Miehen kanssa ongelmia, tuttua varmasti kaikille. Hetkellinen aikalisä suhteesta, toivon että se pelastaa meidät lopulta. Mutta nyt, yksin kotona lapsen kanssa, ei huvita mikään. Sattuu vaan. Tulee huonompi olo kun omatunto kolkuttaa, mieli on niin apea ettei tuon kullannupun kanssa oikein jaksa täydellä tunteella peuhata ja se harmittaa. Muutamia kavereita oon nähny, mutta sekään ei kauheesti huvita koska en tahdo selittää kaikille meidän ongelmia, kakki siitä kyselee kuitenkin. Mietin että mistä saisin potkua kun ei mikään huvita. Huomasin että ihan kotini lähellä on avoin päiväkoti jonne voisin mennä tyttöni kanssa. Mutta en viitsi, koska en osaa esittää normaalia, enkä todellakaan halua tuntemattomien edessä itkeä ja selittää miksi elämä on tällä hetkellä vaikeaa. Ainut kenen kanssa voin olla normaalisti on äitini, hän ymmärtää minua eikä kysele mutta kuuntelee jos tahdon puhua. Mutta enhän voi hänenkään kanssa koko ajan olla, on hänelläkin elämänsä.
Mistä sitä virtaa saisi kun mitään ei jaksaisi tehdä? Tavalliset arkiset asiatkin hoidan kuin robotti, automaattisesti ja vain ne täysin välttämättömät. Tiedän että pitäisi saada itteään niskasta kiinni kunnolla ja lopettaa itkeminen. Jos ei muun niin lapseni takia. Hän tarvitsee minua kaikissa voimissani,tiedän sen. Enkä edes kaipaa lohdutusta vaan ainoastaan piristystä!! Mistä sitä saa???
Mistä sitä virtaa saisi kun mitään ei jaksaisi tehdä? Tavalliset arkiset asiatkin hoidan kuin robotti, automaattisesti ja vain ne täysin välttämättömät. Tiedän että pitäisi saada itteään niskasta kiinni kunnolla ja lopettaa itkeminen. Jos ei muun niin lapseni takia. Hän tarvitsee minua kaikissa voimissani,tiedän sen. Enkä edes kaipaa lohdutusta vaan ainoastaan piristystä!! Mistä sitä saa???
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä vedin silloin erotilanteessa sellaisen "kylmän kuoren" päälleni, en itkenyt eroa kertaakaan, vaan jatkoin elämääni täysillä eteenpäin, oli kyllä pakko vaihtaa asuntoa, että muistot jäivät matkasta.
Tosiaan, elin täysillä, nautin yh:na olemisesta, keskityin lapseeni ja sinkkuuteen, kämppään, kavereihin ja uusiin tuttavuuksiin, sitä sitten jatkoin noin puolitoista vuotta, kunnes rupesin puimaan eroa läpi, ja silloin sitten palasimmekin yhteen takaisin...
En tiedä onko toi nyt kauheen terve tapa jatkaa elämää, mutta ajattelin että nyt ei muu auta, eron on nyt tapahduttava, sille ei mitään voinut, ja minun oli otettava lapsesta vastuu, ja niin sitä mentiin reilu vuosi ilolla eteenpäin... Enkä olisi kieltämättä varmaan muuten jaksanutkaan...