Niin, eli olen yhden alle vuoden ikäisen pojan koti-äiti, minulla on kyllä mies, eli en ole yh.
Haluaisin hieman kysellä onko mulla minkäänlaisia kohtalotovereita, vai vaadinko kenties vaan liikaa...
Tässäpä tulee taustaa:
Eli muutimme toiselle paikkakunnalle, ei työn perässä vaan ihan sen takia, että maalla on NIIN paljon halvempia asuntoja ja tietysti oma rauha. No siitäpä ei aikaakaan, kun huomasin olevani raskaana, meillä oli kyllä ehkäisy käytössä, mutta poikaa ei kaduta, se on parasta mitä on voinut tapahtua!
No sitten kävi niin, että minä jouduin suhteellisen ajoissa jäämään sairaslomalle ja sitä myöden myöss tippui tulot ja minun auto jouduttiin laittamaan seisontaan, nyt olen kotona "vankina" pienen poikani kanssa. Mieheni käy päivittäin töissä ( viikonloput yleensä vapaana), mutta pitkän työmatkan takia hän on pois kotoa työpäivisin n. 13-14 tuntia.
Kun hänellä on esim. aamuvuoro, hän painuu kotiin tullessaan syönnin kautta päikkäreille ja viitsii nousta ylös siinä vaiheessa kun olen laittamassa poikaamme yö-unille, n. klo. 18-19 aikoihin. Eli minä en pääse mihinkään ilman poikaamme, en edes kauppaan, eikä nyt pidä ymmärtää väärin, tietenkin voin ottaa poikamme mukaan ja otankin, mutta edes JOSKUS olisi kiva päästä ihan yksin!
Minä en käy baareissa, eikä ole sellaisia harrastuksia johon ei poikaa voisi ottaa mukaan, meillä ei asu sukulaisia lähellä, eli en voi viedä edes päiväksi mummolaan, että saisin edes siivottua, koskakohan olen päässyt viimeksi kunnolla juttelemaan kavereideni kanssa? Hmm.... joskus raskauasaikana- 9 kk sitten...
Mieheni kyllä " hoitaa" poikaa, aina jos hänellä on omasta mielestä aikaa!!! Ahdistus on niin hirveä, kun en pääse liikkumaan vapaasti päivisin, pitäisiköhän vaan kituuttaa ja ottaa oma auto pois seisonnasta jotta säilyis edes viimeinen järjen hiven mitä ehkä on vielä jäljellä....
Teksitini saattaa olla hyvinkin epäselvää, mutta nyt vaan hermostuttaa koko homma NIIN paljon ettei mitään tolkkua!!!!!!
Haluaisin hieman kysellä onko mulla minkäänlaisia kohtalotovereita, vai vaadinko kenties vaan liikaa...
Tässäpä tulee taustaa:
Eli muutimme toiselle paikkakunnalle, ei työn perässä vaan ihan sen takia, että maalla on NIIN paljon halvempia asuntoja ja tietysti oma rauha. No siitäpä ei aikaakaan, kun huomasin olevani raskaana, meillä oli kyllä ehkäisy käytössä, mutta poikaa ei kaduta, se on parasta mitä on voinut tapahtua!
No sitten kävi niin, että minä jouduin suhteellisen ajoissa jäämään sairaslomalle ja sitä myöden myöss tippui tulot ja minun auto jouduttiin laittamaan seisontaan, nyt olen kotona "vankina" pienen poikani kanssa. Mieheni käy päivittäin töissä ( viikonloput yleensä vapaana), mutta pitkän työmatkan takia hän on pois kotoa työpäivisin n. 13-14 tuntia.
Kun hänellä on esim. aamuvuoro, hän painuu kotiin tullessaan syönnin kautta päikkäreille ja viitsii nousta ylös siinä vaiheessa kun olen laittamassa poikaamme yö-unille, n. klo. 18-19 aikoihin. Eli minä en pääse mihinkään ilman poikaamme, en edes kauppaan, eikä nyt pidä ymmärtää väärin, tietenkin voin ottaa poikamme mukaan ja otankin, mutta edes JOSKUS olisi kiva päästä ihan yksin!
Minä en käy baareissa, eikä ole sellaisia harrastuksia johon ei poikaa voisi ottaa mukaan, meillä ei asu sukulaisia lähellä, eli en voi viedä edes päiväksi mummolaan, että saisin edes siivottua, koskakohan olen päässyt viimeksi kunnolla juttelemaan kavereideni kanssa? Hmm.... joskus raskauasaikana- 9 kk sitten...
Mieheni kyllä " hoitaa" poikaa, aina jos hänellä on omasta mielestä aikaa!!! Ahdistus on niin hirveä, kun en pääse liikkumaan vapaasti päivisin, pitäisiköhän vaan kituuttaa ja ottaa oma auto pois seisonnasta jotta säilyis edes viimeinen järjen hiven mitä ehkä on vielä jäljellä....
Teksitini saattaa olla hyvinkin epäselvää, mutta nyt vaan hermostuttaa koko homma NIIN paljon ettei mitään tolkkua!!!!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehdottomasti otat auton pois seisonnasta. Tingitte jostain muusta ja miehesi kuuluu maksaa ne auton kulut, bensat kans.
Minulla oli samanlainen tilanne, muutin pääkaupungista maaseudulle esikoisen synnyttyä ja jäin kotiäidiksi. Olin alkuun tulla hulluksi siinä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Auto oli ehdoton psyykelääke, päästii edes ihmistenilmoille joskus.
Lopunviimein olen tutustunut uuden asuinseudun ihmisiin ja saanut ystäviä. En edes muista alkuaikojen ahdistusta ja kaupungin kaipuuta enää, olen löytänyt maaseudun rauhan. :D
sun on tehtävä tilanteelle jotakin. Etenkin niin, että pääsisit edes pojan kanssa liikkeelle kerhoihin, muskariin, leikkipuistoon mammoja tapaamaan tms. Otat auton pois seisonnasta edes loppuvuodeksi ja katsotte, pärjäättekö. Mulla 2lasta, muutimme maalle omakotitaloon ja miehellä ei mitään mahista oikeastaan milloinkaan hoitaa lapsia, ja meillä vain yksi auto. Mies tekee kuitenkin vuorotyötä ja tasan tarkkaan olen organisoinut niin että sosiaalinen elämä on vilkasta eli lähdemme aina liikkelle kun auto järkevään aikaan käytössä. Ja tämä aika on ollut ihanaa, elämän parasta aikaa. Olisi kyllä todella tukalaa olla motissa kotona, en halua edes kuvitella tilannetta... Nyt olen pääsemässä yksin, kun sain järkättyy lastenhoidon pariks tuntii viikossa. Mietipä kaikki vaihtoehdot:saatko mitenkään lastenhoitajan järkättyy edes joskus teille/lapsi hoitoon jonnekin vähäksi aikaa/kulkeeko busseja että pääsisit pajan kanssa. Ole nyt aktiivinen ja hyödynnä kaikki mahdollisuudet!
Kiitos rohkaisevista viesteistä, minulla on kyllä pyörässä kiini lasten istuin jolla pääsen pois aina kun se kauhein ahdistus iskee.
Meiltä vai lähimpään kauppaankin on matkaa pikkasen vajaa 20 kilsaa niin ei aina jaksais lähteä näissä alkavissa syysmyräköissä polkemaan poitsun kanssa edes takasin.
Pitääpi jutella tuon ukkelin kanssa kunhan kotiutuu ( siis ei sillä ettenkö saisi autoa ajoon vaan siihen pitää tehdä jotain korjauksia ensin).
Ehkäpä asiaa tosiaan vielä vaikeuttaa se, etten tunne täältä ketään ja kaikki kaverini ovat kaukana, tai no autolla n. 2 tunnin päässä...
Kuulostaa liiankin tutulle. Jos olisin sinä ottaisin sen auton ja äkkiä, mut mul on ongelmana silmä. Toinen silmä yllättäin sokeutui toukokuus, enkä päässy pitkiin aikoihin ees pihalle valonarkuuden takia. Nyt on kyl leikkauksia tehty ja silmä paremmas kunnos, mut autolla en pysty ajelee moniin kuukausiin, enkä pysty lähtee tuonne pihalle vielkää aurinkoisella ilmalla ja linja-autoja on turha yrittää tähystellä. Alkaa kaatuu seinät päälle, en oo maaliskuun jälkeen viettäny kun 2 tuntia aikaa YKSIN kaupassa... oisko jotai hyviä ehdotuksia tähän tunteeseen...
Perhettäni rakastan yli kaiken enkä siitä muuten haluaisi eroon hetkeksikään, mutta joskus omaa aikaa olis vaan pakko saada
Voi kun olisikin joku hyvä ratkaisu "takataskussa".... Asuuko sulla ystäviä/ sukulaisia lähellä? Jos, niin voisiko he ottaa joskus muutamaksi tunniksi hoitoon lapsen/ lapset niin saisit omaa rauhaa.
Mua aina välillä niin nyppii nuo meidän pojan isovanhemmat ( siis omani, että mieheni) vanhemmat, kun niin avosylin kuulemma hoitaisi ja jne.... Eipä he kuitenkaan koskaan ole valmiita itse ajelemaan meille jotta päästäisiin mieheni kanssa vaikka elokuviin tai ulos syömään.
Me kun ei oikein voida tuosta vain lähteä yöksi pois, kun meillä asuu koiria jotka eivät voi sietää muita elukoita, eikä oikein ole tottuneet kerrostaloon ja kaikki sukulaiset asuu kerrostalossa...