Uusimmassa Parnassossa 1/07 virolaissyntyinen kirjailija Sofi Oksanen kummastelee:
"Miksi hakaristi täyttää ihmiset kauhulla mutta sirppi ja vasara saa nauramaan?"
Miksi agitprop-laulujen konsertit virittävät nostalgiaa, kun natsilaulukonsertista
saisi syytteen? Ja niin edelleen.
Helsingin Sanomissa 16. helmikuuta vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne
Siimes kertoo tajunneensa, että oli päätynyt väärään puolueeseen, kun toverit lauloivat
Tallinnan laivassa Kansainvälistä.
Ohimennen Oksanen mainitsee Mao Tsetungin, jonka hirmuvalta ei jää vähääkään jälkeen
Hitleristä ja Stalinista. Mutta sekä hän että Siimes soimaavat ennen kaikkea taistolaisia,
joiden taakse muu 1960–70-luvun vasemmisto yhä saa lymytä "nuo pilasivat kaiken" -hengessä.
Maoa ihaili 1960–70-luvulla lähes koko vasemmisto, mutta ani harva on julkisesti katunut
tämän tyrannin ylistystään, saati joutunut siitä tilille. Ainoa vasemmiston osa, joka
uskottavasti voi sanoa arvostelleensa Maoa, ovat taistolaiset ja muut Moskovan-mieliset
kommunistit.
Kaikki tietävät, miten Tarja Halonen, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale – muutamia mainitakseni –
kultaisessa nuoruudessaan suhtautuivat Maon Kiinaan, ja kaikki tietävät myös, että kaikki
tietävät sen. Mutta ei Tuomiojakaan ole paljon seuratulla kotisivullaan tätä pohtinut, saati
lausunut ainoaa rehtiä ja kunniallista arviota: "Olimmepa tyhmiä – ja vastuuttomia."
Oksanen ehdottaa, että kun päättäjien suun tukkii kauppapolitiikka, taiteilijoitten
tulisi rikkoa kommunismin hurmevaltaa ympäröivä hiljaisuus. Mutta hän taluttaa pukkia
kaalimaan vahdiksi: aivan liian suuri osa taiteilijakuntaa – mitä kantaaottavampia, sen
innokkaammin – odotti 1960–80-luvulla länsimaiden perikatoa, ja illuusioiden romahdettuakin
lukuisia heistä, muitakin kuin kommunisteja, yhä karvastelee lännen voitto.
Vuosia sitten monissa maissa, myös Suomessa, jaettiin koulujen yläasteen (tai vastaavan)
ylimmän luokan oppilaille natsien juutalaistuhoa kuvaava kirjanen "Kertokaa siitä lapsillenne".
Olisiko syytä laatia vastaava tietoisku suvaitsemattomuuden vaaroista kommunismin tuhojen
pohjalta?
Vuosien tai vuosikymmenten ajan kaikkivaltaiset terrorikoneistot murhasivat tai veivät
raakaan, usein hengen vaatineeseen pakkotyöhön paitsi poliittisia vastustajiaan, myös
summittain "kansanvihollisia", maan väkiluvun mukaan satojatuhansia tai miljoonia: aatelisia
ja irtolaisia, upseereita ja taiteilijoita, professoreita ja talonpoikia, pappeja ja
postimerkkeilijöitä, virkamiehiä ja esperantisteja, Jehovan todistajia ja kommunisteja
– tekoihin ja mielipiteisiin katsomatta.
Nykynuorilta alkaa unohtua, mikä oli Neuvostoliitto. Kiina on heille tuttu kapitalismin
paratiisina, jossa työväki pidetään kurissa ja jonne yritykset uhkaavat siirtyä, elleivät
omassa maassa verot ja muiden kuin johtajien palkat alene.
Tiedon puute ei estä kuvaamasta ydinseikkoja ihmiskunnan kolmasosaa koetelleesta
monikymmenvuotisen sorron ja vainon ajasta niiden maiden koululaisille, missä tällaisia
kohtaloita ei pysty edes kuvittelemaan. Hiljaisuus on tahdon puutetta.
Kommunismia koskeva "Kertokaa siitä lapsillenne" -teoksen vastine ei edes ehtisi valmiiksi
missään länsimaassa paitsi ehkä Yhdysvalloissa: vasemmisto joko upottaisi koko hankkeen tai
ajaisi mukaan niin paljon varauksia, lievennyksiä, kompromisseja ja selittelyjä, että
lopullinen teksti välittäisi kommunismista vain tietyn ankaruuden vaikutelman.
Jos se mahdoton toteutuisi, että teos ilmestyisi vesittämättömänä, sen kohtalo julkisessa
sanassa olisi ennalta varma.
Kaikissa länsimaissa, myös Yhdysvalloissa, kantaaottava lukeneisto, toimittajakunta ja
kulttuuriväki julistaisivat suureen ääneen, että teos on räikeän yksipuolinen, loukkaa
hyvään pyrkineitä ihmisiä, lietsoo vihaa, ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta (kyllä,
juuri sitä!) ja pohjimmiltaan vie huomiota pois Yhdysvaltain ja globaalikapitalismin
pahuudesta. Juuri näinhän reagoitiin "Kommunismin mustaan kirjaan", vaikkei sitä kouluihin
jaettukaan.
Yhdysvaltain syntilista on todellakin suurvaltaisen pitkä ja kasvaa yhä, globaalikapitalismi
on valmistamassa omanlaistaan ihmiskunnan alennustilaa, eivätkä toisen maailmansodan
demokraattiset voittajat olleet mitään pyhimysten valtakuntia.
On silti hyvä, että toinen maailmansota päättyi kuten päättyi. Ja on hyvä, että kylmän
sodan voitti se puoli kuin voitti. On yhä tarpeen kertoa, miten hirveän diktatuurin natsit
Saksasta tekivät kahdeksitoista vuodeksi ja millaisen murhaluolan koko Euroopasta kuudeksi
vuodeksi.
On tarpeen – ei yhä vaan vihdoinkin – kertoa, millaisia murhaluolia kommunistit tekivät niin
Kiinasta kuin Neuvostoliitosta pariksikymmeneksi vuodeksi ja miten hirveä diktatuuri
Neuvostoliitto oli loppuun saakka ja Kiina on yhä –unohtamatta pienempiä kommunistien murhaluolia
ja hirveitä diktatuureja.
On kaunista toivoa, kuten Oksanen, että joskus länsimaiden ns. sivistyneissäkin piireissä
kommunistien murhaluolat herättäisivät yhtä väkevää inhoa ja niiden uhrit yhtä tuohtunutta
myötätuntoa kuin natsien. Mutta ennen kuin tämä toteutuu, ehditään paaviksi valita julkilesbo."
JAAKKO ANHAVA
Kirjoittaja on kielitieteilijä.
"Miksi hakaristi täyttää ihmiset kauhulla mutta sirppi ja vasara saa nauramaan?"
Miksi agitprop-laulujen konsertit virittävät nostalgiaa, kun natsilaulukonsertista
saisi syytteen? Ja niin edelleen.
Helsingin Sanomissa 16. helmikuuta vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne
Siimes kertoo tajunneensa, että oli päätynyt väärään puolueeseen, kun toverit lauloivat
Tallinnan laivassa Kansainvälistä.
Ohimennen Oksanen mainitsee Mao Tsetungin, jonka hirmuvalta ei jää vähääkään jälkeen
Hitleristä ja Stalinista. Mutta sekä hän että Siimes soimaavat ennen kaikkea taistolaisia,
joiden taakse muu 1960–70-luvun vasemmisto yhä saa lymytä "nuo pilasivat kaiken" -hengessä.
Maoa ihaili 1960–70-luvulla lähes koko vasemmisto, mutta ani harva on julkisesti katunut
tämän tyrannin ylistystään, saati joutunut siitä tilille. Ainoa vasemmiston osa, joka
uskottavasti voi sanoa arvostelleensa Maoa, ovat taistolaiset ja muut Moskovan-mieliset
kommunistit.
Kaikki tietävät, miten Tarja Halonen, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale – muutamia mainitakseni –
kultaisessa nuoruudessaan suhtautuivat Maon Kiinaan, ja kaikki tietävät myös, että kaikki
tietävät sen. Mutta ei Tuomiojakaan ole paljon seuratulla kotisivullaan tätä pohtinut, saati
lausunut ainoaa rehtiä ja kunniallista arviota: "Olimmepa tyhmiä – ja vastuuttomia."
Oksanen ehdottaa, että kun päättäjien suun tukkii kauppapolitiikka, taiteilijoitten
tulisi rikkoa kommunismin hurmevaltaa ympäröivä hiljaisuus. Mutta hän taluttaa pukkia
kaalimaan vahdiksi: aivan liian suuri osa taiteilijakuntaa – mitä kantaaottavampia, sen
innokkaammin – odotti 1960–80-luvulla länsimaiden perikatoa, ja illuusioiden romahdettuakin
lukuisia heistä, muitakin kuin kommunisteja, yhä karvastelee lännen voitto.
Vuosia sitten monissa maissa, myös Suomessa, jaettiin koulujen yläasteen (tai vastaavan)
ylimmän luokan oppilaille natsien juutalaistuhoa kuvaava kirjanen "Kertokaa siitä lapsillenne".
Olisiko syytä laatia vastaava tietoisku suvaitsemattomuuden vaaroista kommunismin tuhojen
pohjalta?
Vuosien tai vuosikymmenten ajan kaikkivaltaiset terrorikoneistot murhasivat tai veivät
raakaan, usein hengen vaatineeseen pakkotyöhön paitsi poliittisia vastustajiaan, myös
summittain "kansanvihollisia", maan väkiluvun mukaan satojatuhansia tai miljoonia: aatelisia
ja irtolaisia, upseereita ja taiteilijoita, professoreita ja talonpoikia, pappeja ja
postimerkkeilijöitä, virkamiehiä ja esperantisteja, Jehovan todistajia ja kommunisteja
– tekoihin ja mielipiteisiin katsomatta.
Nykynuorilta alkaa unohtua, mikä oli Neuvostoliitto. Kiina on heille tuttu kapitalismin
paratiisina, jossa työväki pidetään kurissa ja jonne yritykset uhkaavat siirtyä, elleivät
omassa maassa verot ja muiden kuin johtajien palkat alene.
Tiedon puute ei estä kuvaamasta ydinseikkoja ihmiskunnan kolmasosaa koetelleesta
monikymmenvuotisen sorron ja vainon ajasta niiden maiden koululaisille, missä tällaisia
kohtaloita ei pysty edes kuvittelemaan. Hiljaisuus on tahdon puutetta.
Kommunismia koskeva "Kertokaa siitä lapsillenne" -teoksen vastine ei edes ehtisi valmiiksi
missään länsimaassa paitsi ehkä Yhdysvalloissa: vasemmisto joko upottaisi koko hankkeen tai
ajaisi mukaan niin paljon varauksia, lievennyksiä, kompromisseja ja selittelyjä, että
lopullinen teksti välittäisi kommunismista vain tietyn ankaruuden vaikutelman.
Jos se mahdoton toteutuisi, että teos ilmestyisi vesittämättömänä, sen kohtalo julkisessa
sanassa olisi ennalta varma.
Kaikissa länsimaissa, myös Yhdysvalloissa, kantaaottava lukeneisto, toimittajakunta ja
kulttuuriväki julistaisivat suureen ääneen, että teos on räikeän yksipuolinen, loukkaa
hyvään pyrkineitä ihmisiä, lietsoo vihaa, ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta (kyllä,
juuri sitä!) ja pohjimmiltaan vie huomiota pois Yhdysvaltain ja globaalikapitalismin
pahuudesta. Juuri näinhän reagoitiin "Kommunismin mustaan kirjaan", vaikkei sitä kouluihin
jaettukaan.
Yhdysvaltain syntilista on todellakin suurvaltaisen pitkä ja kasvaa yhä, globaalikapitalismi
on valmistamassa omanlaistaan ihmiskunnan alennustilaa, eivätkä toisen maailmansodan
demokraattiset voittajat olleet mitään pyhimysten valtakuntia.
On silti hyvä, että toinen maailmansota päättyi kuten päättyi. Ja on hyvä, että kylmän
sodan voitti se puoli kuin voitti. On yhä tarpeen kertoa, miten hirveän diktatuurin natsit
Saksasta tekivät kahdeksitoista vuodeksi ja millaisen murhaluolan koko Euroopasta kuudeksi
vuodeksi.
On tarpeen – ei yhä vaan vihdoinkin – kertoa, millaisia murhaluolia kommunistit tekivät niin
Kiinasta kuin Neuvostoliitosta pariksikymmeneksi vuodeksi ja miten hirveä diktatuuri
Neuvostoliitto oli loppuun saakka ja Kiina on yhä –unohtamatta pienempiä kommunistien murhaluolia
ja hirveitä diktatuureja.
On kaunista toivoa, kuten Oksanen, että joskus länsimaiden ns. sivistyneissäkin piireissä
kommunistien murhaluolat herättäisivät yhtä väkevää inhoa ja niiden uhrit yhtä tuohtunutta
myötätuntoa kuin natsien. Mutta ennen kuin tämä toteutuu, ehditään paaviksi valita julkilesbo."
JAAKKO ANHAVA
Kirjoittaja on kielitieteilijä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.