Jaa-a, en tiedä mistä sain päähäni edes aloittaa tätä, luultavasti hetken mielijohteesta kuten suurin osa muistakin typeryyksitä joita olen elämässäni tehnyt. Tai ehkä sitä voisi kutsua jonkin sortin "avautumiseksi" mahdollisuudeksi tyhjentää päätään ajatuksistaan.
Jos luulette tuntevanne jonkun jolla on todella kieroutunut maailmankuva, niin olette väärässä. Kukaan ei tule pääsemään minun tasolleni. Voisin varmaan kirjoittaa tähän vaikka kuinka pitkän sepustuksen, ehkä kirjoitankin, en tiedä vielä, mutta yritän parhaani mukaan tehdä tästä mahdollisimman lyhyen ja ytimekkään, ymmärrettävän.
Joten... tästä se lähtee.
Minä, 19 vuotias ,terve, nuori mies. Ainut lapsi.
Olen aina halunnut tietää mikä saa ihmisen lähtemään johonkin suuntaan ajatuksissaan ja elämänkatsomuksesaan. Mikä on minun kohdallani aiheuttanut sen mikä minusta on jo nyt tullut?
Mikä saa ihmiset uskomaan Jumalaan tai mikä saa ihmiset halveksimaan toisiaan niin paljon että se muuttuu rasisteseksi vihaksi.
Minä en usko Jumalaan, mutta en en pidä oikeastaan mitään mahdottomana.
Ihmiset näkevät maailman niin monilla tavoin, jotkut näkevät sen vaaleanpunaisten, jotkut tasaisen harmaiden ja jotkut täysin mustien lasien läpi. Minä en mielestäni kuulu mihinkään näistä. En näe maailmaa synkkänä tai pidä elämäämme merkityksesttömänä, vaikka joskus ajattelenkin että sitä se on, päämäärätöntä. Keräämme omaisuutta, haaveilemme isommista taloista, hionoista autoista, Lotto voitoista vaikka lopussa tuo kaikki ei ole minkään arvoista kuten ei myöskään se mitä olemme saaneet aikaan, kun minä täältä jonain päivänä lähden kaikki ne työvuodet jotka olen raatanut oman selviytymiseni puolesta sekä yhteiskunnan puolesta, täysin turhia ja ennen kaikkea minun kannaltani kaikki se aika hukkaan heitettyä. Yhteiskunta ei edes huomaa poismenoani, he ovat saaneet minusta jo kaiken tarvittavan, jokaisen euron jonka ovat veroina minulta imeneet. Jälkeläiseni toki muistavat minut, ja heidän jälkeläisensä myöskin. Mutta vain siksi että olin sukulainen, läheinen.
Minun isäni on minulle hyvä varoittava esimerkki, en ikinä anna itsestäni tulla hänen kaltaistaan. Joka ilta kun hän tulee töistä kotiin, hän avaa television ja aloittaa sen joka päiväisen valittamisen siitä kuinka suomen hallitus on aivan perseestä, ja köyhiä sorretaan jne.......
Viikon loppuna hän istuu omalla terassillaan ja juo kylmää olutta että se ainakin siitä kyöhyydestä.
En aijo ikinä äänestää, en näe mitään syytä, en usko että minun äänelläni on mitään merkitystä. Enkä oikeastaan edes haluaisi äänestää. Minulla on aivan sama ketkä tätä maata johtavat.
En myöskään aio enää koskaan astua jalallani kirkkoon tai suostua kuuntelemaan vapaa ehtoisesti minkäänlaista Jumala höpötystä.
Ilman politiikkaa ja uskontoja tämä maailma olisi paljon parempi paikka.
En kuitenkaan näkemyksistäni huolimatta arvostele ketään, viimeinen asia johon alentuisin on se että pitäisin itseäni jotain ihmistä parempana. Sillä loppujen lopuksi ainut asia joka minut ja Afrikan savimajassa asuvan nälkäänäkevän tummaihoisen lapsen erottaa on pienen, pieni pala onnea, täyttä tuuria. Se on niin pieni mahdollisuus syntyä Suomeen, se on niin pieni että sitä tuskin kyetään edes mittaamaan.
Ja nyt pääsemmekin näin aasin siltaa pitkin tähän näkemykseeni jo kerran mainitusta rasistisestavihasta.
Amistossa (ammattikoulussa) sen huomasi, ainakin luokkani kohdalla. Erityisesti yksi ei niin rakkaista luokka tovereistani oli sitä mieltä että lähiidän ongelmat ratkaistaisiin parilla ydinpommilla ja monena päivänä kävellessämme kotiin eräs toinen luokkalaisistani jaksoi huomauttaa viereisestä oppilaitoksesta tulevista tummaihoisista. Minä en ikinä tule katsomaan erillaisia ihmisiä tällä tavalla, enkä tule ikinä näyttämään lapsilleni huonoa esimerkkiä tässä asiassa, en ikinä tule käyttämään sanaa.. tiedätte kyllä. Isäni on tässäkin kohtaa varoituksena, hän on käynyt kuolunsa 60 luvulla ja silloin opikirjoissa oli kuva tummasta miehestä ja sen vierässä nimitys jolla häntä tuli kutsua... ja mielessä hän tuo sana on tähän päivään asti pysynyt. Saamme äitini kanssa harvase karta huomauttaa että se on väärin, "Mitä pahaa siinä nyt on." tulee vastaukseksi.
En luo lehtiä, salaan ne vain läpi ja vilkaisen otsikot. Anteeksi jos kuulostan karulta, mutta en kykene ymmärtämään miksi ihmiset jaksavat kauhistella ja ihmetellä sitä kun joka päivä lehdistä saa lukea kuinka joku on puukotettu, tai hakatt ja ryöstetty, kuinka joku on ajanut humalassa tai huumeissa. Luulisi että 2000 vuodessa ihmiset olisivat jo tottuneet siihen että nämä asiat ovat osa elämää, pahoja asioita tapahtuu emmekä me voi niille mitään. Tai tämä, luultavasti monille edelleen arka aihe. Nämä suomen kuolu ammuskelut. Kuinka on mahdollista että sitä voidaan ihmetellä, kauhistella että kuinka näin nyt on voinut tapahtua meidän rakkaassa suomen maassa. Itse en ole yllättynyt. Ja mikä minusta pahinta asiaan yritetään etsiä syyllistä kaikin mahdollisin keinoin, syytetään sitä että nuoret ottavat mallia amerikasta. Voi olla tottakin, itse en tahdo uskoa. Sitten on myös tämä tutt litania, video, pelit ja väkivälta elokuvat jotka ovat nykypäinä kaikkien saatavilla. Höpö höpö, ne eivät aiheuta mitään. Mikään näistä ei sulje pois sitä tosiasiaa että henkilöt olivat ahdistuneita ja vihasivat yhteiskuntaa. Olisivat silti voineet jättää muiden elämät rauhaan.
Ja jälleen tästä pääsemme näkymätöntä aasin siltaa pitkin masennuksen ja itsemurha aikeiden piiriin.
Minä en, en edes sen kaiken jälkeen millä tavalla näin maailman, en pidä itseäni masentuneena, enkä usko että ikinä edes masennun. En oikeastaan edes usko koko masennukseen. Uskon että ihminen kykenee olemaan niin vahva. Jos hän vain tahtoo hän (kuten itse olen jo vuosia tehnyt) kykenee sulkemaan kaikki pahat asiat mielestään, ei luultavasti koskaan unohtamaan, mutta sulkemaan, oppimaan olemaa ajattelematta tai olemaan välittämättä näistä asioista. Tämä asa on ainut jossa pidän itseäni muita parempana kykenen olemaan niin välin pitämätön (hyvässä mielessä, toivottavasti) ja pitämään minulle tapahtuvia asioita niin merkityksesttöminä, että ne eivät tunne missään.
Tämä asenne on kuitenkin aiheuttanut pahoja sivu vaikutuksia, en oikeastaan enää osaa innostua mistään tai pitää asioita jännittävinä, normaali elämä on melko jokapäiväistä ja tylsää. Toivoisin että tapahtuisi jotain, jotain mikä muuttaisi koko elämäni ja jota voisin sitten vanhana mustella hymyssä suin, koska se olisi jotain millä lopussa olisi merkitystä, asiat jotka me koemme ne ovat kaikista suurin ja arvokkain omaisuus joka meille täältä jää.
Ja tähän loppuun vielä. Asun vanhempieni kanssa, voisi melkein sanoa että maaseudulla. Kuitenkin isäni on rakentanut kotimme itse ja meillä on ihan kohtalaisesti maatakin... nyt parin vuoden päästä tähän aivan viereen on tulossa asuin alue joka tulee muttamaan kaiken. Ja sitäkin isäni jaksaa kauhistella, kuinka ne tulevat rakentamaan tien miltei pihamme läpi ja kuinka hänen tien varteen kasvattamat koivunsa tulaan kaatamaan. Minä en välitä tiestä täi hänen koivuistaan. Me emme ole täällä ikuisesti. Mikään mitä on ei tule kestämään ikuisesti. Joten miksi siis murehtia väistämätöntä, kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu. Miksi me yrittäisimme estää väistämätöntä.
Minun suurin toiveeni olisi lyötää joku jota rakastaa ja joka rakastaisi myös minua, Joku jonka puolesta elää. Ja uskokaa kun sanon, minä olisin hyvä isä. Omani aina jaksoi raivota kun jotain meni rikki ja siitä sitten sai kuulla vielä monta kuukautta eteenpäin. Itse en näin aijo tehdä, mikään materiaalinen omaisuus ei tule ikinä olemaan niin tärkeää että sen takia kannattaisi hermostua. Vahinkoja sattuu. Perintö maljakotkin hajoavat jonain päivänä. Mikään ei ole ikuista, yksi elämän julmia tosiasioita.
Noin... kiitos.. eiköhän tässä ole kaikki... voi olla että ei, mutta... ihan sama.
En oikeastaan enää tiedä miten tämä liittyy mielenterveyteen?
Jos olisin hullu en etsi kykenisi sitä tiedostamaan.
Enkä halua kenellekkään pahaa, (en kykene tappamaan kärpästäkään.) Enkä halveksi ketään, enkä pidä itseäni muita parempana. Minun silmissäni kaikki ovat tasa arvoisia.
Maailma on vain mielestäni melko tylsä paikka, ja meidät on määrätty työskentelemään yhteiskunnan hyväksi, ja jos näin emme tee.....???? Ei meillä ole muuta mahdollisuutta.
(Olin pari viikkoa töissä kaupan kassalla. Se päätty siihen että kävelin sieltä ulos. Ulkona oli kaunis ilma, aurinko paisto ja linnut lauloivat ja minä jouduin istumaan ja esittämään ilosta.)
Luultavasti jokainen haluaisi kokea elämässään jotain, hienoa, upeaa. Sillä jokainen päivä jonak kulutamme, sitä ei saa takaisin. Elämä on yksi suuntainen tie kohti väistämätöntä loppua, varmasti jokainen toivoo että se olisi edes jonkin arvoinen.
Ja lopuksi vielä, tuosta nimimerkistä, joka ei ehkä enää oikein sovi tähän. Mutta se tulee siitä että en oikeastaan kykene enää näyttämään tunteitani, en osaa enää hymyillä ja lääkärit sanoivat että kyynelkanavani ovat niin umputuneet että kunnollinen itkeminen tuskin on enää mahdollista.
Jos luulette tuntevanne jonkun jolla on todella kieroutunut maailmankuva, niin olette väärässä. Kukaan ei tule pääsemään minun tasolleni. Voisin varmaan kirjoittaa tähän vaikka kuinka pitkän sepustuksen, ehkä kirjoitankin, en tiedä vielä, mutta yritän parhaani mukaan tehdä tästä mahdollisimman lyhyen ja ytimekkään, ymmärrettävän.
Joten... tästä se lähtee.
Minä, 19 vuotias ,terve, nuori mies. Ainut lapsi.
Olen aina halunnut tietää mikä saa ihmisen lähtemään johonkin suuntaan ajatuksissaan ja elämänkatsomuksesaan. Mikä on minun kohdallani aiheuttanut sen mikä minusta on jo nyt tullut?
Mikä saa ihmiset uskomaan Jumalaan tai mikä saa ihmiset halveksimaan toisiaan niin paljon että se muuttuu rasisteseksi vihaksi.
Minä en usko Jumalaan, mutta en en pidä oikeastaan mitään mahdottomana.
Ihmiset näkevät maailman niin monilla tavoin, jotkut näkevät sen vaaleanpunaisten, jotkut tasaisen harmaiden ja jotkut täysin mustien lasien läpi. Minä en mielestäni kuulu mihinkään näistä. En näe maailmaa synkkänä tai pidä elämäämme merkityksesttömänä, vaikka joskus ajattelenkin että sitä se on, päämäärätöntä. Keräämme omaisuutta, haaveilemme isommista taloista, hionoista autoista, Lotto voitoista vaikka lopussa tuo kaikki ei ole minkään arvoista kuten ei myöskään se mitä olemme saaneet aikaan, kun minä täältä jonain päivänä lähden kaikki ne työvuodet jotka olen raatanut oman selviytymiseni puolesta sekä yhteiskunnan puolesta, täysin turhia ja ennen kaikkea minun kannaltani kaikki se aika hukkaan heitettyä. Yhteiskunta ei edes huomaa poismenoani, he ovat saaneet minusta jo kaiken tarvittavan, jokaisen euron jonka ovat veroina minulta imeneet. Jälkeläiseni toki muistavat minut, ja heidän jälkeläisensä myöskin. Mutta vain siksi että olin sukulainen, läheinen.
Minun isäni on minulle hyvä varoittava esimerkki, en ikinä anna itsestäni tulla hänen kaltaistaan. Joka ilta kun hän tulee töistä kotiin, hän avaa television ja aloittaa sen joka päiväisen valittamisen siitä kuinka suomen hallitus on aivan perseestä, ja köyhiä sorretaan jne.......
Viikon loppuna hän istuu omalla terassillaan ja juo kylmää olutta että se ainakin siitä kyöhyydestä.
En aijo ikinä äänestää, en näe mitään syytä, en usko että minun äänelläni on mitään merkitystä. Enkä oikeastaan edes haluaisi äänestää. Minulla on aivan sama ketkä tätä maata johtavat.
En myöskään aio enää koskaan astua jalallani kirkkoon tai suostua kuuntelemaan vapaa ehtoisesti minkäänlaista Jumala höpötystä.
Ilman politiikkaa ja uskontoja tämä maailma olisi paljon parempi paikka.
En kuitenkaan näkemyksistäni huolimatta arvostele ketään, viimeinen asia johon alentuisin on se että pitäisin itseäni jotain ihmistä parempana. Sillä loppujen lopuksi ainut asia joka minut ja Afrikan savimajassa asuvan nälkäänäkevän tummaihoisen lapsen erottaa on pienen, pieni pala onnea, täyttä tuuria. Se on niin pieni mahdollisuus syntyä Suomeen, se on niin pieni että sitä tuskin kyetään edes mittaamaan.
Ja nyt pääsemmekin näin aasin siltaa pitkin tähän näkemykseeni jo kerran mainitusta rasistisestavihasta.
Amistossa (ammattikoulussa) sen huomasi, ainakin luokkani kohdalla. Erityisesti yksi ei niin rakkaista luokka tovereistani oli sitä mieltä että lähiidän ongelmat ratkaistaisiin parilla ydinpommilla ja monena päivänä kävellessämme kotiin eräs toinen luokkalaisistani jaksoi huomauttaa viereisestä oppilaitoksesta tulevista tummaihoisista. Minä en ikinä tule katsomaan erillaisia ihmisiä tällä tavalla, enkä tule ikinä näyttämään lapsilleni huonoa esimerkkiä tässä asiassa, en ikinä tule käyttämään sanaa.. tiedätte kyllä. Isäni on tässäkin kohtaa varoituksena, hän on käynyt kuolunsa 60 luvulla ja silloin opikirjoissa oli kuva tummasta miehestä ja sen vierässä nimitys jolla häntä tuli kutsua... ja mielessä hän tuo sana on tähän päivään asti pysynyt. Saamme äitini kanssa harvase karta huomauttaa että se on väärin, "Mitä pahaa siinä nyt on." tulee vastaukseksi.
En luo lehtiä, salaan ne vain läpi ja vilkaisen otsikot. Anteeksi jos kuulostan karulta, mutta en kykene ymmärtämään miksi ihmiset jaksavat kauhistella ja ihmetellä sitä kun joka päivä lehdistä saa lukea kuinka joku on puukotettu, tai hakatt ja ryöstetty, kuinka joku on ajanut humalassa tai huumeissa. Luulisi että 2000 vuodessa ihmiset olisivat jo tottuneet siihen että nämä asiat ovat osa elämää, pahoja asioita tapahtuu emmekä me voi niille mitään. Tai tämä, luultavasti monille edelleen arka aihe. Nämä suomen kuolu ammuskelut. Kuinka on mahdollista että sitä voidaan ihmetellä, kauhistella että kuinka näin nyt on voinut tapahtua meidän rakkaassa suomen maassa. Itse en ole yllättynyt. Ja mikä minusta pahinta asiaan yritetään etsiä syyllistä kaikin mahdollisin keinoin, syytetään sitä että nuoret ottavat mallia amerikasta. Voi olla tottakin, itse en tahdo uskoa. Sitten on myös tämä tutt litania, video, pelit ja väkivälta elokuvat jotka ovat nykypäinä kaikkien saatavilla. Höpö höpö, ne eivät aiheuta mitään. Mikään näistä ei sulje pois sitä tosiasiaa että henkilöt olivat ahdistuneita ja vihasivat yhteiskuntaa. Olisivat silti voineet jättää muiden elämät rauhaan.
Ja jälleen tästä pääsemme näkymätöntä aasin siltaa pitkin masennuksen ja itsemurha aikeiden piiriin.
Minä en, en edes sen kaiken jälkeen millä tavalla näin maailman, en pidä itseäni masentuneena, enkä usko että ikinä edes masennun. En oikeastaan edes usko koko masennukseen. Uskon että ihminen kykenee olemaan niin vahva. Jos hän vain tahtoo hän (kuten itse olen jo vuosia tehnyt) kykenee sulkemaan kaikki pahat asiat mielestään, ei luultavasti koskaan unohtamaan, mutta sulkemaan, oppimaan olemaa ajattelematta tai olemaan välittämättä näistä asioista. Tämä asa on ainut jossa pidän itseäni muita parempana kykenen olemaan niin välin pitämätön (hyvässä mielessä, toivottavasti) ja pitämään minulle tapahtuvia asioita niin merkityksesttöminä, että ne eivät tunne missään.
Tämä asenne on kuitenkin aiheuttanut pahoja sivu vaikutuksia, en oikeastaan enää osaa innostua mistään tai pitää asioita jännittävinä, normaali elämä on melko jokapäiväistä ja tylsää. Toivoisin että tapahtuisi jotain, jotain mikä muuttaisi koko elämäni ja jota voisin sitten vanhana mustella hymyssä suin, koska se olisi jotain millä lopussa olisi merkitystä, asiat jotka me koemme ne ovat kaikista suurin ja arvokkain omaisuus joka meille täältä jää.
Ja tähän loppuun vielä. Asun vanhempieni kanssa, voisi melkein sanoa että maaseudulla. Kuitenkin isäni on rakentanut kotimme itse ja meillä on ihan kohtalaisesti maatakin... nyt parin vuoden päästä tähän aivan viereen on tulossa asuin alue joka tulee muttamaan kaiken. Ja sitäkin isäni jaksaa kauhistella, kuinka ne tulevat rakentamaan tien miltei pihamme läpi ja kuinka hänen tien varteen kasvattamat koivunsa tulaan kaatamaan. Minä en välitä tiestä täi hänen koivuistaan. Me emme ole täällä ikuisesti. Mikään mitä on ei tule kestämään ikuisesti. Joten miksi siis murehtia väistämätöntä, kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu. Miksi me yrittäisimme estää väistämätöntä.
Minun suurin toiveeni olisi lyötää joku jota rakastaa ja joka rakastaisi myös minua, Joku jonka puolesta elää. Ja uskokaa kun sanon, minä olisin hyvä isä. Omani aina jaksoi raivota kun jotain meni rikki ja siitä sitten sai kuulla vielä monta kuukautta eteenpäin. Itse en näin aijo tehdä, mikään materiaalinen omaisuus ei tule ikinä olemaan niin tärkeää että sen takia kannattaisi hermostua. Vahinkoja sattuu. Perintö maljakotkin hajoavat jonain päivänä. Mikään ei ole ikuista, yksi elämän julmia tosiasioita.
Noin... kiitos.. eiköhän tässä ole kaikki... voi olla että ei, mutta... ihan sama.
En oikeastaan enää tiedä miten tämä liittyy mielenterveyteen?
Jos olisin hullu en etsi kykenisi sitä tiedostamaan.
Enkä halua kenellekkään pahaa, (en kykene tappamaan kärpästäkään.) Enkä halveksi ketään, enkä pidä itseäni muita parempana. Minun silmissäni kaikki ovat tasa arvoisia.
Maailma on vain mielestäni melko tylsä paikka, ja meidät on määrätty työskentelemään yhteiskunnan hyväksi, ja jos näin emme tee.....???? Ei meillä ole muuta mahdollisuutta.
(Olin pari viikkoa töissä kaupan kassalla. Se päätty siihen että kävelin sieltä ulos. Ulkona oli kaunis ilma, aurinko paisto ja linnut lauloivat ja minä jouduin istumaan ja esittämään ilosta.)
Luultavasti jokainen haluaisi kokea elämässään jotain, hienoa, upeaa. Sillä jokainen päivä jonak kulutamme, sitä ei saa takaisin. Elämä on yksi suuntainen tie kohti väistämätöntä loppua, varmasti jokainen toivoo että se olisi edes jonkin arvoinen.
Ja lopuksi vielä, tuosta nimimerkistä, joka ei ehkä enää oikein sovi tähän. Mutta se tulee siitä että en oikeastaan kykene enää näyttämään tunteitani, en osaa enää hymyillä ja lääkärit sanoivat että kyynelkanavani ovat niin umputuneet että kunnollinen itkeminen tuskin on enää mahdollista.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ihana ihminen. Niin kovin nuori ja olet noin syvällisesti pohtinut elämää ja asioita. Olen ajatellut samoin. Mutta minne hymysi on kadonnut, varmaan se löytyy kun on aihetta.
tapa ittes, vitun miestissi