Miesystävä on saanut aspergerdiagnoosin ja vaikuttaa järkyttyneeltä. Hän ilmoitti vain yllättäen, ettei nyt jaksa pyörittää liian monia palasia elämässään ja lähetti vain linkin parille as-sivulle. Hän ei vastaa tekstareihin, eikä puheluihin. Ei kommentoi sähköpostejani. Tuntuu, että hän laittoi välit poikki.
En tiedä, mitä tehdä! Yritänkö ottaa yhteyttä vielä, vai annanko hänen olla rauhassa ja "kömpiä kolostaan" sitten kun hän niin kokee? Minä tahtoisin yrittää jatkaa suhdetta, tai vähintäänkin pysyä ystävänään, mutta en tiedä, missä mennään.
Olen jo jonkun aikaa epäillyt, että hänellä voisi olla asperger, mutten koskaan kehdannut ottaa asiaa esille, koska pelkäsin hänen loukkaantuvan moisista arveluista.
Tämän kokeneet, kuinka olette menetelleet, mitä tapahtui? Olemme nelikymppisiä, seurustelleet pari vuotta. En tahtoisi heittää tätä aikaa kaivoon, vaikka vaikeaakin on ollut, huh...
Miten aspergermiehen kanssa parisuhteessa?
19
1688
Vastaukset
- hänen toipua
ja luulen, että palaa esille vielä. Hän ahdistuu jos oikein alat pommittamaan.
Sanoit,että olit epäillyt assiutta, mutta mistä syystä mies sitten hakeutui saamaan dg:n? Omasta aloitteestaan vai kenen? Mistä tieto, että voi olla As? Harvemmin sentään aikuisena alkaa selvittää...
Olet tuntenut miehen jo pari vuotta ja sinulle on tullut selväksi miehen piirteet , luonne ja temperamentti. Yritä kertoa miehelle, että tunnet hänet ja hän yhä sama mies ja mikään dg ei muuta sinun tunteitasi. kerro, että hyväksyt hänet sellaisena kuin hän on tai juuri siksi.- Peloissaan
..kannustavasta viestistä!
Minä en todellakaan tiedä, missä mennään. En tiedä yhtään, miten hän on diagnoosin hankkinut vai onko hänkin vasta epäilysasteella, kun lähetti minulle ne linkit. En ole saanut häneen yhteyttä päviväkausiin. Ei vastaa mitenkään yhteydenottoihini.
Laitoin sähköpostia, jossa kerroin että ymmärrän nyt hänen käytöstään ja tahdon pysyä vähintään ystävänään, jollei hän tahdo jatkaa seurustelua. Siltä se tuntui... Kunpa hän lukisi meilini!?
Toivoin myös että voisimme jutella heti kun hän tuntee siihen olevansa valmis. Nyt yritän olla ainakin viikon, etten tavoittele häntä.
Itkettää. Hämmentää. - Lähes normaali
Peloissaan kirjoitti:
..kannustavasta viestistä!
Minä en todellakaan tiedä, missä mennään. En tiedä yhtään, miten hän on diagnoosin hankkinut vai onko hänkin vasta epäilysasteella, kun lähetti minulle ne linkit. En ole saanut häneen yhteyttä päviväkausiin. Ei vastaa mitenkään yhteydenottoihini.
Laitoin sähköpostia, jossa kerroin että ymmärrän nyt hänen käytöstään ja tahdon pysyä vähintään ystävänään, jollei hän tahdo jatkaa seurustelua. Siltä se tuntui... Kunpa hän lukisi meilini!?
Toivoin myös että voisimme jutella heti kun hän tuntee siihen olevansa valmis. Nyt yritän olla ainakin viikon, etten tavoittele häntä.
Itkettää. Hämmentää.Ystävälläsi on sisäinen kriisi, koska hän joutuu hyväksymään tosiasiat ja pureskelemaan kaikki ennakkoluulot mitä aspergereista on olemassa.
Ajattele aspergerin positiivisia puolia, emme me ole niin kauheita, vaikka emme olekkaan niin taitavia sosiaalisessa pelissä. Toisin sanoen emme "puukota selkään, emmekä käännä takkiamme" joka asiassa :)
- rauhallisuutta
Tuskinpa voit tehdä tilanteelle muuta kuin suhtautua siihen rauhallisesti ja saattaa ajatuksesi siitä jotenkin kumppanisi tietoon. Kaikenlaiset tunnemyrskyt ja ahdistelut ovat vain pahaksi.
Asperger-ihminen tarvitsee rinnalleen sellaisen toverin, joka ymmärtää, ettei hänellä ole tarkoitus loukata sanoillaan ja käyttäytymisellään, ja joka siis pystyy ottamaan kaiken hankaluuden tyynesti. Sanoisinpa, että kaikki johtuu olosuhteista. Mutta tuskin asperger-ihmistäkään voi pitää pyhimyksenä. Luulen, että varsinkin omissa oloissaan hän pystyy laskelmoimaan, kuten järki-ihmiset yleensäkin.
Kumppanin täytyy ymmärtää, että asperger-ihminen ei sinänsä ole mikään kummajainen, vaan poikkeuksellisen herkästi tunteva ihminen. Eikä kumppanilla saa olla pahoja henkisiä vaikeuksia, pikemmin päinvastoin. Luullakseni hänen tulisi olla mahdollisimman "normaali" ihminen, ei ainakaan samanlainen asperger-ongelmainen.
Nämä mietteet perustuvat itsetarkkailuuni todennäköisenä lievähkönä asperger-ongelmaisena. - Pilkkuviiva
Olen lukenut myös tuon "Loukkaantuvatko as-ihmiset herkästi" -ketjun ja pelkäänpä, yksi syy siihen, ettei hän ota yhteyttä on loukkaantuminen. Hän on saanut itselleen diagnoosin, pyöritellyt asiaa päässään kertomatta vielä minulle ja samalla minä olen kohdellut häntä töykeästi, kun en ole osannut suhtautua?
Meillä oli vähän ennen kuin asia paljastui, kinaa, esimerkiksi tapaaminen peruuntui, kun hänelle tulikin menoa kavereiden kanssa ja minä närkästyin suunnitelmien äkkimuutoksesta. En rähjännyt, mutta laitoin pari pettynytä tekstaria. Samoin hän juuri ennen uutisen paljastamista tekstiviestillä kertoi, että nyt on niin paljon pyöritettävää elämässä, ettei kaikkea ehdi. (=tavata minua) Minä närkästyin ja kommentoin, että olenko vain joku pyöritettävä minäkin.
Niinpä niin, nyt ymmärrän, että olisi pitänyt käytää erilaisia sanankäänteitä ja olla ymmärtävämpi. Mutta kiukustuksissani saatoin töksäytellä jotain sellaista, jonka hän otti erityisen voimakkaasti itseensä. Tavis olisi ehkä antanut vain samalla mitalla takaisin. Kaikillehan välillä riitaa tulee!
Epätoivoinen olo. Alkaa jo paniikki iskeä. Kuinka kauan jaksan pitää hiljaisuutta yllä ja odottaa, että hän ottaa minuun päin yhteyttä? Ja jos ei otakaan...- sfinxc
pitää kyllä muistaa että mies on mies oli hän assi tai ei. Samoin kuin nainen on nainen. Eli ota nyt huomioon mahdollisuus, että hän ei ehkä todella ole sinusta kiinnostunut. Nyt kun sai diagnoosinkin niin ei halua mitään valheita enää elämäänsä. Nimittäin jos mies on naisesta kiinnostunut niin hän kyllä haluaa tavata, käy vaikka katsomassa elokuva Jätä se, siinä se totuus tulee. Naiset aina syyttelee itseään, mutta miehet on yksinkertaisia olentoja, jos niitä kinnostaa niin ne haluaa tavata.
Ei assin psyyke ole niin hirveästi erilainen kuin muiden. Tunteiden ilmaisun kanssa on ongelmia, mutta tunteet on olemassa. Esim. assi voi vaikuttaa hyvin töykeältä, vaikka oikeasti yrittää olla vain kohtelias. Hän joutuu pinnistämään kaikkensa, että osaisi sanoa jotain ystävällistä ja sitten toiset loukkaantuvat hänen töykeydestään.
Assi ei ole mikään hauras olento joka tarvii ylenmäärin ymmärrystä. Monet assit on vielä älykkäitäkin ja ne näkee kyllä mitä ne itse on tekemässä. - adasaa
sfinxc kirjoitti:
pitää kyllä muistaa että mies on mies oli hän assi tai ei. Samoin kuin nainen on nainen. Eli ota nyt huomioon mahdollisuus, että hän ei ehkä todella ole sinusta kiinnostunut. Nyt kun sai diagnoosinkin niin ei halua mitään valheita enää elämäänsä. Nimittäin jos mies on naisesta kiinnostunut niin hän kyllä haluaa tavata, käy vaikka katsomassa elokuva Jätä se, siinä se totuus tulee. Naiset aina syyttelee itseään, mutta miehet on yksinkertaisia olentoja, jos niitä kinnostaa niin ne haluaa tavata.
Ei assin psyyke ole niin hirveästi erilainen kuin muiden. Tunteiden ilmaisun kanssa on ongelmia, mutta tunteet on olemassa. Esim. assi voi vaikuttaa hyvin töykeältä, vaikka oikeasti yrittää olla vain kohtelias. Hän joutuu pinnistämään kaikkensa, että osaisi sanoa jotain ystävällistä ja sitten toiset loukkaantuvat hänen töykeydestään.
Assi ei ole mikään hauras olento joka tarvii ylenmäärin ymmärrystä. Monet assit on vielä älykkäitäkin ja ne näkee kyllä mitä ne itse on tekemässä.Karkeaa yleistämistä ja älytön väittämä tuo, että miehet ovat yksinekertaisia ja jos ovat kiinnostuneita niin haluvat kyllä nähdä. Ihmiset eivät todellakaan ole niin yksinkertaisia, ties vaikka mies on ahdistunut, eikä sen takia halua juurin nyt tavata, jos hän todellakaan ei ole kiinnostunut, niin hän kyllä kertoisi sen suoraan, etenkin jos kyseessä on asperger-henkilö.
- Rohkaisun sanoja täältä
Edellinen vastautaus oli melko -- karu! Itse olen sitä mieltä, ettei kannata tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä omassa mielessään. Ei suuntaan eikä toiseen. Eikä pidä mennä asioiden edelle!
Ota rauhallisesti, pidä huolta omasta jaksamisestasi.
Miehillä voi olla joskus tarvetta ns. 'vetäytyä luolaansa'. Aloittaja, oletko lukenut Mars ja Venus -kirjoja? Mies saattaa ottaa välillä etäisyyttä, vaikka olisi rakastunutkin ja ehkä erityisesti juuri siksi. Et voi tietää, mitä miesystäväsi ajattelee, tai mitä hänen päässään liikkuu! Hän itse sen kertoo sitten omalla ajallaan ja omalla tavallaan! Älä turhaan hermoile, se ei ole hyväksi!
Tsemppiä! - Peloissaan
Olen ottanut nyt paljon selvää aspergeristä. Ilmeisesti tällainen "pakeneminen" kriisissä on normaalia as-käytöstä. Kun nyt vain tietäisi, palaako hän tunteittensa rauhoituttua takaisin... Tahtoisin jossain vaiheessa saada tilanteen selväksi: jatkammeko, eroammeko vai jäämmekö kavereiksi. Mies on hyvin vastuuntuntoinen, on vaikea uskoa, että hän jättäisi asian ikiajoiksi ilmaan roikumaan.
Ikävä ja epätietoisuus on inhottava yhdistelmä.- .......
Epäilen ettei palaa.
Itselläni on AS-diagnoosi. Kun kohdalle sattui sellainen kausi että täytyi saada omaa rauhaa niin käyttäydyin tyttöystävääni kohden samoin: kaikki kontaktit poikki, jätin vastaamatta viesteihin ynnä muihin. En niitä edes lukenut.
Muutamassa viikossa sain itseni taas koottua, mutta tuollainen käytös hävetti niin etten enää kehdannut häneen ottaa yhteyttä, arvelin että tuskin meikäläistä edes enää kaipaa kun ei uusia viestejä kuulunut. En ole sen jälkeen häntä nähnyt mutta ikävä painaa yhä.
Sinulle voisin suositella odottamaan kaksi, ehkä kolme viikkoa ja sen jälkeen yrittää uutta yhteydenottoa.
- aspeja perheessä
Joo, meillä ei edes tiedetty aspista yhtään mitään vielä pariinkymmeneen vuoteen. Ihmettelin välillä, että mies on normaali, ja sitten taas epäilin että onko hän skitsofreenikko.
Sitä luolaansa sulkeutumista, katoamista, sitä oli joka pelotti. Kun hän saattoi makoilla heinäladossa päiväkausia jopa viikkoja työn jälkeen, tai sitten kun oli omassa työssä, niin oli työhön lähtevinään, mutta päivät makoili heinäladossa, niin kyllä siinä tuli skitsofreniat ja muut mielentilasairaudet mieleen.
Ja aina kun hän katosi, sydäntä ahdisti, puristi, että mitä pahaa taas olen tehnyt. Vasta oltuamme 20 vuotta naimisissa selvisi, että hän on aspergeroireyhtymäinen. Tämä tuli pojan diagnoosin yhteydessä, sillä poika on kuin ilmetty isänsä. Poikaakin välillä ajattelin, että onko hän skitsofreenikko.
Mutta kun tuo aspergerin oireyhtymän diagnoosi selvisi, se helpotti, ja antoi vastauksia lukemattomille oudoille käyttäytymisrituaaleille ja käytökselle joista meillä oli ollut suuriakin vaikeuksia. Sitten hän suostui terapiaan ja kävi parisen vuotta terapiassa, ja siitä oli mahtava apu. Sen jälkeen meillä alkoi elämä sujua huomattavasti paremmin ja helpommin. Nykysin elämä on hyvää ja mukavaa.
Eikä aspergerit tähän loppuneet. Nuorinkin poika sai aspergerin diagnoosin. Olin sitä osannut odottaa, sillä hänenkin persoonallisuutensa oli siinä määrin erikoinen ettei muuhun tulokseen voinut edes tullakkaan. Kun olin lueskellut kirjoja, oli kuin olisi lukenut meidän perheen miesten elämäntarinaa. Käyttäytymisrituaaleja yms. arkipäivän suhtautumisia.
Kyllä meidän aspit on ainakin sellaisia, että luolavetääntymisistään huolimatta ne vaativat tai odottavat hyväksyntää eikä unohdusta.- Koskaan ei ole liian myöhäistä
Hei!
Kiitos kiinnostavasta ja positiivisesta viestistäsi. Asiat ratkesivat onnellisesti teillä! Hienoa, että miehesikin vielä aikuisiässä haki apua ja sai sitä.- Minkälaista terapiaa hän sai?
Olen kuullut monien valittavan, ettei aikuisille aspergereille oikein ole kuntoutusmahdollisuuksia. - Onko kuitenkin?
Hyvää jatkoa teille! - aspeja perheessä
Koskaan ei ole liian myöhäistä kirjoitti:
Hei!
Kiitos kiinnostavasta ja positiivisesta viestistäsi. Asiat ratkesivat onnellisesti teillä! Hienoa, että miehesikin vielä aikuisiässä haki apua ja sai sitä.- Minkälaista terapiaa hän sai?
Olen kuullut monien valittavan, ettei aikuisille aspergereille oikein ole kuntoutusmahdollisuuksia. - Onko kuitenkin?
Hyvää jatkoa teille!No minä se lähdin ensin, en jaksanut enää. Kaikkeen hän etsi syyllistä, ja minä olin kaikkeen syypää. Vaikka vain kaapista ei löydy sukkia, minä olin syyllinen siihenkin. Ja kuitenkin ne sukat löytyivät sieltä kaapista, ja sitten seurasi armoton suuttuminen, että joo "sinä se olet aina oiekassa" jne. Eli hänellä on aina ja tänäkin päivänä ensimmäinen tulkinta asioista, että joo, "sinähän se olet aina oikeassa".
Se minua ottaa raiveliin, että mitä oikeassa olemista siinä on, ja mikä kilpailu hänellä on aina meneillään, että kumpi se on oikeassa. Jos toinen tietää jotain, ei kait se ole suuttumuksen paikka, ja en ymmärrä vieläkään, että miten toinen ihminen voi ottaa sellaisen kilpailutilanteena, että "Sinä" olet aina oikeassa....
Ja kun pyydän, että kerääs sukkas lattialta, ja oio ne pyykkiä varten, etteivät ole mytyssä. Niin arvatkaapa, miten hän sen tulkitsee?
Kyllä sinäkin jätät joskus vaateitasi lojumaan. Herran tähden, kyse oli vain sukkien poimimisesta pois lattialta ja pyykkiin viemisestä, niin hän tulkitsee senky syyttelyksi.
No minä lähdin psykoterapiaan, mutta terapeutti sanoi mulle kahden käynnin jälkeen, että meidän on aivan turha jatkaa tätä terapointia, sillä ei saavuteta mitään, koska sulla on terveellä pohjalla tuo asenne ja ajattelumaailma, että se on teillä "joku muu" joka on psykoterapian tarpeessa, eli tarkoitti miestä.
Kotona kerroin, ettei siitä terapiasta mitään tullut, ja mitä terapeutti sanoi. Siitähän seurasi armoton suuttuminen, että tietenkin se olen "minä" se syyllinen....
Minä olin täysin neuvoton, en osannut asiaa käsitellä sen kummemmin, vaan jätin sikseen, ja elämä oli tuhannella mutkalla.
Mies mökötti, mylvi yökaudet sängyssä kuin poikimaan käyvä lehmä, potki ja takoi jaloillaan mielenosoiteukseksi patjaansa että kumpsutus vaan kävi, kun minä olin sitä, ja minä olin tätä jne... kaikkeen minä olin hänelle syyllinen.
Aikaa vierähti vielä jokunen kuukausi, kunnes hän oli psyykkisesti täysin loppu. Oli kuulemma jo asettakin suunnitellut, että tappaa minut. Metsämiehenä aseitakin oli, ja minun nukkuessa oli hypistellyt asetta ampuakseen minut.
Sitten eräänä päivänä hiki ohimoilla itki, ettei jaksa enää, tee mitä tahtojaan, hän ei enää jaksa.
Niinpä tilasin hänelle psykiatrin ajan ja siitä se alkoi. Psykiatri antoi lähetteen pariterapiaan, joka kuitenkin kääntyi lähinnä hänen terapoimisekseen. Minä olin mukana vain kerran kuussa, kun hän kävi joka viikko.
Psykoterapeutti kertoi, että ei ole tämä mies ainut aspergerongelmainen, heillä käy päivittäin useita aspergermiehiä terapiassa, ja korkeassakin yhteiskunnallisessa asemassa olevia, kun sosiaaliset taidot ei suju, niin niitä harjoitellaan terapiassa.
Kotiläksyjä, eli tilanteiden harjoittelua tuli joka viikolle. Luulen, että se merkitsee oleellisesti, haluaako aspergerhenkilö itse muutosta asiaan, vaiko jatkaa entiseen tyyliin, sillä varmasti on se oleellinen merkitys, mitä terapia sitten loppujen lopuksi antaa. Mitä hän siitä pystyy hyödyntämään. Meidän tapauksessa kun selkä oli seinää vasten, oli vain kaksi vaihtoehtoa, tukehtua omaan mahdottomuuteensa tai ottaa tarjottua apua vastaan. Meillä se terapointi onnistui.
Myös pojan kohdalla oli itsenäistyminen ylipääsemättömän vaikeaa. Kouluunkaan ei voinut mennä, kun olisi linja-autossa pitänyt matkustaa, niin kaikki katsovat häntä, kun hän autoon nousee. Vasta sitten lähti jatko-opiskelemaan, kun sai ajokortin ja pääsi omalla autolla matkat kulkemaan.
Mutta sitten työllistyminen. Ei sitten kotoa ei minnekkään. Sanoi itku kurkussa että "oma koti kullan kallis".
Laitoin hänet itsenäistymisterapiaan. Vaikka hän vastusti asiaa, mutta laitoin kuitenkin. Siis suoraan sanoen työnsin kotoa maailmalle. Kotoa käsin hän kävikin sitä itsenäistymisterapiaa, ja sitten yhtenä kauniina päivänä hän ilmoittaa, että nyt minä lähden työhön 200 km:n päähän.
Se oli kerrassaan paukaus, mutta lähti ja oli vuoden sillä työreisulla. Sukulaisia oli sillä paikkakunnalla jotka ottivat sikäli hänet siipiensä suojaan, että katsovat hänen rahankäyttöään, ja avustivat asunnon hankinnassa ysm.
Siellä hän innostui jatko-opiskelemaan, ja muutti takaisin kotiseudulle. Havitteli muttoa takaisin kotiin, mutten ottanut. Sanoin, että silloin tuo itsenäistymisprosessi taantuu. Hankittiin aivan kotoa läheltä oleva asunto, niin että päivittäin saattoi pyöriä kotona, mutta sitten oli myös oma yksityisyys. Se oli hyvä ratkaisu.
Ympäristö kyllä kauhisteli, ja osoitti närkästystään, miten nuori ei saa kotona asua, ja sossukin sitä ihmetteli. Mutta ajattelin, ihmetelkööt, se on heidän murheensa. Näitä peräkamarin poikia on tässä yhteiskunnassa aivan tarpeeksi, minun ei siihen talkoisiin enää tarvitse osallistua. Ja kun poika asuu niin lähellä, että joka päivä voi pyöriä kotinurkilla, niin turvallisuuskiin on aika hyvin hanskassa. Ja tämä on ollut erittäin onnistunut ratkaisu. Nyt hän on vuosia ollut jo työelämässä ja asunut omillaan, nyt jo vähän kauempana kotoa, mutta muutaman kerran viikossa silti tässä pyörähtää.
Lamasta huolimatta, vaikka työpaikka meni alta, lopetettiin, sai heti uuden työpaikan, eikä ole lamasta joutunut kärsimään yhtään.
Minun mielestäni perheemme aspilaisten tilanne on kohtuuhyvin tällä hetkellä. - Kuntoutusta aikuisille?
aspeja perheessä kirjoitti:
No minä se lähdin ensin, en jaksanut enää. Kaikkeen hän etsi syyllistä, ja minä olin kaikkeen syypää. Vaikka vain kaapista ei löydy sukkia, minä olin syyllinen siihenkin. Ja kuitenkin ne sukat löytyivät sieltä kaapista, ja sitten seurasi armoton suuttuminen, että joo "sinä se olet aina oiekassa" jne. Eli hänellä on aina ja tänäkin päivänä ensimmäinen tulkinta asioista, että joo, "sinähän se olet aina oikeassa".
Se minua ottaa raiveliin, että mitä oikeassa olemista siinä on, ja mikä kilpailu hänellä on aina meneillään, että kumpi se on oikeassa. Jos toinen tietää jotain, ei kait se ole suuttumuksen paikka, ja en ymmärrä vieläkään, että miten toinen ihminen voi ottaa sellaisen kilpailutilanteena, että "Sinä" olet aina oikeassa....
Ja kun pyydän, että kerääs sukkas lattialta, ja oio ne pyykkiä varten, etteivät ole mytyssä. Niin arvatkaapa, miten hän sen tulkitsee?
Kyllä sinäkin jätät joskus vaateitasi lojumaan. Herran tähden, kyse oli vain sukkien poimimisesta pois lattialta ja pyykkiin viemisestä, niin hän tulkitsee senky syyttelyksi.
No minä lähdin psykoterapiaan, mutta terapeutti sanoi mulle kahden käynnin jälkeen, että meidän on aivan turha jatkaa tätä terapointia, sillä ei saavuteta mitään, koska sulla on terveellä pohjalla tuo asenne ja ajattelumaailma, että se on teillä "joku muu" joka on psykoterapian tarpeessa, eli tarkoitti miestä.
Kotona kerroin, ettei siitä terapiasta mitään tullut, ja mitä terapeutti sanoi. Siitähän seurasi armoton suuttuminen, että tietenkin se olen "minä" se syyllinen....
Minä olin täysin neuvoton, en osannut asiaa käsitellä sen kummemmin, vaan jätin sikseen, ja elämä oli tuhannella mutkalla.
Mies mökötti, mylvi yökaudet sängyssä kuin poikimaan käyvä lehmä, potki ja takoi jaloillaan mielenosoiteukseksi patjaansa että kumpsutus vaan kävi, kun minä olin sitä, ja minä olin tätä jne... kaikkeen minä olin hänelle syyllinen.
Aikaa vierähti vielä jokunen kuukausi, kunnes hän oli psyykkisesti täysin loppu. Oli kuulemma jo asettakin suunnitellut, että tappaa minut. Metsämiehenä aseitakin oli, ja minun nukkuessa oli hypistellyt asetta ampuakseen minut.
Sitten eräänä päivänä hiki ohimoilla itki, ettei jaksa enää, tee mitä tahtojaan, hän ei enää jaksa.
Niinpä tilasin hänelle psykiatrin ajan ja siitä se alkoi. Psykiatri antoi lähetteen pariterapiaan, joka kuitenkin kääntyi lähinnä hänen terapoimisekseen. Minä olin mukana vain kerran kuussa, kun hän kävi joka viikko.
Psykoterapeutti kertoi, että ei ole tämä mies ainut aspergerongelmainen, heillä käy päivittäin useita aspergermiehiä terapiassa, ja korkeassakin yhteiskunnallisessa asemassa olevia, kun sosiaaliset taidot ei suju, niin niitä harjoitellaan terapiassa.
Kotiläksyjä, eli tilanteiden harjoittelua tuli joka viikolle. Luulen, että se merkitsee oleellisesti, haluaako aspergerhenkilö itse muutosta asiaan, vaiko jatkaa entiseen tyyliin, sillä varmasti on se oleellinen merkitys, mitä terapia sitten loppujen lopuksi antaa. Mitä hän siitä pystyy hyödyntämään. Meidän tapauksessa kun selkä oli seinää vasten, oli vain kaksi vaihtoehtoa, tukehtua omaan mahdottomuuteensa tai ottaa tarjottua apua vastaan. Meillä se terapointi onnistui.
Myös pojan kohdalla oli itsenäistyminen ylipääsemättömän vaikeaa. Kouluunkaan ei voinut mennä, kun olisi linja-autossa pitänyt matkustaa, niin kaikki katsovat häntä, kun hän autoon nousee. Vasta sitten lähti jatko-opiskelemaan, kun sai ajokortin ja pääsi omalla autolla matkat kulkemaan.
Mutta sitten työllistyminen. Ei sitten kotoa ei minnekkään. Sanoi itku kurkussa että "oma koti kullan kallis".
Laitoin hänet itsenäistymisterapiaan. Vaikka hän vastusti asiaa, mutta laitoin kuitenkin. Siis suoraan sanoen työnsin kotoa maailmalle. Kotoa käsin hän kävikin sitä itsenäistymisterapiaa, ja sitten yhtenä kauniina päivänä hän ilmoittaa, että nyt minä lähden työhön 200 km:n päähän.
Se oli kerrassaan paukaus, mutta lähti ja oli vuoden sillä työreisulla. Sukulaisia oli sillä paikkakunnalla jotka ottivat sikäli hänet siipiensä suojaan, että katsovat hänen rahankäyttöään, ja avustivat asunnon hankinnassa ysm.
Siellä hän innostui jatko-opiskelemaan, ja muutti takaisin kotiseudulle. Havitteli muttoa takaisin kotiin, mutten ottanut. Sanoin, että silloin tuo itsenäistymisprosessi taantuu. Hankittiin aivan kotoa läheltä oleva asunto, niin että päivittäin saattoi pyöriä kotona, mutta sitten oli myös oma yksityisyys. Se oli hyvä ratkaisu.
Ympäristö kyllä kauhisteli, ja osoitti närkästystään, miten nuori ei saa kotona asua, ja sossukin sitä ihmetteli. Mutta ajattelin, ihmetelkööt, se on heidän murheensa. Näitä peräkamarin poikia on tässä yhteiskunnassa aivan tarpeeksi, minun ei siihen talkoisiin enää tarvitse osallistua. Ja kun poika asuu niin lähellä, että joka päivä voi pyöriä kotinurkilla, niin turvallisuuskiin on aika hyvin hanskassa. Ja tämä on ollut erittäin onnistunut ratkaisu. Nyt hän on vuosia ollut jo työelämässä ja asunut omillaan, nyt jo vähän kauempana kotoa, mutta muutaman kerran viikossa silti tässä pyörähtää.
Lamasta huolimatta, vaikka työpaikka meni alta, lopetettiin, sai heti uuden työpaikan, eikä ole lamasta joutunut kärsimään yhtään.
Minun mielestäni perheemme aspilaisten tilanne on kohtuuhyvin tällä hetkellä.Hei!
Viimeisimpään viestiin viitaten,
Ymmärsinkö oikein, että psykoterapiassa voidaan aikuisen aspergerihmisen kanssa harjoitella vuorovaikutustaitoja? Ja annetaan kotitehtäviä?
Ovatko jotkut psykoterapeutit erikoistuneet vuorovaikutustaitojen kuntouttamiseen´? - tälläistäkin löytyy
aspeja perheessä kirjoitti:
No minä se lähdin ensin, en jaksanut enää. Kaikkeen hän etsi syyllistä, ja minä olin kaikkeen syypää. Vaikka vain kaapista ei löydy sukkia, minä olin syyllinen siihenkin. Ja kuitenkin ne sukat löytyivät sieltä kaapista, ja sitten seurasi armoton suuttuminen, että joo "sinä se olet aina oiekassa" jne. Eli hänellä on aina ja tänäkin päivänä ensimmäinen tulkinta asioista, että joo, "sinähän se olet aina oikeassa".
Se minua ottaa raiveliin, että mitä oikeassa olemista siinä on, ja mikä kilpailu hänellä on aina meneillään, että kumpi se on oikeassa. Jos toinen tietää jotain, ei kait se ole suuttumuksen paikka, ja en ymmärrä vieläkään, että miten toinen ihminen voi ottaa sellaisen kilpailutilanteena, että "Sinä" olet aina oikeassa....
Ja kun pyydän, että kerääs sukkas lattialta, ja oio ne pyykkiä varten, etteivät ole mytyssä. Niin arvatkaapa, miten hän sen tulkitsee?
Kyllä sinäkin jätät joskus vaateitasi lojumaan. Herran tähden, kyse oli vain sukkien poimimisesta pois lattialta ja pyykkiin viemisestä, niin hän tulkitsee senky syyttelyksi.
No minä lähdin psykoterapiaan, mutta terapeutti sanoi mulle kahden käynnin jälkeen, että meidän on aivan turha jatkaa tätä terapointia, sillä ei saavuteta mitään, koska sulla on terveellä pohjalla tuo asenne ja ajattelumaailma, että se on teillä "joku muu" joka on psykoterapian tarpeessa, eli tarkoitti miestä.
Kotona kerroin, ettei siitä terapiasta mitään tullut, ja mitä terapeutti sanoi. Siitähän seurasi armoton suuttuminen, että tietenkin se olen "minä" se syyllinen....
Minä olin täysin neuvoton, en osannut asiaa käsitellä sen kummemmin, vaan jätin sikseen, ja elämä oli tuhannella mutkalla.
Mies mökötti, mylvi yökaudet sängyssä kuin poikimaan käyvä lehmä, potki ja takoi jaloillaan mielenosoiteukseksi patjaansa että kumpsutus vaan kävi, kun minä olin sitä, ja minä olin tätä jne... kaikkeen minä olin hänelle syyllinen.
Aikaa vierähti vielä jokunen kuukausi, kunnes hän oli psyykkisesti täysin loppu. Oli kuulemma jo asettakin suunnitellut, että tappaa minut. Metsämiehenä aseitakin oli, ja minun nukkuessa oli hypistellyt asetta ampuakseen minut.
Sitten eräänä päivänä hiki ohimoilla itki, ettei jaksa enää, tee mitä tahtojaan, hän ei enää jaksa.
Niinpä tilasin hänelle psykiatrin ajan ja siitä se alkoi. Psykiatri antoi lähetteen pariterapiaan, joka kuitenkin kääntyi lähinnä hänen terapoimisekseen. Minä olin mukana vain kerran kuussa, kun hän kävi joka viikko.
Psykoterapeutti kertoi, että ei ole tämä mies ainut aspergerongelmainen, heillä käy päivittäin useita aspergermiehiä terapiassa, ja korkeassakin yhteiskunnallisessa asemassa olevia, kun sosiaaliset taidot ei suju, niin niitä harjoitellaan terapiassa.
Kotiläksyjä, eli tilanteiden harjoittelua tuli joka viikolle. Luulen, että se merkitsee oleellisesti, haluaako aspergerhenkilö itse muutosta asiaan, vaiko jatkaa entiseen tyyliin, sillä varmasti on se oleellinen merkitys, mitä terapia sitten loppujen lopuksi antaa. Mitä hän siitä pystyy hyödyntämään. Meidän tapauksessa kun selkä oli seinää vasten, oli vain kaksi vaihtoehtoa, tukehtua omaan mahdottomuuteensa tai ottaa tarjottua apua vastaan. Meillä se terapointi onnistui.
Myös pojan kohdalla oli itsenäistyminen ylipääsemättömän vaikeaa. Kouluunkaan ei voinut mennä, kun olisi linja-autossa pitänyt matkustaa, niin kaikki katsovat häntä, kun hän autoon nousee. Vasta sitten lähti jatko-opiskelemaan, kun sai ajokortin ja pääsi omalla autolla matkat kulkemaan.
Mutta sitten työllistyminen. Ei sitten kotoa ei minnekkään. Sanoi itku kurkussa että "oma koti kullan kallis".
Laitoin hänet itsenäistymisterapiaan. Vaikka hän vastusti asiaa, mutta laitoin kuitenkin. Siis suoraan sanoen työnsin kotoa maailmalle. Kotoa käsin hän kävikin sitä itsenäistymisterapiaa, ja sitten yhtenä kauniina päivänä hän ilmoittaa, että nyt minä lähden työhön 200 km:n päähän.
Se oli kerrassaan paukaus, mutta lähti ja oli vuoden sillä työreisulla. Sukulaisia oli sillä paikkakunnalla jotka ottivat sikäli hänet siipiensä suojaan, että katsovat hänen rahankäyttöään, ja avustivat asunnon hankinnassa ysm.
Siellä hän innostui jatko-opiskelemaan, ja muutti takaisin kotiseudulle. Havitteli muttoa takaisin kotiin, mutten ottanut. Sanoin, että silloin tuo itsenäistymisprosessi taantuu. Hankittiin aivan kotoa läheltä oleva asunto, niin että päivittäin saattoi pyöriä kotona, mutta sitten oli myös oma yksityisyys. Se oli hyvä ratkaisu.
Ympäristö kyllä kauhisteli, ja osoitti närkästystään, miten nuori ei saa kotona asua, ja sossukin sitä ihmetteli. Mutta ajattelin, ihmetelkööt, se on heidän murheensa. Näitä peräkamarin poikia on tässä yhteiskunnassa aivan tarpeeksi, minun ei siihen talkoisiin enää tarvitse osallistua. Ja kun poika asuu niin lähellä, että joka päivä voi pyöriä kotinurkilla, niin turvallisuuskiin on aika hyvin hanskassa. Ja tämä on ollut erittäin onnistunut ratkaisu. Nyt hän on vuosia ollut jo työelämässä ja asunut omillaan, nyt jo vähän kauempana kotoa, mutta muutaman kerran viikossa silti tässä pyörähtää.
Lamasta huolimatta, vaikka työpaikka meni alta, lopetettiin, sai heti uuden työpaikan, eikä ole lamasta joutunut kärsimään yhtään.
Minun mielestäni perheemme aspilaisten tilanne on kohtuuhyvin tällä hetkellä.se, että on olemassa erilaisia as-ihmisiä. Itse tunnen erään nuorehkon miehen joka on pärjännyt elämässä aika normaalisti vaikka monia rituaaleja, neurooseja on ja on niissä kiinni...
Hän on aina tykännyt matkustella "huvikseen" vaikka kotipaikkakunnan paikallisbusseissa. Astunut bussiin ja ajanut koko kierroksen päätepysäkiltä toiseen huvikseen...Joten ei kaikkia pelota astua bussiin tms...Erilaisuuden kirjoa löytyy assien keskuudesta vaikka kuinka. - On, on...
Kuntoutusta aikuisille? kirjoitti:
Hei!
Viimeisimpään viestiin viitaten,
Ymmärsinkö oikein, että psykoterapiassa voidaan aikuisen aspergerihmisen kanssa harjoitella vuorovaikutustaitoja? Ja annetaan kotitehtäviä?
Ovatko jotkut psykoterapeutit erikoistuneet vuorovaikutustaitojen kuntouttamiseen´?http://fi.wikipedia.org/wiki/Toimintaterapeutti
On noita Suomesta, paljonkin, ja paljon hyödyllisempää kuntoutusta assille kuin mitkään laakitykset tai psykiatriat.
- Kuntoutusta aikuisille?
Tänne aiemmin vastanneen naisen puoliso ei käsittääkseni saanut hoidokseen minkäänlaisia psyykenlääkkeitä. Heidän perheensä tilanteessa kyseinen psykiatri kaikesta päätellen pystyi auttamaan miestä ja näin koko perhettä. Edellytyksenä oli miehen motivoituneisuus muuttaa joitakin käyttäytymisensä puolia.
Toimintaterapiassa ei sen sijaan kuntoututeta vuorovaikutustaitoja, vaikka muuten hyvä kuntoutusmuoto aspergersyndroomaisille usein onkin. Etenkin lapset usein käyttävät toimintaterapeutin palveluja. Jos aikuiset aspergerihmiset käyvät toimintaterapiassa, mitä siellä harjoitellaan?
Puheterapiaa tiedän aspergerlasten useinkin saavan vuorovaikutustaitojen harjoittelemiseksi, mutta mikä on tilanne aikuisten osalta? - ritalin
No, ihan perus mielenterveysjuttua tää... eli hän saattaa olla liian stressaantunut yleisesti ja ahdistunut suhteessa. Ahdistus aiheuttaa estymystä ja voi johtua siitä, että hän ei ehkä tiedä, mitä haluaa suhteessanne. Eipä tässä muuta.
- Anonyymi
Jatkatte keskustelua!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Voitasko leikkiä jotain tunnisteleikkiä?
Tietäisi ketä täällä käy kaipaamassa.. kerro jotain mikä liittyy sinuun ja häneen eikä muut tiedä. Vastaan itsekin kohta801827Tietysti jokainen ansaitsee
Hän varmasti ansaitsee vain parasta ja sopivinta tietenkin, suon sen onnen hänelle enemmän kuin mielelläni. Aika on nyt181699- 161524
50+ naiset kyl
Lemottaa sillille mut myös niitte kaka lemottaa pahlle ku kävin naiste veskis nuuhiin191213En voi sille mitään
Tulen niin pahalle tuulelle tästä paikasta nykyisin. Nähnyt ja lukenut jo kaiken ja teidän juttu on samaa illasta toisee121204Välitän sinusta mies
Kaikki mitä yritin kertoa tänään ei mennyt ihan putkeen..Joka jäi jälkeenpäin ajateltuna suoraan sanottuna harmittaa aiv61192hieman diabetes...
Kävin eilen kaverin kanssa keskusapteekissa kun on muutama kuukausi sitten tullut suomesta ja oli diabetes insuliinit lo121156Annetaanko olla vaan
Siinä se, tavallaan kysymys ja toteamuskin. Niin turhaa, niin rikkovaa. On niin äärettömän tärkeä, ja rakas olo.. N291131Miten joku voi käyttää koko elämänsä
siihen että nostelee täällä vanhoja ketjuja ja troIIaa niihin jotain linkkiä mitä kukaan ei avaa? Ihmisellä ei ole mitää81129Pakkoruotsi on leikkikieli, jota ei ole tarkoituskaan osata
Pakkoruotsi on leikkikieli. Ennen leikkikieltä sanottiin siansaksaksi, sitten keksittiin tilalle pakkoruotsi. Pakkoruot71124