos yhtye olisi jatkanut 70-luvulle, siitä olisi tullut Wings.
Yellow Submarine Songtrack todistaa edustavammin ja kuunneltavammin kuin Valkoinen albumi Beatlesien musiikillisesta eklektisyydestä ja monipuolisuudesta. Löytyy lastenlauluja (nimikappale ja "All Together Now"), John Lennonin inhoamaa "mummonmusiikkia" ("When I'm Sixty-Four"), folk-rockia ("Nowhere Man"), uusklassismia ("Eleanor Rigby"), intialaisen musiikin ja rockin fuusiota ("Love You To"), hippimusiikkia ("All You Need Is Love", "Baby You're a Rich Man"), brittipsykedeliaa ("Only a Northern Song", "Lucy in the Sky with Diamonds", "It's All Too Much") ja yksinkertaisesti hyviä 60-lukulaisia biisejä ("Think for Yourself", "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band"/"With a Little Help from My Friends", "Hey Bulldog"). Parasta on se, että kappaleet on Yellow Submarinen DVD-julkaisua silmällä pitäen masteroitu ja remiksattu, jotkut radikaalistikin. Sointi on tuore ja moderni ja korva erottaa biiseistä uusia yksityiskohtia. Vuoden 1987 CD-uudelleenjulkaisujen surkeat miksaukset ja masteroinnit kuulostavat sen jälkeen melkeinpä kuuntelukelvottomilta - sanon tämän uusia masterointeja odotellessa, niidenhän pitäisi tänä vuonna tulla saataville...
"It's All Too Much", alun räjähtävästä feedbackistä lopun "too much! too much!" -hokemaan, on yksi George Harrisonin ja Beatlesien parhaita biisejä, koska se on niin löysä ja rento rakenteeltaan (kuten myös "Only a Northern Song", joka jostain syystä ei kelvannut Pepperille), soiniltaan täysin "svengaavaa Lontoota" ja vuotta 1967 ilmauksen kaikissa positiivisissa merkityksissä. Parhaatkin Beatles-kappaleet ovat yleensä harmittavan "tiukkoja" ja lyhyitä, aivan kuin George Martin viheltäisi pelin poikki usein juuri silloin kuin meno alkaa käydä kiinnostavaksi ("Rain", "Tomorrow Never Knows", "She Said She Said", "Got to Get You into My Life", "Lovely Rita" jne.). "It's All Too Much" ei pidä kiirettä, outro kestää minuutteja, velloen ja huojuen mahtavan soundinsa varassa (saiko McCartney siitä idean "Hey Juden" loppuun?). Kunpa Beatles olisi tehnyt tällaisia biisejä enemmänkin - valitettavasti lahjat ja mielikuvitus eivät riittäneet.
Yellow Submarine Soundtrackin kappaleet osoittavat, että vaikka Beatlesit eivät pohjimmiltaan konservatiivisina muusikkoina olleet suuria musiikillisia innovaattoreita (poikkeuksena eräät Revolver-Pepper-kauden biisit) jonkin Dylanin, Zappan tai The Whon tapaan - muuten kuin äänitysteknillisesti (tuottaja George Martinin ja äänittäjä Geoff Emerickin keksinnöt) - Beatlesit pystyivät silti nokkelina nuorina miehinä omaksumaan melkein kaikki keksinnöt, jotka 60-luvulla populaarimusiikissa tehtiin, ja pukemaan ne omaan melodiseen pop-laulumuottiinsa. Beatlesien oli tavallaan pakko yrittää tehdä sitä mitä muutkin, sitä mikä oli uutta ja kiinnostavaa. Muuten heitä olisi odottanut Elviksen kohtalo, täydellinen irrelevanttius. Beatlesien "kokeelliselle vaiheelle" oli vahva kaupallinen ja kapitalistinen peruste. Piti pysyä kehityksen tahdissa mukana, muuten eivät levyt olisi myyneet. Siinä vaiheessa kun musiikki oli lopullisesti karkaamassa alueille, joille Beatleseillä ei ollut pääsyä, Beatles ymmärsi hajota. Jos yhtye olisi jatkanut 70-luvulle, siitä olisi tullut Wings.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.