Löysin tän keskustelupalstan, onneks.
Hmm, mie oon rampannu 13vuotiaasta asti puhumassa psykologeilla yms pahojen ahdistuskausien takia. On ollu pakko-oireista häiriötä, epäilty psykoottisuutta ( mulla oli pakkomielle rukoilemisesta, koska pelkäsin itdselleni ja muille tapahtuvan pahaa ja siitä se pakko-oireinen häiriö, mutta loppujen lopuks tuntui että kuulen äänen miun sisältä ja se meni siihen, että ääni suunnilleen määräsi kummalla jalalla saan seuraavan portaan astuu, voinko laittaa ripsarii tms.. Se "pelotteli", et jos en tee niin, nii sit mulle/läheiselle tapahtuu jotain.. Tätä kesti n. 4v, kakstoistavuotiaasta kuustoistavuotiaaks. Tuntu että oon sekoamassa).
Sitten 17v masennuin pahasti, yritin itsemurhaa ja jouduin ensin pariks viikkoo suljetulle ja sitten 5kk nuorisopsykiatriselle. En ollut ikinä kuullut mistään kakssuuntaisesta mielialahäiriöstä, mut silloin sitä ensimmäisen kerran alettiin epäillä.. lopullista diagnoosia ei oo edelleenkään tehty..Mutta lääkkeitä oon syöny, just näitä Seronil, Ketipinor..
Oon nyt 19v. Lääkkeitä en tällä hetkellä syö vaikka PITÄIS aloittaa. En oo koko ajan analysoimassa itseäni, mutta itse epäilen että mulla jonkinasteinen kakssuuntainen on. Masennuksen puhkeamisen jälkeen mulla oli ihan jumalattomat mielialanvaihtelut, siis jo päivän aikana ja sen takii tuota mieltätasoittavaa söin isoja annoksia. Mutta ne on aika selvästi jaksottuneet myöhemmin.. SIellä osastolla olin elämän ja kuoleman rajamailla kirjaimellisesti ja tein vaikka mitä (tyhmää), mut en tiedä mistä se lähti. Osasyynä varmaan sekin että ennen sitä olin aina ollu ihan mielettömän kiltti, miellyttämisenhaluinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja laittanut muut aina itseni edelle. Sit kun olin oikeasti masentunu ja näin, niin huomasin että nyt se on miussa se huomio ja se vähän ruokkikin sitä. Mut luojan kiitos oon parantunu ihan oikeasti siitä pahimmasta vaiheesta.
Anyway, jouduin osastolle tammikuussa ja pääsin toukokuussa. Kaiken piti olla tosi hyvin ja näin ja lääkityksen kohillaan, kesä oli ok. En todellisuudessa ollu niin hyvässä kunnossa kun mitä esitin. Muutin sit syksyllä helsinkiin ja jätin koulun kesken. Täytin sopivasti 18v ja oli NIIIN huippua, tunsin olevani maailman paras, meni lujaa, dokasin joka ilta ( aamulla virkeenä töihin) ja haarat avautu kaikille halukkaille.. En tuntenu morkkiksia yms ja koin olevani tosi hyvä yms.
Sitten joulukuussa taas pamahdin maahan, känni ei ollu enää kivaa vaan lähinnä itketti, koko syksyn tapahtumat tuli sit morkkiksena sillon, meinasin saada potkut töistä juomisen takia.. Joulunaikaan olin sairaslomalla 3 viikkoo ja pääsin takas töihin.En juonu ku vapaapäivinä. Tunsin sitten itteni tosi huonoks, en jaksanu tehä mitään, mietin itsemurhaa yms ja sain paniikkikohtauksia. Olin kerinny saamaan itselleni velkaa ainakin 5 tonnia syksyn aikana (pikavipit, kaikki uudety liittymät jotka irtisanottiin ku en maksanut laskuja, netti, lehdet yms. kaikki mitä vaan pysty saamaan).
Sitten taas maalis-huhtikuun vaihteessa mieli taas piristy, hoidin asioita ja jaksoin tehä kaikenlaista.
Kaikki romahti toukokuussa, ei ollu paljoa töitä ja taas masensi suunnattomasti ja mieli halajas juomaan.Kirjoitin jo itsemurhakirjeen (itsemurha-ajatuksia ollut paljon, mutta useimmiten se menee ohi, kun ajattelen että "no, katsotaan viikon päästä") ja olin niin pohjalla sisältä kun olla ja voi. Sain kesäkuussa kotipuolesta töitä ja pari vko oli ihan jees olot, mutta sitten miun erittäin hyvä ystävä kuoli ja se laukais taas ryyppäämisen, masentumisen ja hälläväliä-fiiliksen. Olin niin järkyttyny ja shokissa, ja en oikeastaan nyt muista siitä ajasta mitään. Tulin sit takas oikeeseen duuniin, tein pari pv mut sain viikon sairaslomaa, koska en pystyny keskittyy töihin, enkä saanut yöllä unta. Sitä kesti sen kesäkuun aivan kokonaisuudessaan, ja loppujen lopuks sekoiltuani yksin niin paljon yhtenä iltana, minnuu käytettiin hyväksi, riehuin sairaalan pihalla, jouduin putkaan ja sit seuraavana aamuna takas juomaan, mut luojalle kiitos että miun paras ystävä tuli käymään sillon miun luona, näki miun kunnon ja pakotti miut soittamaan äidille. Muutin takas kotiin itä-suomeen, lopetin työt. Elin kuin pikkulapsi pari-kolme viikkoo; nukuin, söin,nukuin.. en halunnu nähä ketään yms.
Nyt tuosta on kulunut kaks kuukautta, oon saanu elämästä taas kiinni. Oon laihtunu (ylipainoa on tullu..) ja oon koulussa, asun edelleen kotona, mut muuttamassa opiskelupaikkakunnalle omaan kämppään. Tällä hetkellä kaikki on paremmin kun aikoihin, käyn juttelemassa terkalla jaja, tunnen itteni yllätäväntasapainoseks. Mut en tiedä millon tämä taas loppuu, mut yritän tehä kaikkeni ja ennakoida tunteita, että ei tulis sitä romahtamista.
Hmm, tuli vielä mieleen että mulla on ollu myös erilaisia riippuvuuksia, mitkä liittyy eri kausiin. Sillon kun menee lujaa, niin pelaan pelikoneita tosi paljon, rahankäyttö holtitonta, ja se haarojen levitys. Sitten kun masentaa niin joko syön helvetisti ja lihon, tai en syö ollenkaan.
Hmm, tää on nyt tosi sekalaisesti selitetty ja toivon ettette nyt ajattele et mikähän tensku se täälläki kuvittelee nyt olevansa kauheen sairas.. en meinaa sitä.
Hmm, mie oon rampannu 13vuotiaasta asti puhumassa psykologeilla yms pahojen ahdistuskausien takia. On ollu pakko-oireista häiriötä, epäilty psykoottisuutta ( mulla oli pakkomielle rukoilemisesta, koska pelkäsin itdselleni ja muille tapahtuvan pahaa ja siitä se pakko-oireinen häiriö, mutta loppujen lopuks tuntui että kuulen äänen miun sisältä ja se meni siihen, että ääni suunnilleen määräsi kummalla jalalla saan seuraavan portaan astuu, voinko laittaa ripsarii tms.. Se "pelotteli", et jos en tee niin, nii sit mulle/läheiselle tapahtuu jotain.. Tätä kesti n. 4v, kakstoistavuotiaasta kuustoistavuotiaaks. Tuntu että oon sekoamassa).
Sitten 17v masennuin pahasti, yritin itsemurhaa ja jouduin ensin pariks viikkoo suljetulle ja sitten 5kk nuorisopsykiatriselle. En ollut ikinä kuullut mistään kakssuuntaisesta mielialahäiriöstä, mut silloin sitä ensimmäisen kerran alettiin epäillä.. lopullista diagnoosia ei oo edelleenkään tehty..Mutta lääkkeitä oon syöny, just näitä Seronil, Ketipinor..
Oon nyt 19v. Lääkkeitä en tällä hetkellä syö vaikka PITÄIS aloittaa. En oo koko ajan analysoimassa itseäni, mutta itse epäilen että mulla jonkinasteinen kakssuuntainen on. Masennuksen puhkeamisen jälkeen mulla oli ihan jumalattomat mielialanvaihtelut, siis jo päivän aikana ja sen takii tuota mieltätasoittavaa söin isoja annoksia. Mutta ne on aika selvästi jaksottuneet myöhemmin.. SIellä osastolla olin elämän ja kuoleman rajamailla kirjaimellisesti ja tein vaikka mitä (tyhmää), mut en tiedä mistä se lähti. Osasyynä varmaan sekin että ennen sitä olin aina ollu ihan mielettömän kiltti, miellyttämisenhaluinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja laittanut muut aina itseni edelle. Sit kun olin oikeasti masentunu ja näin, niin huomasin että nyt se on miussa se huomio ja se vähän ruokkikin sitä. Mut luojan kiitos oon parantunu ihan oikeasti siitä pahimmasta vaiheesta.
Anyway, jouduin osastolle tammikuussa ja pääsin toukokuussa. Kaiken piti olla tosi hyvin ja näin ja lääkityksen kohillaan, kesä oli ok. En todellisuudessa ollu niin hyvässä kunnossa kun mitä esitin. Muutin sit syksyllä helsinkiin ja jätin koulun kesken. Täytin sopivasti 18v ja oli NIIIN huippua, tunsin olevani maailman paras, meni lujaa, dokasin joka ilta ( aamulla virkeenä töihin) ja haarat avautu kaikille halukkaille.. En tuntenu morkkiksia yms ja koin olevani tosi hyvä yms.
Sitten joulukuussa taas pamahdin maahan, känni ei ollu enää kivaa vaan lähinnä itketti, koko syksyn tapahtumat tuli sit morkkiksena sillon, meinasin saada potkut töistä juomisen takia.. Joulunaikaan olin sairaslomalla 3 viikkoo ja pääsin takas töihin.En juonu ku vapaapäivinä. Tunsin sitten itteni tosi huonoks, en jaksanu tehä mitään, mietin itsemurhaa yms ja sain paniikkikohtauksia. Olin kerinny saamaan itselleni velkaa ainakin 5 tonnia syksyn aikana (pikavipit, kaikki uudety liittymät jotka irtisanottiin ku en maksanut laskuja, netti, lehdet yms. kaikki mitä vaan pysty saamaan).
Sitten taas maalis-huhtikuun vaihteessa mieli taas piristy, hoidin asioita ja jaksoin tehä kaikenlaista.
Kaikki romahti toukokuussa, ei ollu paljoa töitä ja taas masensi suunnattomasti ja mieli halajas juomaan.Kirjoitin jo itsemurhakirjeen (itsemurha-ajatuksia ollut paljon, mutta useimmiten se menee ohi, kun ajattelen että "no, katsotaan viikon päästä") ja olin niin pohjalla sisältä kun olla ja voi. Sain kesäkuussa kotipuolesta töitä ja pari vko oli ihan jees olot, mutta sitten miun erittäin hyvä ystävä kuoli ja se laukais taas ryyppäämisen, masentumisen ja hälläväliä-fiiliksen. Olin niin järkyttyny ja shokissa, ja en oikeastaan nyt muista siitä ajasta mitään. Tulin sit takas oikeeseen duuniin, tein pari pv mut sain viikon sairaslomaa, koska en pystyny keskittyy töihin, enkä saanut yöllä unta. Sitä kesti sen kesäkuun aivan kokonaisuudessaan, ja loppujen lopuks sekoiltuani yksin niin paljon yhtenä iltana, minnuu käytettiin hyväksi, riehuin sairaalan pihalla, jouduin putkaan ja sit seuraavana aamuna takas juomaan, mut luojalle kiitos että miun paras ystävä tuli käymään sillon miun luona, näki miun kunnon ja pakotti miut soittamaan äidille. Muutin takas kotiin itä-suomeen, lopetin työt. Elin kuin pikkulapsi pari-kolme viikkoo; nukuin, söin,nukuin.. en halunnu nähä ketään yms.
Nyt tuosta on kulunut kaks kuukautta, oon saanu elämästä taas kiinni. Oon laihtunu (ylipainoa on tullu..) ja oon koulussa, asun edelleen kotona, mut muuttamassa opiskelupaikkakunnalle omaan kämppään. Tällä hetkellä kaikki on paremmin kun aikoihin, käyn juttelemassa terkalla jaja, tunnen itteni yllätäväntasapainoseks. Mut en tiedä millon tämä taas loppuu, mut yritän tehä kaikkeni ja ennakoida tunteita, että ei tulis sitä romahtamista.
Hmm, tuli vielä mieleen että mulla on ollu myös erilaisia riippuvuuksia, mitkä liittyy eri kausiin. Sillon kun menee lujaa, niin pelaan pelikoneita tosi paljon, rahankäyttö holtitonta, ja se haarojen levitys. Sitten kun masentaa niin joko syön helvetisti ja lihon, tai en syö ollenkaan.
Hmm, tää on nyt tosi sekalaisesti selitetty ja toivon ettette nyt ajattele et mikähän tensku se täälläki kuvittelee nyt olevansa kauheen sairas.. en meinaa sitä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla oli jo yläasteen toisella luokalla eli kasilla oireita masennuksesta. Kotona oli vaikeaa ja koulussa vielä vaikeampaa. Kasi vielä meni, aina olen saanut 8-9 todistukseen. Ysillä tuli sitten romahdus ja poissaoloja tuli todella paljon kun en masentuneena pystynyt menemään kouluun. Vanhemmat ei myöskään tajunneet tilannettani eivätkä vieneet lääkäriin. En tiennyt itsekään mikä minua vaivasi. Alaikäisen saa kyllä hoitoon jos vanhemmat niin haluaisi. Mutta siihen aikaan ei nämä mielenterveysasiat olleet mitenkään niin tapetilla kuin nykyään vaan ennemminkin tabu. Luokanvalvojakaan ei välittänyt mitään kun olin ollut niin "hyvä oppilas". Sain päättötodistuksen ja se oli hyväkin.
Pääsin haluamaani lukioon. Alussa menikin ihan hyvin kunnes taas tuli vaikeampi jakso. Lopulta en pystynyt menemään edes tunneille kun sain pahoja ahdistukohtauksia. Olin lukenut lehdestä paniikkihäiriöstä. Sain lopultakin selityksen omituiselle ololle tai ainakin luulin niin. Kävin tavallisella lääkärillä joka määräsi masennuslääkkeen (muistaakseni juuri Seronil) ja sain minimi annoksen Alproxia. Kävin myös nuorisopsykologilla. Sain jotenkuten lukion läpi. Lukion aikana kuitenkin muutettiin masislääkettä pariinkiin kertaan ja rauhottavien annos nousi.
Lukiotodistuksella pääsin taas haluamaani yliopistoon ja muutin toiselle paikkakunnalle. Tämä muutto laukausi taas ahdistuksen ja taas ns sekosin. Aikaisempien paperien perusteella sain psykiatrin ajan ja taas lääkkeitä vaihdettiin. Alkoholia meni paljon erilaisissa juhlissa. Kun lääkäri kysyi olenko nähnyt tai kuullut harhoja sain hirveät ahdistukset ja luulin lääkärin epäilen minulla olevan skitsorenia. Myöhemmin pyysin itselleni lääkärinlausunnon ja siinä sanottiin minun olevan rajatila. Se pahensi oloani kun tajusin oleva päästäni vialla.
Yliopistoaikoina kävin 3v terapian Kelan tukema ja lopulta tajusin olevani epävakaa, persoonallisuushäiriö oli viimeinen niitti. Ja kun vielä rakastamani ihminen jätti minut niin helvetti oli valloillaan. Olin käymässä kotonani ja eäxni soitti, ahdistuin ja otin purkin bentsoja. Kerroin asiasta vanhemmilleni ja he veivät minut heti päivystykseen. Sain lääkehiilet ja nukuin vuorokauden. Sen jälkeen jouduinkin suljetulle tarkkailuun viikonlopun ajaksi. Pian tämän jälkeen palasin opiskelupaikkakunnalleni. Huono ajatus vaikka omasta mielestäni olin ihan kunnossa enkä ollut yrittänyt itsemurhaa vaan olin ahdistunut. Papereissa lukee itsemurhan yritys.
Asiat menivät hyvin. Jätin lääkityksen, otin kolmekin tenttiä yhteen koetilaisuuten, , otin velkaa, käytin paljon viinaa ja harrastin epämääräisiä seksisuhteita ja oloni oli ihan normaali. Tentit menivät päin per*ttä. Taas kerran olin yhteydessä exääni ja sain kuulla hänen harrastaneen seksiä toisen naisen kanssa. Otin pari pulloa viiniä, viiltelin itseäni saksilla ja veitsillä sekä otin 5mg Xanoreita. Soitin itse hälytyskeskukseen ja he lähettivät heti ambulanssin. Tällä kertaa en joutunut laitokseen... Muutaman vuoden saldo oli lopulta 3krt yliannostus (2x ambulanssi), 3 kertaa putkassa, noin 20 tuntematonta seksikumppania,, 2000e velat, raivokohtauksia (rikki meni 5 kännykkää, kahden silmälasit, valokuvat ja päiväkirjat, televisio plus muuta vähemmän arvokasta) ja uskomattomat määrät alkoholia. Ja nämä kaikki alle 25v.
Juttua jatkuisi vieläkin, mutta hyppään eteenpäin ja kerron mitä nykyään kuuluu. Olen diagnosoitu kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaksi joten saan ilmaiset lääkkeet. 112. Papereissa toisena lukee aina epävakaa persoonallisuushäiriö. Sairauslomaa saan joko vaikean masennuksen tai manian takia.. Lääkityksenä nykyään menee mielialalääkkeiden lisäksi tasaavat sekä ahdistukseen Opamox ja unilääkkeenä Tenox. Persoonallisuushäiriööni ei auta mikään ja hankalaa on kun itse järjellä ymmärtää asian vakavuuden. Oireitä voi kyllä hoitaa lääkityksellä ja MTT:ssa käymisellä.
Olet vielä niin nuori, että sinulla on kaikki mahdollisuuden päästä elämässäsi eteenpäin jos saat oikeanlaista tukea.
Kuulosti erittäin tutulta tuo siun tarinasi ja kiitos kun kerroit sen.
Se on tosi vaikeaa hyväksyä itselleen, että ei voi välttämättä elää ns. normaalia elämää (aina), vaikka kuinka itse haluaisi. Hyvä että syöt nyt lääkkeitä ja koitahha pärjäillä :)
Mulla itselläni tuossa viikonlopun aikana meni taas pahemmaksi, tai ei niinkun yhtäkkiä mutta taas nää pidemmän ajan olot yms purkautui ja oli jumalaton ahdistus, kaikenlaista ajatusta pyörii taas päässä.. olo heittelee. Mutta nyt meen sit lääkäriin tänään ja uusin nyt nuo vanhat reseptit. En haluu heittää taas vituiks koulua muuta. Ja kun tää ei ole nyt mitään "teiniangstailuu", ne on niin monesti koettu ja kun mitään ongelmaakaan ei miun elämässä pitäis tällä hetkellä olla, että sille ololle ei vaan voi mitään.