Joo.. Oon jo vähän aikaa seurannut näitä juttuja ihmisten masentuneisuudesta sun muusta täällä foorumeilla ja aattelin vähän kirjottaa itekkii nytte. Oon siis 16 vuotias poika ja haluaisin elää onnellista elämää ikäisteni kanssa ja saada ystäviä, mutta en voi ku mulla on niin paska itseluottamus. Tää kaikki alko siitä kun me muutettiin muutama vuosi takaperin uudelle paikkakunnalle. Mulla oli pari ihan sairaan hyvää kaveria tai siis ystävää ja mä olin aina meistä se joka lähti rohkeesti tekemään kaikkee ja sit me naurettiin ihan sairaasti aina kaikelle, väännettiin läppää kaikesta jne... Mutta ei sitä sillon tullu ajatelleeks kuinka onnellinen mä oikeesti olin.
No nyt sitten kun muutettiin tänne uuteen kaupunkiin ja alko koulut niin en vaan jotenkin saanu mitään yhteyttä luokkalaisiini. Siitä asti mulla ei oo ollu ketään kavereita, eikä ketään jolle oisin voinut puhua. Onhan mulla perhe, mutta me aina vaan tapellaan ja väännetään turhista asioista, eikä oikeen kukaa haluu tehä mitää yhessä.. Eikä sekää nii haittaa, en mä koskaan ollu kiinnostunu perheen kanssa hillumisesta, vaan halusin aina mennä mun kavereitten kaa kikkailee jonnekin ulos iltasin. Nyt tää yksinäisyys on sitte tehny tehtävänsä ja mulla ei oo enää mitään elämäniloo mistään. Oon tosi hiljaa aina kaikkialla enkä yritäkään saada kavereita, kun ei siitä mitään kumminkaan hyötyis, ja mulla on niin paska itsetunto, että en uskalla sanoo mitään kellekään. Ja vaikka sanoisin niin se ei kuitenkaan olis oma itteni. Oon hukannut oman itteni jonnekin, enkä enää tunne itteeni. Tuntuu kun mä oisin vaan joku jolla on tällanen ruumis jota voin ohjailla. Ihan kuin mä olisin jossain ihan muualla kuin missä mun ruumis on..(en osaa selittää)
Joskus vaan itken iltaisin sängyssä ja aattelen että vittu tää maailma on kyllä perseestä, että ei täällä ihminen onnelliseks tuu, ja sit nukahdan jossain vaiheessa silmät ihan punasina itkusta ja tyyny ihan märkänä. Enää mua ei oikeestaan itketäkään mikään, kun ei millään oo mitään välii enää. Joskus aattelen, että ei kuoleminen voi olla pahempaa kun tää, ja aattelen että se on ilon päivä kun mä kuolen. Joskus mä lupasin ittelleni, että en tee itsarii vaikka mikä ois, enkä aio koskaan kyllä sitä tehäkään.
Haluisin vaan löytää jonkun vaikka tyttöystävän jonka kaa voisin itkee ja joka vois lohduttaa mua, ja jonkun jota voisin rakastaa ja olla täysin oma itteni, se mikä oikeesti oon, tai se mitä siitä oikeesta minästä on jäljellä.
Nyt en kyl kirjota enempää, ei kukaan jaksa tällasta paskaa varmaan muutenkaan lukee.
No nyt sitten kun muutettiin tänne uuteen kaupunkiin ja alko koulut niin en vaan jotenkin saanu mitään yhteyttä luokkalaisiini. Siitä asti mulla ei oo ollu ketään kavereita, eikä ketään jolle oisin voinut puhua. Onhan mulla perhe, mutta me aina vaan tapellaan ja väännetään turhista asioista, eikä oikeen kukaa haluu tehä mitää yhessä.. Eikä sekää nii haittaa, en mä koskaan ollu kiinnostunu perheen kanssa hillumisesta, vaan halusin aina mennä mun kavereitten kaa kikkailee jonnekin ulos iltasin. Nyt tää yksinäisyys on sitte tehny tehtävänsä ja mulla ei oo enää mitään elämäniloo mistään. Oon tosi hiljaa aina kaikkialla enkä yritäkään saada kavereita, kun ei siitä mitään kumminkaan hyötyis, ja mulla on niin paska itsetunto, että en uskalla sanoo mitään kellekään. Ja vaikka sanoisin niin se ei kuitenkaan olis oma itteni. Oon hukannut oman itteni jonnekin, enkä enää tunne itteeni. Tuntuu kun mä oisin vaan joku jolla on tällanen ruumis jota voin ohjailla. Ihan kuin mä olisin jossain ihan muualla kuin missä mun ruumis on..(en osaa selittää)
Joskus vaan itken iltaisin sängyssä ja aattelen että vittu tää maailma on kyllä perseestä, että ei täällä ihminen onnelliseks tuu, ja sit nukahdan jossain vaiheessa silmät ihan punasina itkusta ja tyyny ihan märkänä. Enää mua ei oikeestaan itketäkään mikään, kun ei millään oo mitään välii enää. Joskus aattelen, että ei kuoleminen voi olla pahempaa kun tää, ja aattelen että se on ilon päivä kun mä kuolen. Joskus mä lupasin ittelleni, että en tee itsarii vaikka mikä ois, enkä aio koskaan kyllä sitä tehäkään.
Haluisin vaan löytää jonkun vaikka tyttöystävän jonka kaa voisin itkee ja joka vois lohduttaa mua, ja jonkun jota voisin rakastaa ja olla täysin oma itteni, se mikä oikeesti oon, tai se mitä siitä oikeesta minästä on jäljellä.
Nyt en kyl kirjota enempää, ei kukaan jaksa tällasta paskaa varmaan muutenkaan lukee.
Vastaukset 2
Vanhimmat
En minäkään kenellekään ole kelvannut. Kaipa sun ja mun pitää nyt lopettaa se hauskanpito, koska ei elämä ole pelkkää pelejä ja huumoria. Meidän kannattaa vaan keskittyä elannon hankkimiseen, siis työhön ja kouluihin. Siitä saadaan hiukan itsekunnioitusta. Susta varmaan tytöt tykkää, mä olen vähän erikoinen, enkä kelpaa kenellekään.
Oikein hyvin jaksoi kirjoituksesi lukea. Sinulla on valtavasti vuosia ja mahdollisuuksia edessä toteuttaa unelmiasi. 16 vuotta elettyä on vasta alku . Ymmärrät joskus mitä tarkoitin.