Se siitä elämästä

olen käynyt lukemassa narsismista, usean vuoden kamppaillut tuskan kanssa. Kiusaamista ei enää ole koulusta, mutta alkoholistien kautta kyllä. Toivon vielä joskus selviäväni, mutta nyt tuntuu ettei valoa enää näy. Psykoterapiaa en saa, kiitos kaupungin säästöjen ja yksityisterapia on mahdoton tässä tilanteessa.

Kiitän sinua kannustavista sanoistasi ja ymmärrän että haluat tarkoittaa hyvää, toivoisin jaksavani, mutta se alkaa tuntua liian raskaalta. Olen niin masentunut, etten jaksa liikkua tai tavata ihmisiä, lähinnä pelkään ihmisiä, kauppaan en uskalla mennä vaikka tarvitsisin, jotenkin saan pakotettua itseni juuri ja juuri kauppaan ruokaa hakemaan, muuta en jaksa enää. Olen pettynyt itseeni, tunnen olevani vain yhteiskunnan taakka joka hukkaa toisten ihmisten aikaa, ja en ole tuottoisa kaupungille, vaan syön lääkkeitä ja makaan kodissani. Valotonta.

toivoton eelämä kirjoitti:

olen käynyt lukemassa narsismista, usean vuoden kamppaillut tuskan kanssa. Kiusaamista ei enää ole koulusta, mutta alkoholistien kautta kyllä. Toivon vielä joskus selviäväni, mutta nyt tuntuu ettei valoa enää näy. Psykoterapiaa en saa, kiitos kaupungin säästöjen ja yksityisterapia on mahdoton tässä tilanteessa.

Kiitän sinua kannustavista sanoistasi ja ymmärrän että haluat tarkoittaa hyvää, toivoisin jaksavani, mutta se alkaa tuntua liian raskaalta. Olen niin masentunut, etten jaksa liikkua tai tavata ihmisiä, lähinnä pelkään ihmisiä, kauppaan en uskalla mennä vaikka tarvitsisin, jotenkin saan pakotettua itseni juuri ja juuri kauppaan ruokaa hakemaan, muuta en jaksa enää. Olen pettynyt itseeni, tunnen olevani vain yhteiskunnan taakka joka hukkaa toisten ihmisten aikaa, ja en ole tuottoisa kaupungille, vaan syön lääkkeitä ja makaan kodissani. Valotonta.

Voi, kuulostaa niin tutulta nuo tunteesi :( Vaikkei mulla samoja taustoja ole kuin sulla, niin toisista syistä olin vuosia sitten aivan samoissa tunnelmissa ja todella YKSIN. Eli mulla oli vakava masennus, paniikkihäiriöitä, ahdistuneisuushäiriö joiden takia en todellakaan jaksanut yhtään mitään. Asuin yksin vieraalla paikkakunnalla kaukana sukulaisista. Kaupassa käyminen oli välillä mahdotonta ihan senkin takia, etten kertakaikkiaan pystynyt lähtemään ulos tai edes jaksanut pyörällä mennä sitä suhteellisen lyhyttä matkaa. En pystynyt menemään edes keskustelemaan mihinkään, paitsi silloin oli ihana terveyskeskuslääkäri jonka juttusilla kävin ja jolla oli aikaa kuunnella!
Tarvitsisit nyt tukea jostain, sellaista tukea minkä koet hyväksi ja auttavaksi. Noita kulmien kohottajia ja päivittelijöitä riittää ja monenmoisia asiantuntijoita muka, jotka ei auta tilannetta.
Tuli mieleen, että entäpä joku seurakunnan diakoni? Sellaisellakin voi käydä juttelemassa ja jos sattuisi olemaan vähän enemmän ymmärrystä ja jotain uusia väyliä jotka auttaisivat sua. Ja ihan noihin käytännön asioihinkin jos saisit apua, kun sun on melkein mahdoton mihinkään lähteä.
Sulla voi olla vielä ihan kiva elämä edessä kun olet nuori, vaikkei siltä tuntuisikaan. Kunhan nyt saisit jonkin jutun elämään, mikä auttaisi eteenpäin.
Entäpä ihan sairaalajakso, olisiko se millainen ajatus?
Minä pääsin kolmeksi kuukaudeksi sellaiselle jaksolle jossa oli samanlaisia tapauksia kuin minä, eli masennuspotilaita lähinnä. Sieltä sain voimia eteenpäin, lääkitystä seurattiin niin että jos tuntui ettei apua ollut, kokeiltiin toista. Sain sieltä myös ihania ystäviä ja mikä parasta, sitä vertaistukea. Ja juttelua oli niin paljon, että sai purettua sitä pahaa oloa pois.
Edelleen kärsin vaikeistakin masennuskausista, mutta on myös tullut luottamus siihen että niistä selviää kun on joku tuki.
Olet kokenut niin rankkoja asioita, että ei ole mikään ihme että sairastuit masennukseen. Älä syytä itseäsi, et ole yhteiskunnalle mikään taakka vaan arvokas ihminen! Sinullakin on oikeus elämään ja tulevaisuuteen.
Ja muista, et ole yksin näiden asioiden kanssa, meitä on monia jotka kärsii samoista asioista ja on niin yksinäisiä ongelmiensa kanssa ihan senkin takia että sieltä kotoa on vaikea päästä mihinkään kun on todella pohjalla.

toivoton eelämä kirjoitti:

olen käynyt lukemassa narsismista, usean vuoden kamppaillut tuskan kanssa. Kiusaamista ei enää ole koulusta, mutta alkoholistien kautta kyllä. Toivon vielä joskus selviäväni, mutta nyt tuntuu ettei valoa enää näy. Psykoterapiaa en saa, kiitos kaupungin säästöjen ja yksityisterapia on mahdoton tässä tilanteessa.

Kiitän sinua kannustavista sanoistasi ja ymmärrän että haluat tarkoittaa hyvää, toivoisin jaksavani, mutta se alkaa tuntua liian raskaalta. Olen niin masentunut, etten jaksa liikkua tai tavata ihmisiä, lähinnä pelkään ihmisiä, kauppaan en uskalla mennä vaikka tarvitsisin, jotenkin saan pakotettua itseni juuri ja juuri kauppaan ruokaa hakemaan, muuta en jaksa enää. Olen pettynyt itseeni, tunnen olevani vain yhteiskunnan taakka joka hukkaa toisten ihmisten aikaa, ja en ole tuottoisa kaupungille, vaan syön lääkkeitä ja makaan kodissani. Valotonta.

Toi terapiatilanne on jotain tolkutonta kyllä, rahaa ei muka riitä vaik sitä tarttis juuri sun kaltaiset nuoret ihmiset.

Masennuksen vakavassa vaiheessa voi käydä niin ku kerroit, yhdellä kaverilla ollut samanlaista. Se on semmonen vähän niin ku kierre, et jaksaminen menee minimiin, pystyy hoitaan vaan pakolliset. Mut älä pidä ittees minään taakkana, sitä sä et ole. Oot kuitenkin aikamoinen selviytyjä kun oot pärjännyt noin vaikeissa oloissa. Oot hieno tyttö ja ansaitset hyvää.

Onko sulla joku hoitokontakti johki päin? Tietty esim. mielenterveystoimisto ei oo välttämättä yhtä tehokas ku terapia, mut olis hyvä et voisit puhua jollekkin. Jos et ite jaksa ottaa yhteyksiä sinne päin, ni oisko joku jota voisit pyytää siihe? Älä missään tapauksessa anna periks! Valoa on!

Mitäs vitun hyötyä joistakin seurakuntien tädeistä olisi? Huokailevia ja päivitteleviä uskovaisia ääliöitä.

D'Pressio kirjoitti:

Mitäs vitun hyötyä joistakin seurakuntien tädeistä olisi? Huokailevia ja päivitteleviä uskovaisia ääliöitä.

kävin vielä kerran kysymässä mahdollisuutta terapiaan, ja ehdotettiin aikaa sairaalan sosiaalityöntekijälle, josta en tunne saavani mitään apua, masentavaa, mutta yksin jäin.

Kävin kaksi viikkoa sitten puhumassa viimeisimmillä voimillani seurakunnassa, ja en jaksanut enää sen jälkeen mitään apua enää etsiä. Keskusteluapua sain yhden kerran, ei muuta. Sen, että kerroin taas tarinani alusta loppuun yhdelle uudelle ihmiselle, mutta sitten olin taas yksin.

Enää en jaksa lähteä apua etsimään kun aina minut tyrmätään, ja vedotaan että ei ole rahaa terapiaan julkisella puolella, mutta voisit saada ajan käydä meidän sosiaalityöntekijälle tai sairaanhoitajalle juttelemassa, mutta ongelma onkin että olen käynyt, enkä koe näistä kahdesta henkilöstä apua. Aina vain tulee uusi ihminen eteen, jolle kerron tarinani ja kuuntelen samat voi voit ja sitten olenkin taas ulkona ja yksin.

Toisinaan toivon että kun olisi edes yksi ihminen, yksi ystävä joka voisi välillä tavata minua ja jota tietysti vastavuoroisesti auttaisin jos hänelle tulisi elämässä näin vaikea ja ahdistava kausi, mutta en tutustu keneenkään, koska en käy kuin kaupassa. Joskus en meinaa jaksaa käydä edes suihkussa useampaan päivään. Minulla on kuitenkin lemmikkinä kaksi pupua, joita jaksan hoitaa ja heidän kanssaan itken ja paijaan kun mitään muuta minulla ei ole. Pupuni ovat ainoa iloni ja syyni elää tällähetkellä, sillä en halua hylätä heitä, mutta jos heitä ei olisi tai heidät vietäisiin niin en tiedä mitä sitten kävisi, huonosti.

Tahtoisin niin jonkin pysyvän terapeuttisuhteen mutta ei. Yksityiseen terapiaan ei ole rahaa, koska nyt kaikki raha menee ruokaan ja vuokraan, olen siis sairas, turha ja tuottamaton. En silti haluaisi vielä luovuttaa tästä elämästä, sillä jos joskus pystyisin tästä selviytymään niin voisin yrittää auttaa myös muita tässä sairaudessa olevia. Niin, jos. Nyt tulevaisuus on valoton, yksinäinen ja ahdistava.

toivoton eelämä

toivoton eelämä kirjoitti:

kävin vielä kerran kysymässä mahdollisuutta terapiaan, ja ehdotettiin aikaa sairaalan sosiaalityöntekijälle, josta en tunne saavani mitään apua, masentavaa, mutta yksin jäin.

Kävin kaksi viikkoa sitten puhumassa viimeisimmillä voimillani seurakunnassa, ja en jaksanut enää sen jälkeen mitään apua enää etsiä. Keskusteluapua sain yhden kerran, ei muuta. Sen, että kerroin taas tarinani alusta loppuun yhdelle uudelle ihmiselle, mutta sitten olin taas yksin.

Enää en jaksa lähteä apua etsimään kun aina minut tyrmätään, ja vedotaan että ei ole rahaa terapiaan julkisella puolella, mutta voisit saada ajan käydä meidän sosiaalityöntekijälle tai sairaanhoitajalle juttelemassa, mutta ongelma onkin että olen käynyt, enkä koe näistä kahdesta henkilöstä apua. Aina vain tulee uusi ihminen eteen, jolle kerron tarinani ja kuuntelen samat voi voit ja sitten olenkin taas ulkona ja yksin.

Toisinaan toivon että kun olisi edes yksi ihminen, yksi ystävä joka voisi välillä tavata minua ja jota tietysti vastavuoroisesti auttaisin jos hänelle tulisi elämässä näin vaikea ja ahdistava kausi, mutta en tutustu keneenkään, koska en käy kuin kaupassa. Joskus en meinaa jaksaa käydä edes suihkussa useampaan päivään. Minulla on kuitenkin lemmikkinä kaksi pupua, joita jaksan hoitaa ja heidän kanssaan itken ja paijaan kun mitään muuta minulla ei ole. Pupuni ovat ainoa iloni ja syyni elää tällähetkellä, sillä en halua hylätä heitä, mutta jos heitä ei olisi tai heidät vietäisiin niin en tiedä mitä sitten kävisi, huonosti.

Tahtoisin niin jonkin pysyvän terapeuttisuhteen mutta ei. Yksityiseen terapiaan ei ole rahaa, koska nyt kaikki raha menee ruokaan ja vuokraan, olen siis sairas, turha ja tuottamaton. En silti haluaisi vielä luovuttaa tästä elämästä, sillä jos joskus pystyisin tästä selviytymään niin voisin yrittää auttaa myös muita tässä sairaudessa olevia. Niin, jos. Nyt tulevaisuus on valoton, yksinäinen ja ahdistava.

toivoton eelämä

Aloittajan tarina on joissain määrin tuttu itselleni.

Valitettavasti kerta toisensa jälkeen joutuu toteamaan, että miksi en ottanut henkeä itseltäni aikoja sitten. Kai tekosyynä on ollut läheiset ihmiset, en tiedä. Nyt kun olen pääsemässä eroon viimeisestäkin maallisesta taakastani, parisuhteesta, voin oikeasti alkaa ajattelemaan omaa vapauttani etsiä itselleni rauha.

Kun tuo rauha ei ole elämällä tullut, ei lääkkeillä, keskusteluavulla, ei alkoholilla, on aika katsoa asiaa ihan tosissaan. Parin kuukauden päästä minulla on mahdollisuus lähteä täältä kivuttomasti, kuunnellen kaunista musiikkia ja hiljalleen nukkua pois.

On vaikea selittää, miten hyvä olo tulee siitä, kun tietää tämän tuskan vihdoin loppuvan.

Toivon teille muille jaksamista, koittakaa taistella viimeiseen päivään saakka. Niin minäkin tein.

toivoton eelämä kirjoitti:

kävin vielä kerran kysymässä mahdollisuutta terapiaan, ja ehdotettiin aikaa sairaalan sosiaalityöntekijälle, josta en tunne saavani mitään apua, masentavaa, mutta yksin jäin.

Kävin kaksi viikkoa sitten puhumassa viimeisimmillä voimillani seurakunnassa, ja en jaksanut enää sen jälkeen mitään apua enää etsiä. Keskusteluapua sain yhden kerran, ei muuta. Sen, että kerroin taas tarinani alusta loppuun yhdelle uudelle ihmiselle, mutta sitten olin taas yksin.

Enää en jaksa lähteä apua etsimään kun aina minut tyrmätään, ja vedotaan että ei ole rahaa terapiaan julkisella puolella, mutta voisit saada ajan käydä meidän sosiaalityöntekijälle tai sairaanhoitajalle juttelemassa, mutta ongelma onkin että olen käynyt, enkä koe näistä kahdesta henkilöstä apua. Aina vain tulee uusi ihminen eteen, jolle kerron tarinani ja kuuntelen samat voi voit ja sitten olenkin taas ulkona ja yksin.

Toisinaan toivon että kun olisi edes yksi ihminen, yksi ystävä joka voisi välillä tavata minua ja jota tietysti vastavuoroisesti auttaisin jos hänelle tulisi elämässä näin vaikea ja ahdistava kausi, mutta en tutustu keneenkään, koska en käy kuin kaupassa. Joskus en meinaa jaksaa käydä edes suihkussa useampaan päivään. Minulla on kuitenkin lemmikkinä kaksi pupua, joita jaksan hoitaa ja heidän kanssaan itken ja paijaan kun mitään muuta minulla ei ole. Pupuni ovat ainoa iloni ja syyni elää tällähetkellä, sillä en halua hylätä heitä, mutta jos heitä ei olisi tai heidät vietäisiin niin en tiedä mitä sitten kävisi, huonosti.

Tahtoisin niin jonkin pysyvän terapeuttisuhteen mutta ei. Yksityiseen terapiaan ei ole rahaa, koska nyt kaikki raha menee ruokaan ja vuokraan, olen siis sairas, turha ja tuottamaton. En silti haluaisi vielä luovuttaa tästä elämästä, sillä jos joskus pystyisin tästä selviytymään niin voisin yrittää auttaa myös muita tässä sairaudessa olevia. Niin, jos. Nyt tulevaisuus on valoton, yksinäinen ja ahdistava.

toivoton eelämä

Tiedätkö, mua alkoi aivan itkettää kun luin sun tarinan. Mä niin tiedän millaista se on kun kaikki tuntuu toivottomalta. Olen suunnitellut toisinaan oman elämäni päättämistä ja kerran yrittänytkin, 14-vuotiaana, mutta silloin en onneksi onnistunut yrityksessäni. Nyt mä uskon selviäväni tästä elämästä, kunhan en vain yritä tehdä liikaa. Mulla on myös joskus aikoja, jolloin suihkussa käyminenkin tuntuu työltä. Joskus olen ollut todella yksin, ja silloin on aina ollut kaikkein vaikeinta. Ja sitten kun olen löytänyt edes yhden ihmisen, joka jollain tapaa ymmärtää mua, ymmärtää edes vähän, kaikki muuttuu heti helpommaksi.

Sun olemassaolo ei ole turha! Eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, että ihminen on arvokas vain silloin, kun tekee jotain "yhteiskunnan kannalta hyödyllistä" työtä. Kuka sen edes määrittelee mikä on oikeasti hyödyllistä? Suurin osa siitä mitä ihmiset tekee on täysin turhaa. Mutta se ei ole koskaan turhaa, jos haluaa auttaa toisia, välittää toisista. Mua niin kosketti kun sä sanoit että haluaisit löytää ystävän, jota voisit auttaa jos sillä olis joskus vaikeaa. Sulla on varmasti todella paljon annettavaa todella monille ihmisille sitten, kun sulla itselläsi menee paremmin. Ja sanon kun, koska olen itsekin ollut monesti jossain niin syvissä syövereissä etten ole ikinä uskonut sieltä nousevani, mutta kuitenkin jossain vaiheessa on alkanut mennä taas hieman paremmin, olen jaksanut yrittää taas vähän, jotain. En mäkään mitään työtä tee tällä hetkellä, en tiedä teenkö vielä joskus. Nyt en sellaiseen kykenisi, mutta teen ne asiat mitä päivittäin on pakko tehdä. Onneksi niitä ei ole kovin paljon...

Susta ehkä tuntuu, että ne ammattiauttajat, joitten luona olet käynyt, ei oikein ymmärrä sua? Kun sanot että ne vain voivottelee ja nostelee kulmakarvojaan... Mä en edes pystynyt puhumaan mistään kovin henkilökohtaisista asioista mun psykologille, kun musta tuntui ettei se yhtään oikeasti välitä. Kuinka mä olisin voinut kertoa sille kaikkein kipeimmistä asioistani? Sen verran se sai musta irti, että sai määriteltyä mut vakavasti masentuneeksi. Muutaman käyntikerran jälkeen sanoin etten aio enää mennä. Tuntui vain pahemmalta kun yritin saada siltä apua eikä mitään apua tullutkaan.

Sun puput on varmaan aivan suloisia? :) Ihanaa kun sulla on sellaiset ystävät! Mulla on eläinpölyallergia enkä voi ottaa omaa lemmikkiä, mutta tiedän kyllä kuinka ihanaa on pitää sylissä ja silittää sellaista pörröistä, pientä herttaista olentoa!

Haluaisitko sä kirjoitella mun kanssa? Mun sähköpostiosoite on:
[email protected]
En mä tosin osaa sanoa mitään tieteellisesti hienoa masennuksesta ja sen hoidosta, mutta voisin kertoa mitä olen itse kokenut, miten olen selvinnyt kaikkein mustimmista hetkistä ja ihan muuten vain jutella kanssasi elämästä, maailmasta, kaikenlaisista asioista.

pian tuskaton kirjoitti:

Aloittajan tarina on joissain määrin tuttu itselleni.

Valitettavasti kerta toisensa jälkeen joutuu toteamaan, että miksi en ottanut henkeä itseltäni aikoja sitten. Kai tekosyynä on ollut läheiset ihmiset, en tiedä. Nyt kun olen pääsemässä eroon viimeisestäkin maallisesta taakastani, parisuhteesta, voin oikeasti alkaa ajattelemaan omaa vapauttani etsiä itselleni rauha.

Kun tuo rauha ei ole elämällä tullut, ei lääkkeillä, keskusteluavulla, ei alkoholilla, on aika katsoa asiaa ihan tosissaan. Parin kuukauden päästä minulla on mahdollisuus lähteä täältä kivuttomasti, kuunnellen kaunista musiikkia ja hiljalleen nukkua pois.

On vaikea selittää, miten hyvä olo tulee siitä, kun tietää tämän tuskan vihdoin loppuvan.

Toivon teille muille jaksamista, koittakaa taistella viimeiseen päivään saakka. Niin minäkin tein.

Kuulostaa surulliselta. Tuska ja rauhattomuus ja ahdistus syö ihmistä tehokkaammin kuin melkein mikään. Mutta haluaisin sanoa, että kannattaa koettaa kaikki elämän tarjoamat keinot tuskan helpottamiseen. Ethän epäröi hakea apua, soittaisit vaikka lääkäripäivystykseen tai auttavaan puhelimeen. Kuitenkin kirjoituksesi perusteella olet ajatteleva ihminen. Kaltaisesi ei saa mennä hukkaan.

chrysanteemi kirjoitti:

Tiedätkö, mua alkoi aivan itkettää kun luin sun tarinan. Mä niin tiedän millaista se on kun kaikki tuntuu toivottomalta. Olen suunnitellut toisinaan oman elämäni päättämistä ja kerran yrittänytkin, 14-vuotiaana, mutta silloin en onneksi onnistunut yrityksessäni. Nyt mä uskon selviäväni tästä elämästä, kunhan en vain yritä tehdä liikaa. Mulla on myös joskus aikoja, jolloin suihkussa käyminenkin tuntuu työltä. Joskus olen ollut todella yksin, ja silloin on aina ollut kaikkein vaikeinta. Ja sitten kun olen löytänyt edes yhden ihmisen, joka jollain tapaa ymmärtää mua, ymmärtää edes vähän, kaikki muuttuu heti helpommaksi.

Sun olemassaolo ei ole turha! Eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, että ihminen on arvokas vain silloin, kun tekee jotain "yhteiskunnan kannalta hyödyllistä" työtä. Kuka sen edes määrittelee mikä on oikeasti hyödyllistä? Suurin osa siitä mitä ihmiset tekee on täysin turhaa. Mutta se ei ole koskaan turhaa, jos haluaa auttaa toisia, välittää toisista. Mua niin kosketti kun sä sanoit että haluaisit löytää ystävän, jota voisit auttaa jos sillä olis joskus vaikeaa. Sulla on varmasti todella paljon annettavaa todella monille ihmisille sitten, kun sulla itselläsi menee paremmin. Ja sanon kun, koska olen itsekin ollut monesti jossain niin syvissä syövereissä etten ole ikinä uskonut sieltä nousevani, mutta kuitenkin jossain vaiheessa on alkanut mennä taas hieman paremmin, olen jaksanut yrittää taas vähän, jotain. En mäkään mitään työtä tee tällä hetkellä, en tiedä teenkö vielä joskus. Nyt en sellaiseen kykenisi, mutta teen ne asiat mitä päivittäin on pakko tehdä. Onneksi niitä ei ole kovin paljon...

Susta ehkä tuntuu, että ne ammattiauttajat, joitten luona olet käynyt, ei oikein ymmärrä sua? Kun sanot että ne vain voivottelee ja nostelee kulmakarvojaan... Mä en edes pystynyt puhumaan mistään kovin henkilökohtaisista asioista mun psykologille, kun musta tuntui ettei se yhtään oikeasti välitä. Kuinka mä olisin voinut kertoa sille kaikkein kipeimmistä asioistani? Sen verran se sai musta irti, että sai määriteltyä mut vakavasti masentuneeksi. Muutaman käyntikerran jälkeen sanoin etten aio enää mennä. Tuntui vain pahemmalta kun yritin saada siltä apua eikä mitään apua tullutkaan.

Sun puput on varmaan aivan suloisia? :) Ihanaa kun sulla on sellaiset ystävät! Mulla on eläinpölyallergia enkä voi ottaa omaa lemmikkiä, mutta tiedän kyllä kuinka ihanaa on pitää sylissä ja silittää sellaista pörröistä, pientä herttaista olentoa!

Haluaisitko sä kirjoitella mun kanssa? Mun sähköpostiosoite on:
[email protected]
En mä tosin osaa sanoa mitään tieteellisesti hienoa masennuksesta ja sen hoidosta, mutta voisin kertoa mitä olen itse kokenut, miten olen selvinnyt kaikkein mustimmista hetkistä ja ihan muuten vain jutella kanssasi elämästä, maailmasta, kaikenlaisista asioista.

ei masennuksesta koskaan parannuta. vaikka miten monta tuntia terapiatädin vastaanotolla istuisit. Paskat vanhemmat pilaa elämän.. väkivaltaa, päihteitä, masennusta välinpitämättömyyttä. Elämä vaan on yhdelle pelkkää paskaa - niinkuin mulle, toinen kulkee voitosta voittoon.. Ja mulla sentään on kokemusta tästä roskasta, oon jo 38v enkä mikään onneton teiniangstaaja.

Pullosta saa onneksi lohtua, ja ajoittain p*llusta.. Mut henk.koht tasolla ihanaa se että kohta muutan lämpimään, rannalle missä voin mukavasti dokata ja nu$$ia itseni hengiltä. siinä se mun paskan ihmisen paska elämä sitten on.

iso nolla kirjoitti:

ei masennuksesta koskaan parannuta. vaikka miten monta tuntia terapiatädin vastaanotolla istuisit. Paskat vanhemmat pilaa elämän.. väkivaltaa, päihteitä, masennusta välinpitämättömyyttä. Elämä vaan on yhdelle pelkkää paskaa - niinkuin mulle, toinen kulkee voitosta voittoon.. Ja mulla sentään on kokemusta tästä roskasta, oon jo 38v enkä mikään onneton teiniangstaaja.

Pullosta saa onneksi lohtua, ja ajoittain p*llusta.. Mut henk.koht tasolla ihanaa se että kohta muutan lämpimään, rannalle missä voin mukavasti dokata ja nu$$ia itseni hengiltä. siinä se mun paskan ihmisen paska elämä sitten on.

Olen lukenut viestejä täällä ja huomannut järkyttävän ahdistuksen ja tuskan. Jos voisin, niin tätä ketjua lukiessa itkisin mutta en kykene itkemään lääkkeeni takia.
Jos voisin auttaa niin auttaisin, mutten tiedä miten enkä ole auttavassa ammatissakaan.