Olen viime aikoina tajunnut, kuinka pelkoni rajoittavat elämääni todella paljon. Pelkään todella monia asioita, mutta eniten elämääni vaikuttaa pelko olla yksin. Huomasin tämän, kun poikaystäväni lähti viikoksi reissuun ja minun olisi pitänyt jäädä yhteiseen asutoomme yksin. Jo ensimmäisenä iltana tajusin, etten pysty siihen ja jouduin muuttamaa väliaikaisesti vanhempieni luo.
En tiedä mikä minua varsinaisesti pelottaa yksin olemisessa. Jotenkin minulla on kokoajan sellainen tunne, kuin joku tarkkailisi minua ja saattaisi yllättää minut minä hetkenä hyvänsä. Jo pienenä, pelkästään jossain huoneessa yksin oleminen alkoi pelottamaan niin paljon, että juoksin sinne missä on muita ihmisiä. Edelleenkin joskus kävellessäni asunnossani yksin, minusta tuntuu, kun joku olisi selkäni takana ja saatan juosta sänkyyni peitonalle. Tämä kuulostaa naurettavalta, koska olen sentään jo 20 vuotias.
Olen myös huomannut, että säikyn todella herkästi. Säikähtelen monia kertoja päivässä. Säikähdän lähes aina, jos olen yksi jossain huoneessa ja joku tulee sinne ilman, että kuulen sitä. Näin ei kuitenkaan käy jos joku toinenkin on huoneessa. Poikaystäväni joutuu huoneeseen tullessaan tekemään "äänimerkkejä", etten säikähtäisi.
Olen yrittiänt miettiä, että mistä pelkoni johtunvat. Luulen niiden johtuvan siitä, koska lapsena jouduin pelkäämään jatkuvasti. Isäni oli alkoholista ja hyvin väkivaltainen äitiäni kohtaan. Vanhempieni eron jälkeen hän on lähetellyt perheellemme tappo uhkauksia ja muunkin laisia uhkauksia, mitä en edes pysty kertomaa. Kun olin 13 vuotias hän riehui yöllä kirveen kanssa kotimme pihalla ja yritti hakata sillä ovea rikki. Se oli ehkä pelottavin kokemukseni koko elämäni aikana. Sen jälkeen olen herännyt öisin pienimpäänkin narahdukseen.
Vaikka tiedostaisinkin mistä pelkoni johtuvat, en silti tiedä millä saisin ne pois. Mitä teen, jos vaikka poikaystäväni jättää minut ja joudun asumaan yksin? Se olisi minulle tässä tilanteessa yhtä helvettiä. Jos jollakin on samanlaisia kokemuksia tai osaisi kertoa jotain vinkkejä miten saisin pelkoni unohtumaan, olisin todella kiitollinen.
En tiedä mikä minua varsinaisesti pelottaa yksin olemisessa. Jotenkin minulla on kokoajan sellainen tunne, kuin joku tarkkailisi minua ja saattaisi yllättää minut minä hetkenä hyvänsä. Jo pienenä, pelkästään jossain huoneessa yksin oleminen alkoi pelottamaan niin paljon, että juoksin sinne missä on muita ihmisiä. Edelleenkin joskus kävellessäni asunnossani yksin, minusta tuntuu, kun joku olisi selkäni takana ja saatan juosta sänkyyni peitonalle. Tämä kuulostaa naurettavalta, koska olen sentään jo 20 vuotias.
Olen myös huomannut, että säikyn todella herkästi. Säikähtelen monia kertoja päivässä. Säikähdän lähes aina, jos olen yksi jossain huoneessa ja joku tulee sinne ilman, että kuulen sitä. Näin ei kuitenkaan käy jos joku toinenkin on huoneessa. Poikaystäväni joutuu huoneeseen tullessaan tekemään "äänimerkkejä", etten säikähtäisi.
Olen yrittiänt miettiä, että mistä pelkoni johtunvat. Luulen niiden johtuvan siitä, koska lapsena jouduin pelkäämään jatkuvasti. Isäni oli alkoholista ja hyvin väkivaltainen äitiäni kohtaan. Vanhempieni eron jälkeen hän on lähetellyt perheellemme tappo uhkauksia ja muunkin laisia uhkauksia, mitä en edes pysty kertomaa. Kun olin 13 vuotias hän riehui yöllä kirveen kanssa kotimme pihalla ja yritti hakata sillä ovea rikki. Se oli ehkä pelottavin kokemukseni koko elämäni aikana. Sen jälkeen olen herännyt öisin pienimpäänkin narahdukseen.
Vaikka tiedostaisinkin mistä pelkoni johtuvat, en silti tiedä millä saisin ne pois. Mitä teen, jos vaikka poikaystäväni jättää minut ja joudun asumaan yksin? Se olisi minulle tässä tilanteessa yhtä helvettiä. Jos jollakin on samanlaisia kokemuksia tai osaisi kertoa jotain vinkkejä miten saisin pelkoni unohtumaan, olisin todella kiitollinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa lapsuutesi siltä, ettei siitä ihan ilman traumoja voi selvitä. Kai poikaystäväsi tietää taustasi? Jos jo asut poikaystäväsi kanssa, niin kai suhteenne on melko varmalla pohjalla? Jos ei niin kannattaa muuttaa vielä erilleen sillä myöhemmin ero on vielä vaikeampi kun riippuvuus toisesta kasvaa kokoajan. Mutta kyllä yksinasumiseenkin tottuu. Asuuko äitisi niin lähellä että voit lyhyelläkin varoitusajalla mennä hänen luokseen? Tiedän itse että näitä asioita on vaikea selittää toiselle ja ei niillä kannatakaan liikaa elämänkumppania vaivata. Eli ei kannata masentua siitä jos poikaystäväsi ei aina jaksa ymmärtää säikkyilyäsi. Ja kannattaa itseään yrittää vahvistaa eikä heittäytyä avuttomaksi ja heikoksi. Eli kannattaa myös tietoisesti olla joskus yksin ja huomata ettei se niin kamalaa ole.