Tuurilla mennään....

Kolme vuotta sitten pyöräillessäni koulusta kotiin lähdin ylittämään suojatietä jonka viereen oli pysäköity iso paketti auto joka esti näkyvyyden tielle se on viimeinen asia jonka tapahtumasta muistan.
Sairaalassa kerrottiin että olin ajanut yhteen auton kanssa, auto oli iskeytynyt kylkeeni yli seitsemänkympin vauhdilla, pöyrästäni ei ollut jäljellä muita ehjiä osia kuin soitto kello ja minä olin iskeytynyt auton konepeltiin siitä lentänyt päin tuulilasia joko oli sirpaloitunut pääni osuttua siihen, sitten olin jatkanut lentoani auton katon yli ja lopulta pudonnut viiden metrin päähän törmäys paikasta ja vielä kolauttanut kalloni kadun reuna kiveen. Kaksi päivää myöhemmin pääsin sairaalasta, ainoa ruhje/vaurio jonka olin saanut oli asfaltin aiheuttama hiertymä selässäni muuten olin täysin kunnossa ja mikä parasta vuosia vaivannut mikreenini oli poissa ja on edelleen.
En ole uskovainen ihminen, en kiitä Jumalaa selviytymisestäni, en pidä sitä ihmeenä. Vanhemmat, sukulaiset ja kaverit kauhistelevat sitä että minähän olisin voinut kuolla. Minä en. Minkään laista kammoa/pelkoa ei ole tapauksesta jäänyt, ajan pöyrälläni edelleen ja ilman kypärää.

Siksi minä oikeastaan kysynkin, pitäisikö minun muuttaa asennettani? Muistaa se kuinka onnekas minä olin? Kunnioittaa sitä että selvisin noin vähällä?
Ajattelen että se mitä tapahtuu niin tapahtuu ,meidän on turha pelätä. Ja se mitä on tapahtunut sitä on turha muistella ja murehtia.