Olen itse aikamoinen jännittäjä. Just ku pitää työelämässä tehdä jotain uusia asioita yms. jännitän ja saatan panikoida. sitten mulle käy sen jännittämisen ja panikoinnin takia niin että saatan menettää tilanne tajun ja tehdä asian väärin tai unohtaa jottain tärkeitä yksityis kohtia yms.samoin jos mun pitää olla äänessä saattaa yht äkkiä mennä pasmat sekaision ja sekoan sanoissa ja puheessa. onko kellään muulla vastaavaa?? tämä tekee vielä vaikeampaa kaikesta ja jännitän aina vaan enemmän. what can I do??
kysymys jännittäjille
panic bimbou
8665
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Varmaankin sinun kannattaa etsiä ongelmaa ymmärtävä ammattiauttaja. Itse olen odottanut, että aika parantaa tämän helvetillisen vaivan, mutta näin ei ole käynyt. Jännittämiseen on tuhriintunut "ura" ja yksityiselämä. Toivoisin todella, että te nuoremmat hakisitte kaiken mahdollisen avun, ettei elämänne kuluisin paniikkia peitellen, kuten minulle ja liian monille muille on tapahtunut.
Mulle on sattunut vastaavaa. Esim. esiintymistilanteet on vaikeita ja oikeestaan ihan normaalitkin keskustelutilanteet, vaikkapa poikaystävän perheen kans. Toi on myös tuttua et panikoidessa menee pasmat ihan sekasin eikä huomaa virheitä. Just toi tilannetajun menettäminen on mielästäni hirveintä, kun siinä tilanteessa en osaa sanoa suurin piirtein mitä on 1 1. Tuntee itsensä maailman suurimmaksi idiootiksi ja itsetuntoonkin se on vaikuttanut.
En oikeen osaa neuvoa sua kun itsekin pähkäilen näiden asioiden kans, mutta toivottavasti edes muiden kokemuksista lukeminen auttaa :)
muutamissa tioanteissa, että aloin änkyttää..se vasta veemäistä oli
Itsellä myös samanlaista. Esim. miehen kanssa oltu yhdessä vuosikaudet ja siltikin tietyissä tilanteissa hänen perheensä kanssa iskee jännitys, pumppu hakkaa, ääni värisee, ei tiedä mihin katsoa, tärisyttää ja päästä katoaa kaikki. Sama homma toistuu töissä jos joutuu puhumaan pitempään esim. raportin pito. Taannoin oli koulussa vanhempainilta ja jouduin sanomaan oman nimeni ja kenen äiti olen, niin jälleen kerran näin mitätön tilanne lyö aivan älyttömän jännityksen päälle, sain takellellen, ääni väristen sanottua. Olen hyvinkin masentelevaa sorttia, enkä ole ikinä mitään lääkkeitä vaivaani syönyt. Mielelläni lukisin minkälaista lääkitystä on tyypeille määrätty.
Poikani on jännittäjä. Hänellä on vaikeuksia sosiaalisten suhteiden luomisessa, kädet hikoaa ja vapisee, sydän jyskyttää niin että puhe tulee epäselvästi.....se haittaa opiskelua ja kaikkea.
OULUSSA alkaa vertaisryhmä alle 20-v POJILLE , johon poikanikin on menosssa, kunhan saadaan ryhmä kokoon.... ILMOITTAUTUKAA HYVÄN MIELEN TALOON...kokoontumiset aloitetaan kunhan on tarpeeksi osanottajia......
Huoh miks kaikki aina sanoo... hakekaa ammattiauttajia... ei ne mitään ihmeparantajia edes ole..
Itse olen käyny terapeutilla, kokeillut ssri-lääkettä... en ole hirveesti apua saanut, tai mitään ihmeparannusta... aika harvinaista sellainen?
Tästä sairaudesta on mahdollista parantua ja suurinosa paraneekin! En nyt muista prosentteja, mutta turha lietsoa tappiomielialaa. Tiedän useita, jotka ovat parantuneet kokonaan. Ihmeparantumista on turha odottaa, paraneminen on prosessi.
Itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on ollut aina siis jo lapsesta saakka (olen nyt 30). Olen teini-iästä lähtien kelannut, että jotain pitäisi asialle tehdä ja varsinkin silloin teini-ikäisenä ja lukiossa toivoin todella pääseväni tästä vaivasta eroon. Sain kerran sanottua terveydenhoitajalle, että esiintyminen jännittää, johon terkka totesi: "se on aivan normaalia, kaikki vähän jännittää". Se siitä sitten. Lukion jälkeen siirryin työelämään alalle, jossa saan tehdä yksin töitä ja sillä tiellä edelleen. Välillä olen yrittänyt opiskella, mutta olen jättänyt kolme koulua kesken. Nyt alan hajota fyysisesti työssäni ja mietin, mitä voin enää tehdä, jos en nykyistä työtäni pysty enää tekemään. Jännittäminen ja sosiaalisten tilanteiden pelko on tullut niin osaksi minua, etten enää usko pääseväni siitä eroon terapiassa tai lääkkeillä. Enkä tiedä, haluankokaan. Uuden, vähemmän fyysisesti raskaan ja yksinäisen työn etsiminen tulee olemaan vaikeaa. Koulutusta ei ole, olen täysin kyvytön mihinkään ja ottanut pelot ja jännityksen osaksi minuuttani, joista en pysty luopumaan. Että näillä eväillä. Kehoitan kai minäkin hakeutumaan ajoissa hoitoon ja vaatimaan sitä, että ongelma otetaan tosissaan. Ei kenenkään elämän pitäisi kutistua sen takia, ettei uskalla.