Olen liian uupunut kirjoittaakseni pitkästi. Olen jälleen astunut keskelle yhä tiheentyviä ahdistuskohtauksia. Töissä on vaikea jaksaa, koska itkettää ja ahdistaa ja ajatukset ovat ihan muualla. Suhteessa kaikki on paremmin kuin hyvin, mutta silti pelkään hysteerisesti eroa: tulkitsen miehen jokaista sanaa, liikettä, tekoa - tarkoittiko se tuolla jotakin, miksi se teki noin? Tätä menoa tulen hulluksi, sillä teen kärpäsestä härkästä ja tulkitsen olemattomia merkkejä ja kehitän olemattomia juonikuvioita. Ja kaikki tämä siksi, etten voi luottaa omaan rakastettavuuteeni, omaan kelpaavuuteeni.
En ole juuri nukkunut ja töissä en ole jaksanut olla aktiivinen. En jaksa edes ajatella enää, kuinka en varmastikaan tee hyvää vaikutusta tai luo suhteita tulevaan oikeaan työelämään. Kunhan pääsen harjoittelusta läpi ja saan tutkintopaperin käteen. Vaikkakin sitten alhaisimmalla arvosanalla.
Tänään raahauduin terapiaan. Olin niin väsynyt ja ahdistunut, etten osannut juuri kuin pyöritellä käsiäni, raaputtaa kynsinauhojani ja ynähdellä vastauksia väliin. Tähän mennessä olemme käsitelleet lähinnä omaa armottomuuttani itseäni kohtaan, miettineet miten ihmeessä olen tähän pisteeseen joutunut, kun lapsuudessa eikä ihmissuhteissa ole mitään ihmeellistä, todenneet jälleen liiallisen empatiakykyni ja terapeutin mukaan "vääristyneet kuvitelmani ja odotukseni itseäni kohtaan". Tiedän kuinka asioiden pitäisi järjen mukaan olla. Tiedän että näin ja näin on syötävä, tämä ja tämä ajatus on järjenvastainen. Tiedän asioiden oikean tilan, kun kyse on muista ihmisistä. Mutta omalla kohdallani...olen heittänyt toivon, olen liian ankara, olen liikaa kaikkea.
Itseinho ja ällötys ovat nostattaneet valtavia ahdistuskohtauksia, joista on ollut vaikea selvitä. Itkua ja ruokaa. Nyt onneksi jälleen sain uudistettua lääkevarastoni, joten hätäapu on lähellä.
On niin typerää, että vaikka minulla on nyt hyviäkin asioita, minulla on rakas ja olen jaksanut töissä jo kohta kolme viikkoa (vaihtelevalla menestyksellä), on elämän yleisvire jälleen alhainen. Minä niin haluaisin pitää itsestäni. Edes hyväksyä itseni. Sitten kaikki olisi paljon paljon helpompaa.
Uumoilin pahaa ja oikeassa olin: kuulin todella todella ikäviä uutisia lähipiiristä. On käsittämätöntä, miten ongelmat kasaantuvat aina samojen ihmisten harteille. Toisaalta odotan vieläkin jotakin kamalaa tapahtuvan. Ja tiedän...tällainen asenne on väärä ja halveksittava. Kun osaisikin elää tässä hetkessä ja nauttia siitä.
Yritän kovasti opetella ajattelemaan oikein.
En ole juuri nukkunut ja töissä en ole jaksanut olla aktiivinen. En jaksa edes ajatella enää, kuinka en varmastikaan tee hyvää vaikutusta tai luo suhteita tulevaan oikeaan työelämään. Kunhan pääsen harjoittelusta läpi ja saan tutkintopaperin käteen. Vaikkakin sitten alhaisimmalla arvosanalla.
Tänään raahauduin terapiaan. Olin niin väsynyt ja ahdistunut, etten osannut juuri kuin pyöritellä käsiäni, raaputtaa kynsinauhojani ja ynähdellä vastauksia väliin. Tähän mennessä olemme käsitelleet lähinnä omaa armottomuuttani itseäni kohtaan, miettineet miten ihmeessä olen tähän pisteeseen joutunut, kun lapsuudessa eikä ihmissuhteissa ole mitään ihmeellistä, todenneet jälleen liiallisen empatiakykyni ja terapeutin mukaan "vääristyneet kuvitelmani ja odotukseni itseäni kohtaan". Tiedän kuinka asioiden pitäisi järjen mukaan olla. Tiedän että näin ja näin on syötävä, tämä ja tämä ajatus on järjenvastainen. Tiedän asioiden oikean tilan, kun kyse on muista ihmisistä. Mutta omalla kohdallani...olen heittänyt toivon, olen liian ankara, olen liikaa kaikkea.
Itseinho ja ällötys ovat nostattaneet valtavia ahdistuskohtauksia, joista on ollut vaikea selvitä. Itkua ja ruokaa. Nyt onneksi jälleen sain uudistettua lääkevarastoni, joten hätäapu on lähellä.
On niin typerää, että vaikka minulla on nyt hyviäkin asioita, minulla on rakas ja olen jaksanut töissä jo kohta kolme viikkoa (vaihtelevalla menestyksellä), on elämän yleisvire jälleen alhainen. Minä niin haluaisin pitää itsestäni. Edes hyväksyä itseni. Sitten kaikki olisi paljon paljon helpompaa.
Uumoilin pahaa ja oikeassa olin: kuulin todella todella ikäviä uutisia lähipiiristä. On käsittämätöntä, miten ongelmat kasaantuvat aina samojen ihmisten harteille. Toisaalta odotan vieläkin jotakin kamalaa tapahtuvan. Ja tiedän...tällainen asenne on väärä ja halveksittava. Kun osaisikin elää tässä hetkessä ja nauttia siitä.
Yritän kovasti opetella ajattelemaan oikein.
Vastaukset 6
Vanhimmat
taidat kirjoittaa väärälle palstalle
Kiva, että sulla on rakas ihminen vierelläsi. Se on tärkeä asia.
Yritä pärjätä.
kai sinua nyt ahdistaa kun alitajunnassakin jyskyttää kokoajan pelko joka ei jätä rauhaan. Älä nyt mene liian syvälle itseesti ettet kadota itseäsi. Ehkä asioille on jokin käytännöllinen selivtyskin. Jaksamista!
et tietysti edes syö.
Ei hän mielestäni väärälle palstalle kirjoittanut. Minä sain sen kuvan että hänellä on ikävä omaa onnellista itseään. Elämä on välillä pelkkää alamäkeä. Tiedän sen liiankin omakohtaisesti. Sieltä ahdistuksesta on sitten hyvä alkaa toipumaan. Se on hyvä että käyt terapeutilla ja saat lääkitystä. Sen neuvon annan sulle. Ole itsellesi parempi kaveri. Terve itsekkyys on vaan ja ainoastaan hyväksi. Itse kärsin aikoinani ja välillä vieläkin liiasta empaattisuudesta toisia kohtaan. Nykyään otan enemmän omat tarpeet huomioon. Ja yritä luopua liiasta pohtimisesta mitä ympärillä tapahtuu. Elä hetkessä ja anna kaiken tapahtua omalla painolla. Kaikella on kuitenkin tapana järjestyä. Ja sellaista on ihan turha murehtia mihin ei pysty vaikuttamaan. Jos ja kun rakastat miestäsi niin älä epäile hänen rakkauttaan sinuun. Vaan usko siihen mistä rakkaudessa on kyse. Ei pidä kirjaa pahasta,antaa anteeksi,ei ole mustasukkainen ja jne... Tsemppiä vaan sulle :)
T
Olet liian uupunut kirjoittaaksesi pitkästi?? Mä en ainakaan ehdi noin pitkiä viestejä täältä lueskella. Jotain rajaa hei ihmiset, nyt ollaan netissä eikä novellikurssilla :D