Meillä oli armoton riita äitini kanssa, kun hän oli käymässä tuossa viikko takaperin. Nähdään harvoin, koska asutaan monen sadan kilsan päässä toisistamme. No, hän on sitten tietysti monta päivää kerralla meillä tai me heillä. Nyt siis hyvä, ettei lähtenyt ovet paukkuen. Ja riita tietysti alkoi ihan pikkuasiasta. Yleensä emme tuolla tavalla riitele, mutta nyt kun hormonit hyrrää ja oon väsynyt lasten hoidon takia niin tulee suututtua helpommin. Ja jotenkin äitini ei ylipäänsä käsitä tai välitä siitä, että minulla on tosi rankkaa. Aina säälii kyllä muita äitejä vaikka heillä olisi paljon helpompaa ja apuakin saatavilla (mitä meillä ei siis todellakaan ole). Mutta ei siis voi käsittää kuinka rankkaa minulla on. Hyvä kun selviän päivästä toiseen, ahdistaa usein ja paljon. Ja sisaruksiani paapoo, jos ollaan samaan aikaan vanhempieni luona (vaikka näillä ei lapsia ole ja ovat aikusia). Koskaan ei ole silloin aikaa auttaa sitten meidän lasten kanssa, kun pitää koko ajan huolehtia noista aikusiista lapsista.
Mites teillä muilla? Tuleeko riitoja ja millaisia? Tää on jotenkin niin kamalan kurjaa, kun välien parantumiseen menee taas tosi kauan aikaa.
Mites teillä muilla? Tuleeko riitoja ja millaisia? Tää on jotenkin niin kamalan kurjaa, kun välien parantumiseen menee taas tosi kauan aikaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä meille tuli. Nitä riitoja. Lähinnä kuitenkin vain siitä, että olimme yhtä tuittupäitä. Itse en jaksa vihoitella suunnilleen tuntia pidempään, joten aina otin sovittelevan askeleen.
Äitini oli kyllä suurena apuna, silloin, kun lapsi oli pieni, ja olin yksin lapsen kanssa, kun tämän isä oli kuollut.
Paljon olen kuullut tuttavapiireissä, että on paljon muitakin perheitä, jotka kokevat muiden sisarusten saavan enempi huomiota. Sisaruskateus tuntuu oikeasti olevan tosi yleistä. Tällaiset asiat saattavat synnyttää suuriakin riitoja. Ehkä äitisi ei erityisesti pidä pikkulapsista? Tai onko hän jo sen verran iäkäs, että ei jaksa enää pienokaisia?
Itse kaipaan jopa niitä riitoja. Äitini kuoli viisikymppisenä sairastettuaan vaikean sairauden, jolloin muuttui täysin. Silloinkin tuli riitoja, mistä tietysti tuli vielä huonompi omatunto. Varsinkin, kun sen parin vuoden ajan suurimmaksi osaksi joutui olemaan sairaalassa.Mutta pakko oli hänen kuoleman jälkeen vaan hyväksyä ettei ole äitiä enää auttamassa. Tuolloin viisivuotiaan lapsen suru mummun kuolemasta oli vaikeaa kestää.
Kannattaa sopia riita mahdollisimman pian, hän on äitisi ja vaikka heitä itsestään selvänä pitää, niin ei se aina mene niin.
meillä on ollu äitin kanssa riitoja melkein koko ikäni.itselläni on yksi sisko, isosisko siis, ja häntä äitini aina on paaponut ja minulle huutanut ja syyttänyt minua kaikesta mahdollisesta ja haukkunut minut maasta taivaaseen. sitten kun isäni kuoli kun olin 16v, tuli vieläkin enemmän riitoja äitini kanssa. ja syynä oli riioihin oli esim se että minä sotken enkä siivoa koskaan kotona, todellisuudessa ne roskat joita pöydällä oli ja minua niistä syytti, olivat äitini omia sotkuja kun kännissä oli sotkenut. ja todellisuudessa se olin aina minä joka siivosi ja tiskasi kotona ja teki ruokaa. koskaan en saanut äidiltäni kiitosta mistään.
kun valmistuin amiksesta, muutin pois kotoa.
kun tulin raskaaksi, äitini oli niin onnellinen, ei vaan kertaakaan kysellyt raskauteni aikana voinnistani eikä myöskään kuunnellut kun yritin kertoilla neuvolakäynneistä ja miten vauva oli masussa kasvanut. ei siis mitään kiinnostusta koko raskauteen. niin ja siskollani ei ole vielä lapsia, eli se ei johdu siitäkään että äiti olisi jo kerran kokenut lapsensa raskauden.
nyt ollaan jo paremmissa väleissä kun ei tartte usein nähdä. joka kerta kun äiti tulee käymään, keksii hän jotain valittamista kodistamme. huvittavinta oli kerran kun oltiin miehen kanssa tehty suursiivous ja hinkattu joka nurkkakin puhtaaksi ja äiti tuli käymään, no hetken oli hiljaa ja katteli ympärilleen ja kun ei lattian suunnalla ollu valitettavaa, alkoi äiti tutkailla lähemmäs kattoa ja sieltä se valituksen aihe löytyi: ilmanvaihtoventiili oli hieman likainen!
lapseni ollessa vuoden ikäinen halusin mennä ilman lasta, siskoni kanssa vanhalle kotipaikkakunnalleni äitille pariksi pväksi, en ollut muutamaan kuukauteen saanut sitä ns. omaa aikaa joten halusin päästä tuulettumaan(en ollut menossa baariin vaan äidilleni siskoni kanssa ja saunaan ja uimaam yms.). no äitini päätti sanoa ettei minulla ole sinne mitään asiaa ilman lastani!! voitte uskoa miltä tuo tuntui kuulla oman äidin suusta. sanoin sitten vain että selvä en tule, mutta en tule sitten lapsenikaan kanssa käymään jos en minä kelpaa. siskoni sai äitini sitten perumaan puheensa ja pyysi jopa anteeksi, mitä ei ole koskaan tehnyt.
myös kun isäni oli sairas(syöpä, eikä tulisi paranemaan siitä vaan kuolisi muutaman kuukauden sisällä), äitini kehtasi tulla sanomaan minulle etten välitä isästäni pätkääkään! voi helvata kun suutuin siitä ja karjuin äidilleni että antaa olla viimeinen kerta kun sanoo mitään tuollaista.
monet riidat on ollu äitini kanssa, mutta kyllä sitä edelleen väleissä ollaan, kunhan ei jouduta oleen liian kauan(esim. yksi vkonloppu)saman katon alla. yksi mistä äitini aina valittaa on ylipainoni, en edes ole paljoa ylipainoinen mutta joka kerta huomauttaa siitä, voitte uskoa ettei kovin mukavaa kuunnella aina valitusta siitä että kuinka läski olen, tiedän sen itsekkin että hieman on ylipainoa mutta ei sitä mulle tartte kertoo. varsinkin kun äitini ei itsekkään ole sieltä hoikimmasta päästä.
monet riidat ovat alkaneet vain sen takia että äitini oli aina kännissä sen jälkeen kun isä kuoli. mutta koko ikäni olen joutunut äitini puolesta kuuntelemaan valituksia ja haukkumisia ja syrjintää. isäni oli aina se joka tuki minua ja oli puolellani aina. minulla on suuri ikävä isääni jota rakastin eniten maailmassa. vaikka kuolemasta onkin jo kohta 6vuotta, itku tulee silmään joka kerta kun ajattelen isääni.
tulipas pitkä kirjotus :) eikä tuossa ole vielä lähellekkään puoliakaan niistä riidoista mitä äitini kanssa on ollut.
hyvää syksyä kaikille!!
että tulee riitaa, jos harvoin vieraillessa asutaan yhdessä monta päivää. Yleensä ihmisillä on kuitenkin niin erilaiset tavat ja tottumukset, että vaikka se toinen olisi oma äiti, niin on rankkaa viettää aikaa noin paljon yhdessä. Saati sitten jos on muutenkin rankkaa.
Kyllä joskus riidellään, vaan ei kovin usein, koska nähdään ja soitellaan tosi harvoin, eikä läheskään joka kerta riidellä.
Ja riita puhkeaa nykyisin sellaisissa tilanteissa, kun äitini alkaa kaivelemaan vanhoja ikäviä asioita. Ja minulla palaa hihat viimeistään siinä vaiheessa kun minun pitäisi ottaa kantaa ennen minun syntymääni tapahtuneisiin asioihin tai joihinkin sellaisiin tapahtumiin, joista minulla ei ole tietoa muutoin kuin äidin kertoma versio, joka muuttuu enemmän tai vähemmän joka kerta kun hän siitä puhuu.