Minä pidin koulusta.
Pidin koulusta niin paljon, että itkin katkeria kyyneleitä kun jouduin jäämään kipeänä kotiin. Kesälomat olivat turhan pitkiä, enkä malttanut odottaa jokaisen uuden kouluvuoden alkua, jolloin tuntui siltä, että koko maailmankaikkeus siirtyi kanssani yhden vuoden eteenpäin. Silloin kierrettiin äidin kanssa tuntikausia Tiimarissa söpöimpien tupsukynien ja kukka-penaalien perässä, ja ensimmäistä koulupäivää varten ostettiin upouusi asukokonaisuus. Koulun alettua päällystimme vinon pinon kirjoja isän kanssa, joka oli ilmataskuttoman muovin mestari. Vahinkokuplia poksauttelin tylsien fysiikantuntien kuluksi.
Pidin pitkästä koulumatkasta, sillä bussissa pystyi kertaamaan sanakokeisiin tai ahmimaan Stephen Kingin uusinta järkälettä. Pidin kaikista opettajista ja erityisesti englanninopettajastani Mr. Felinistä, joka vinoili aina kun kysyin jotain hölmöä: “Mistä minä tietäisin, minähän olen vain töissä täällä!” Pidin viittaamisesta, vaikka naamani muuttuikin aina kirkkaanpunaiseksi, ja kyllä vain, olin melkoinen nörtti! Erityisesti pidin myös kouluruokalan pinaattiletuista, joita piti syödä vähintään kolme puolukkahillovallihautojen ympäröivää tornillista.
Tästä huolimatta päästyäni heti kirjoitusten jälkeen Helsingin yliopistoon lukemaan englantia, vannoin monen kanssaopiskelijani tavoin, ettei minusta tulisi isona opettajaa. Viimeisenä opettajaksi, sillä opettajan ammattihan on tylsyyden ja tavallisuuden perikuva! Kyllästyin kuoliaaksi oletukseen, että aijaa, sinusta tulee sitten pedagogi. Tätä jankkasi äitinikin monien hyvien neuvojen kera: “Opettajan ammatti on turvallinen, töitä on aina ja kesälomat ovat pitkiä!” Mutta minähän en olisi äidin mieliksi, sillä se pilaisi totaalisesti villin kapinallisen maineeni. Sitä paitsi, halusin jotain enemmän. Halusin auringonlaskuja vieraissa maissa. Halusin jännitystä ja seikkailuja; kansainvälisen työn, johon kuuluisi edustustili, jakkupuku ja kullanhohtoinen glamuuri. Minusta tulisi suurlähettiläs, lahjakas taiteilija, bestseller kirjailija, tähtireportteri tai menestyksekäs kustannustoimittaja – bling bling ja chi ching!
Opiskeltuani melko päämäärättömästi seitsemän vuotta yliopistolla, olin vihdoin gradua vaille valmis. Pyrin oman alani töihin, mutta vastaanotto oli tylyä ja aloin pikkuhiljaa tuntea itseni tarpeettomaksi humanoidiksi. En kelvannut käännöskoordinaattoriksi, viestintä-assistentiksi, media-asiantuntijaksi tai copy-writeriksi. Juuri kun olin vaipumassa epätoivoon, onnistuin hankkimaan itselleni loistavan työharjoittelupaikan Suomen New Yorkin pääkonsulaatista lehdistö- ja kulttuuriosastolta. Kaupunki oli kaikkea sitä, mitä suosittu Sex in the City -sarja oli lupaillut unettomine öineen ja muotivillityksineen. Havittelemani vauhdikas elämäntyyli oli vihdoin minun! Seurasi kolme kuukautta loputtomia cocktail-kutsuja, hektisiä lehdistötilaisuuksia, tiukkoja aikatauluja, kahvittelua, tilannekatsauksia, hölynpölyn kokouksia, tilintarkastuslomakkeita, temppuilevia kopiokoneita, sekavia pöytäkirjoja ja vielä sekavampia Excel-taulukoita. Harjoittelun päätyttyä huomasin yllätyksekseni nauttineeni eniten vierailevista koululaisryhmistä, joita sain opastaa ympäri konsulaatin tiloja. Koko harjoittelun paras hetki oli se, kun kerroin kuinka repaleinen Suomen lippu päätyi neuvotteluhuoneen seinälle. Kerroin, kuinka WTC:n torneja ympäröineestä lippurivistä kaikki F:n jälkeen paloivat tuusan nuuskaksi, ja kuinka Suomen lippu oli viimeinen, joka säästyi tuholta. Paras hetki oli se, kun koululaisten suut loksahtivat auki ja näin, että he kuuntelivat herkeämättä jokaista sanaani.
Palattuani New Yorkista pohdin suureen ääneen elämäni tarkoitusta, jolloin ystäväni totesi minulle: “Minusta opettajaksi sopivat suuret persoonat, niin kuin sinä.” Tajusin yhtäkkiä, että opettajakin voi olla suuri persoona ja sankari. Ei ehkä korkealentoisten hienostopiirien supersankari, mutta arkielämän ja nuorten sankari – ihminen, joka pääsee vaikuttamaan toisten elämään lähtemättömällä tavalla. Minkälainen opettaja minusta sitten tulisi? Korvissani kaikuivat yliopiston lehtorin Kate Mooren ikimuistoiset sanat: “Paras opettaja on hullu opettaja. Vaikuttamalla pähkähullulta, oppilaat pysyvät varpaillaan ja opiskelevat paljon ahkerammin, koska he eivät voi ikinä tietää, mitä teet seuraavaksi.” Hän on kieltämättä yksi parhaista opettajista, joihin olen yliopistolla törmännyt, sillä hän sai meidät aina naurusta läkähdyksiin ja usutti kääntämään Rosa Liksomin kirosanoilla höystettyä tykitystä. Juuri sellainen opettaja haluan olla – hullunpuoleinen, räväkkä ja inspiroiva. Haluan olla tekemisissä nuorten kanssa joka päivä ja seurata heidän kasvuansa. Haluan saada oppilaani nauramaan. Haluan, että englanti on heidän lempiaineensa.
Hui kamalaa, kuinka tuiki tavalliselta haaveeni kuulostaa! Kohta olen äitini riemuksi hankkimassa rivitalon pätkää, lastenvaunuja ja puudelia. Mutta ensin suoritan aineenopettajan koulutuksen loppuun, sillä monen kanssaopiskelijani tavoin minusta tulee sittenkin opettaja.
Pidin koulusta niin paljon, että itkin katkeria kyyneleitä kun jouduin jäämään kipeänä kotiin. Kesälomat olivat turhan pitkiä, enkä malttanut odottaa jokaisen uuden kouluvuoden alkua, jolloin tuntui siltä, että koko maailmankaikkeus siirtyi kanssani yhden vuoden eteenpäin. Silloin kierrettiin äidin kanssa tuntikausia Tiimarissa söpöimpien tupsukynien ja kukka-penaalien perässä, ja ensimmäistä koulupäivää varten ostettiin upouusi asukokonaisuus. Koulun alettua päällystimme vinon pinon kirjoja isän kanssa, joka oli ilmataskuttoman muovin mestari. Vahinkokuplia poksauttelin tylsien fysiikantuntien kuluksi.
Pidin pitkästä koulumatkasta, sillä bussissa pystyi kertaamaan sanakokeisiin tai ahmimaan Stephen Kingin uusinta järkälettä. Pidin kaikista opettajista ja erityisesti englanninopettajastani Mr. Felinistä, joka vinoili aina kun kysyin jotain hölmöä: “Mistä minä tietäisin, minähän olen vain töissä täällä!” Pidin viittaamisesta, vaikka naamani muuttuikin aina kirkkaanpunaiseksi, ja kyllä vain, olin melkoinen nörtti! Erityisesti pidin myös kouluruokalan pinaattiletuista, joita piti syödä vähintään kolme puolukkahillovallihautojen ympäröivää tornillista.
Tästä huolimatta päästyäni heti kirjoitusten jälkeen Helsingin yliopistoon lukemaan englantia, vannoin monen kanssaopiskelijani tavoin, ettei minusta tulisi isona opettajaa. Viimeisenä opettajaksi, sillä opettajan ammattihan on tylsyyden ja tavallisuuden perikuva! Kyllästyin kuoliaaksi oletukseen, että aijaa, sinusta tulee sitten pedagogi. Tätä jankkasi äitinikin monien hyvien neuvojen kera: “Opettajan ammatti on turvallinen, töitä on aina ja kesälomat ovat pitkiä!” Mutta minähän en olisi äidin mieliksi, sillä se pilaisi totaalisesti villin kapinallisen maineeni. Sitä paitsi, halusin jotain enemmän. Halusin auringonlaskuja vieraissa maissa. Halusin jännitystä ja seikkailuja; kansainvälisen työn, johon kuuluisi edustustili, jakkupuku ja kullanhohtoinen glamuuri. Minusta tulisi suurlähettiläs, lahjakas taiteilija, bestseller kirjailija, tähtireportteri tai menestyksekäs kustannustoimittaja – bling bling ja chi ching!
Opiskeltuani melko päämäärättömästi seitsemän vuotta yliopistolla, olin vihdoin gradua vaille valmis. Pyrin oman alani töihin, mutta vastaanotto oli tylyä ja aloin pikkuhiljaa tuntea itseni tarpeettomaksi humanoidiksi. En kelvannut käännöskoordinaattoriksi, viestintä-assistentiksi, media-asiantuntijaksi tai copy-writeriksi. Juuri kun olin vaipumassa epätoivoon, onnistuin hankkimaan itselleni loistavan työharjoittelupaikan Suomen New Yorkin pääkonsulaatista lehdistö- ja kulttuuriosastolta. Kaupunki oli kaikkea sitä, mitä suosittu Sex in the City -sarja oli lupaillut unettomine öineen ja muotivillityksineen. Havittelemani vauhdikas elämäntyyli oli vihdoin minun! Seurasi kolme kuukautta loputtomia cocktail-kutsuja, hektisiä lehdistötilaisuuksia, tiukkoja aikatauluja, kahvittelua, tilannekatsauksia, hölynpölyn kokouksia, tilintarkastuslomakkeita, temppuilevia kopiokoneita, sekavia pöytäkirjoja ja vielä sekavampia Excel-taulukoita. Harjoittelun päätyttyä huomasin yllätyksekseni nauttineeni eniten vierailevista koululaisryhmistä, joita sain opastaa ympäri konsulaatin tiloja. Koko harjoittelun paras hetki oli se, kun kerroin kuinka repaleinen Suomen lippu päätyi neuvotteluhuoneen seinälle. Kerroin, kuinka WTC:n torneja ympäröineestä lippurivistä kaikki F:n jälkeen paloivat tuusan nuuskaksi, ja kuinka Suomen lippu oli viimeinen, joka säästyi tuholta. Paras hetki oli se, kun koululaisten suut loksahtivat auki ja näin, että he kuuntelivat herkeämättä jokaista sanaani.
Palattuani New Yorkista pohdin suureen ääneen elämäni tarkoitusta, jolloin ystäväni totesi minulle: “Minusta opettajaksi sopivat suuret persoonat, niin kuin sinä.” Tajusin yhtäkkiä, että opettajakin voi olla suuri persoona ja sankari. Ei ehkä korkealentoisten hienostopiirien supersankari, mutta arkielämän ja nuorten sankari – ihminen, joka pääsee vaikuttamaan toisten elämään lähtemättömällä tavalla. Minkälainen opettaja minusta sitten tulisi? Korvissani kaikuivat yliopiston lehtorin Kate Mooren ikimuistoiset sanat: “Paras opettaja on hullu opettaja. Vaikuttamalla pähkähullulta, oppilaat pysyvät varpaillaan ja opiskelevat paljon ahkerammin, koska he eivät voi ikinä tietää, mitä teet seuraavaksi.” Hän on kieltämättä yksi parhaista opettajista, joihin olen yliopistolla törmännyt, sillä hän sai meidät aina naurusta läkähdyksiin ja usutti kääntämään Rosa Liksomin kirosanoilla höystettyä tykitystä. Juuri sellainen opettaja haluan olla – hullunpuoleinen, räväkkä ja inspiroiva. Haluan olla tekemisissä nuorten kanssa joka päivä ja seurata heidän kasvuansa. Haluan saada oppilaani nauramaan. Haluan, että englanti on heidän lempiaineensa.
Hui kamalaa, kuinka tuiki tavalliselta haaveeni kuulostaa! Kohta olen äitini riemuksi hankkimassa rivitalon pätkää, lastenvaunuja ja puudelia. Mutta ensin suoritan aineenopettajan koulutuksen loppuun, sillä monen kanssaopiskelijani tavoin minusta tulee sittenkin opettaja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jaa mitä sitten
toistaa!
ikävä palsta on tämä etkö huomannut.. vai ope tulee