nyrkkeilijäpatsas

Zakuskat kirjoitti:

Mieleeni ei ole milloinkaan ennen juolahtanut millainen kontaktimagneetti lastenvaunut ovat. On hienoa sanoa ennen, sillä aivan kuin aika olisi irronnut telineestään ja ponkaissut liikkeelle, kiitäisi nyt pitkin rataa väsymättä ja horjumatta kohti maalia. Tuntuu, että olisin ollut vanhempi jo ikuisuuden, vaikka lapsi on vasta pariviikkoinen. On kuin kaartaisin sisäradalla takakaarteeseen ja ymmärtäisin olevani siinä niin hyvissä asemissa että varmasti voittaisin kisan. En tunne vieläkään väsymystä. On kuin pursuisin energiaa. Tilanne hieman ahdistaa minua, sillä olen lukenut kymmeniä artikkeleita siitä miten kaikki voi mennä vikaa, miten joku voi masentua, ahdistua ja paeta tilannetta itseensä.

Työnsin upouudet vaunut pihalle ja parkkeerasin ne nyrkkeilypatsaan viereen, tyttö tuhisi hyppyrinokkanenällään, torilla oli vimmattu vilinä.

Hissimatkat ovat aina ahdistaneet minua, ja syystä: olin vasta kuuden kun häkkihissi jäi jumiin kerrosten väliin vessaan menijä sisällään. Jälkeenpäin ajatellen ei siinä mitään muuta ihmeellistä ollut kuin se alun odotus että joku tulisi ja pelastaisi pulasta - ja hätä, mutta nyt meitä olisi hississä aina kaksi, joista toinen ei takuulla kestäisi kovinkaan kauan odotusta. Tämän vuoksi otan vaunuihin mukaan ylimääräisiä Tutteli-annoksia ja pulloihinsa pestyjä lisätutteja, vaippoja ja puklurättejä, sillä koskaan ei voi tietää miten kauan joutuisimme odottamaan pelastajiamme. Ainoastaan pyllysuihkun ongelma on vielä ratkaisematta, muuten olen varautunut kaikkeen. Olen jopa valmis kaikista estoistani huolimatta imettämään julkisissa ja avoimissa tiloissa jos tarve niin vaatii. Olen uhrautuvalla mielellä. Tunnen olevani hieno ihminen, sellainen, joka kykenee muuntautumaan tarvittaessa, joustamaan ja voittamaan itsensä ja estonsa.

Kuulostan aivan kokoomusnuorelta.

Huomaan lastenvaunumagneetin aiheuttavan lisäkysymyksiä joihin en mielelläni haluaisi vastata. Kaikenlainen vauvoihin liittyvä kyllä sujuu - kunhan ei vain peittele tietämättömyyttään ja on suora ja rehellinen vaikka miten kirpaisisi - mutta hienovaraiset lisäkysymykset isän osallistumisesta vauvanhoitoon ovat vaikeita. Huomaan valehtelevani. Kerron tarinoita isyyslomallaan olevasta ihmeisästä joka jäi tekemään ruokaa kun lähdimme torille hakemaan vihanneksia.
Huomaan, etten osaa levittää vaunujen päälle sadesuojaa, se on kova ja kirkas mytty verkkopussissa ja käsittämättömän muotoinen. En ole valmistautunut sen asentamiseen, olen pitänyt sitäkin itsestään selvyytenä, ja nyt se lyö minua pihalla sateessa sormille. Käteni vapisevat kun yritän venytellä sitä paikoilleen. Tuntuu, että koko maailma nauraa minulle ja säälii avutonta lasta jolla on tällainen koheltava ja epäpätevä äiti. Sydän hakkaa kuin varpusella jonka lapsena löysin satamasta. Lintu lyödään pois käsistä ja sanotaan että se on saastainen ja sairas ja että siitä voisi tarttua vaikka mitä tauteja, vaikka kuolemantauteja, joten oli parasta olla koskematta siihen. Muistan saippuan hajun. Äiti oli jo silloin poissa.

Kuulostan aivan demarirunoilijalta.

Torilla saan apua tutulta torikauppiaalta sadesuojaan ja sen älyttömyyksiin. Tutut ihmiset eivät kysele mitään turhaa. Kerron heille vapautuneesti millaisiin kummallisuuksiin joudun tämän tästä. Etenkin heitä suuresti huvitti värikäs kertomukseni kyvystäni yhdistää Hesarin lukeminen, imetys ja aamuistunto yhteen ja samaan syssyyn. Keräilen vihanneksia ja muistelen mitä kaikkea makaroni-vihannespataan tuli laittaa. En muista reseptistä juuri mitään, mutta olen luullakseni saanut kiinni improvisoinnin jalosta taidosta, siitä ideasta, jossa asiat ja ilmiöt mahdollistavat monenlaisia lähestymis- ja soveltamiskeinoja. Minulla on tunne, että takasuoran vaikea kaarre askel askeleelta ehtyy ehtymistään ja pitkä ja nautinnollinen suora aukeaa edessäni.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä