Kestääkö vanha ystävyys/onko aikuiusena enää oikeita ystäviä?

Moikka! Laita ihmeessä meiliosoite, niin voidaan vaihtaa ajatuksia:) Oon nainen 30vee ja samoja ajatuksia kuin sulla:)

Hei!

Itselläni vähän samanlainen tilanne, mutta ehkä olen itse ollut sitten se, joka ei pidä yhteyttä parisuhteesta johtuen...

Omat ystäväni ovat jääneet matkan varrelle, koska olen muuttanut lapsena usein, mutta muutamia ystäviä on, joiden kanssa ollaan tunnettu ala-asteelta asti. Nyt alkaa kuitenkin olla sellainen vaihe elämässä, että kaikilla on omat juttunsa: toisilla työ, toisilla masennus, toisilla perhe, toisilla harrastukset... Valitettavasti nämä asiat vie niin paljon aikaa ja energiaa, ettei siitä riitä enää muuhun sen ukon ja kodin lisäksi...

Olen miettinyt kovasti, mikä on se tekijä, mikä yhdistää näihin ystäviin ja olen tullut siihen tulokseen, että ehkä lukioaikoina oltiin kaikkein läheisimpiä syystä että kaikki asuttiin lähellä, käytiin samaa koulua, samoilla kursseilla, samoissa kahviloissa. Eli vietettiin sitä aikaa yhdessä, koska ei ollut muutakaan. Nyt on sitten muutakin ja vielä asutaan aivan eri suunnissa (noin 30 km väliä, mikä ei olisi ongelma, koska julkinen toimii ja omiakin autoja löytyy), elämässä alkaa olla muutakin kuin se yksi ja sama, mikä kaikkia yhdistää.

Muutamia muita ystäviä minulla on myös. Sellaisia, joiden kanssa en ole ikinä tavannut kuin muutaman kerran vuodessa, ehkä kirjoitellut välillä ja soitellut. Joku on opiskeluajoilta, joku lapsuudesta (mökkimme naapurissa asuva), joku jostain muusta. Näistä ystävistä en odotakaan muuta kuin nämä harvat tapaamiset, jotka kuitenkin ovat sitäkin lämpimämmät. Näihin tapaamisiin ei liity mitään katkeruutta tai vihaa, vaan päin vastoin: ollaan vastavuoroisesti kiinnostuneita, mitä kuuluu, miten menee, mistä haaveilee. Tietysti ihminen tarvitsee muutakin, jotain arkeensa liittyvää.

Olen siis tavannut miehen, joka asuu eri paikkakunnalla ja uhrannut aikaani hänelle luvattoman paljon. Mitä en kyllä kadu mitenkään. Ystäväni (nämä, joiden kanssa olin lukiossakin) ovat olleet mustasukkaisia ja suuttuneetkin minulle, koska en enää ole lähtenyt joka ikisiin pippaloihin ja muihin menoihin mukaan. Minusta tämä on tuntunut pahalta, koska olen kuullut aika rumaa tekstiä (siihen nähden, ettei kukaan koskaan ennen ole näin puhunut kenellekään) ja jopa yksi ystävä oli sitä mieltä, että hänen pitää miettiä ystävyyttämme uudelleen... No, minkäs minä sille voin, jos he niin valitsevat! Olen vain ollut yllättynyt, että tätäkö on ystäyys?!

Tietysti olen muuttunutkin ihmisenä: kasvanut, uskaltanut, löytänyt. Ja todennut, että suunta on eri kuin ystävilläni. En ole uraihminen, enkä yksinäni elämästä nauttiva. Haluan perheen, siinä minun suuri suunnitelmani. Toivon tietysti, että siihen kuuluisi ystäviäkin, mutta en minä jaksa antaa heille kaikkea, jos itse en saa mitään (paitsi haukkuja). Ehkä aiemmin olisin jaksanut, mutta en enää. Miksi minä venyn ja paukun, jos kukaan ystävistäni ei arvosta sitäkään, saati itse tekisi samoin? Jos minä en kelpaa näin, en voi sille mitään.

Suunnitelmissa olisi ensi kesänä muuttaa mieheni kanssa yhteen hänen kotikaupunkiinsa, joka on minulle aivan uusi kaupunki. Sitäkin olen miettinyt, että miten siellä selviän, kun ainoa "ystäväni" on poikaystäväni? Mutta lähden avoimin mielin, sillä olen todennut, ettei minulla ole mitään hävittävää: ystävien kanssa en tule enää toimeen (siis en koe näitä ihmissuhteita yhtä syviksi kuin ennen), en välitä työstäni (siis voisin vaikka opiskellakin jossain vaiheessa) eikä minulla muutenkaan ole mitään mikä sitoisi juuri tänne.

Sukulaisista sen verran, että niistä ei ole lohtua tähän tilanteeseen: serkkuni muutti jokunen vuosi sitten kauas pohjoiseen (hän on 8 vuotta minua vanhempi), perusti perheen ja "unohti" meidät (siis luonnollisesti emme pidä yhteyttä enää niin paljon kuin ennen, koska hänellä on perhe eikä aika riitä enää kaikkeen samaan kuin ennen) muut sukulaiset tänne ja muiden sukulaisten kesken ei ole sellaisia syvällisiä suhteita. Varmaan vielä vähemmän on sitten, kun muutan pois.

Mutta ikävää, että sinun miehesi ei enää järjestä aikaa sinulle eli ei hoida parisuhdettaan. Hänen pitäisi niin tehdä, muuten voi käydä huonosti! Yhteistä aikaa pitää olla parisuhteessa muutenkin kuin mopin varressa tai tv:n ääressä. Toivottavasti saatte aikaan jonkunlaisen kompromissin. Voin kertoa, ettei minuakana kiinnosta jääkiekko, mutta olen silti ollut poikaystäväni mukana hallissa seuraamassa peliä! Myös poikaystäväni lähtee mm. katsomaan nyyhkyleffoja kanssani. Nämä ovat isoja juttuja, ne kertovat molemminpuolisesta kunnioituksesta ja arvostuksesta, mikä kuuluu parisuhteeseen!

Uskon silti, että aikuisena voi saada ystäviä! Töistä, harrastuksista, kadulta, netistä! Netti on pullollaan ystävä-ilmoituksia. Harrastaa voi vaikka työväenopistossa, siellä voi saada juttua aikaiseksi samasta kiinnostuksen aiheesta ja lopulta vaikka ehdottaa, lähtisikö toinen kahville! En minäkään nykyisestä työpaikastani saanut ystäviä, mutta edellisestä kyllä. Ja kyllä aikuisenakin tarvitsee ystäviä, joiden kanssa jakaa asioita.

Loppujen lopuksi, yhdistäviä tekijöitä ihmisten välillä ei tarvitse olla yhtään, kunhan ne kemiat kohtaavat! Tosin yleensä varmaan ne kemiat kohtaavat juuri sen takia, että on joku yhdistävä tekijä... Mutta kuitenkin. Eikä ystävyys välttämättä heti ole sellaista syvää, sieluja yhdistävää sympatiaa, vaan se voi viedä aikaa. Ehkä toinen osapuoli ei avaudu heti, vaan vie aikaa ennen kuin voi luottaa ja kertoa syvimpiä salaisuuksiaan toiselle ihmiselle. Tai ehkä aluksi jonkun kanssa on kaveri-tasolla, ja sitten tapahtuu jotain, mikä alkaakin yhdistää ja huomaakin olevansa sydänystävä.

Ai niin, olen itse 26-vuotias. Onkohan tämä jotenkin tähän ikään liittyvä teema?

Mielenkiintoinen aihe, tosiaan. Jatketaan pohtimista!

että vaikka tähän ystävyyteen uskotaan, et mitään häviä, vaikka se loppuisikin. Onhan se hyvä, jos on tosi ystävä, monille se vain on taakka, he eivät edes puhu keskenään, mistä ovat vihaisia.
Eräs 30 vuoden takainen tuttava halusi tavata, "olet niin paljon yksin", ihan kuin se hänestä riippuisi.
Sukulaiseni kävi kylässä lähes viikoittain, ehkä hän ei tiennyt, mutta sanoin ihan suoraan, "en ikinä tahdo".
En vihaa häntä, tämä korostaminen vain otti niin paljon päähän, heillä on sitä ja tätä, ja olen sentähden mukamas surkimus, etten voinut olla ystävä hänen kanssaan. Olimme köyhästä kodista molemmat, silti hän tarvitsi ylemmyyttä, oli kiva vetää matto jalkojen alta tästä syystä.

Ystävä siellä jossakin, asiahan on sillä tavalla että yleensä (en sano normaalisti) kun parisuhde alkaa niin silloin parilla on paljon yhteistä niin ettei aikaa vanhoille ystäville ole. Laitetaan kotia, perhe kasvaa ja työ asiat toimeen tuloineen vaativat aikamme samoin lepo. Joku vanha ystävä on mielessä mutta elämän juna vie vaan kauemmaksi kunnes huomaa että siitä on jo monta vuotta kun tavattiin.
Ihmisten parisuhteella pitää olla jotakin tarkoitusta muuten se muuttuu tarpeettomaksi. Sen ovat monet lapsettomat ihmiset huomanneet.
Toisaalta parisuhteen rinnalla ei ole terveellistä ylläpitää muita liian läheisiä erisukupuolten ihmissuhteita,
"Kun rakkaus saapuu niin ystävyys jäädä saa" sanotaan jossakin laulussa.
Luulen että ongelmasi on juuri tuossa pari suhteessasi, olette liian vähän yhteisissä harrastuksissa ja puuttuu yhteisiä tavoitteita. Keskustelkaa ja toteuttakaa. Onnea vaan teille.

Mulla on mennyt useampi vanha ystävyys karille ihan näin vuoden-parin sisällä. On tullut pettymyksiä toista kohtaan ja epäluottamusta. Vuosien mittaan on tullut esiin puolia ja asioita, ihan kuin silmät vähän olisi auenneet. On ollut vaikea katsoa enää vuosien jälkeen joitain harmittavia asioita sormiensa läpi. Se minkä joskus aiemmin on antanut anteeksi ja unohtanut, onkin tapahtunut uudelleen. Sitä on ollut vaikea hyväksyä ja ystävyyden lopettaminen on tuntunut ainoalta vaihtoehdolta.

Yksi ystäväni välillä mustamaalasi minua jollekin muille ihmisille ja sai sotkuja aikaan muihinkin ihmissuhteisiini. Eräs tuttavanikin ihmetteli kerran, että miten ihmeessä tuohon yhteen ihmiseen liittyy aina joku sotku? Nyt kun muistelen, niin olen puhunut mm. hänen ex-poikaystävänsä ja erään ex-kaverinsa kanssa muinoin puhelimessa. Kumpikin heistä sanoi silloin, että "älä usko kaikkea mitä hän sanoo, että hän ei ole niin puhtoinen enkeli kuin antaa ymmärtää ja kaikki asiat ei ole niin, mitä hän väittää". Ystäväni haukkui heitä kumpaakin vuorotellen aina minulle ja minä yleensä uskoin häntä. Myös hänen sukulaisensa kerran sanoi, kun ystävä oli väittänyt jostain henkilöstä jotain käsittämätöntä paskaa mitä olisi muka tehnyt, että "tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa ja keksit tuon päästäsi". Syytös koski, miten eräs henkilö heidän talostaan olisi syyllistynyt rikokseen. Mitään todisteita ja viitteitä ei tapahtumalle ollut. Vuosien mittainen ystävyys sitten katkesi ja siihen on vaikea palata. Vieläkin olen sekaisin, kuka loppujen lopuksi on puhunut totta, mikä on ehkä ollut keksittyä, kuka on syypää jne.

Minäkin muuten olen 25-vuotias, joten en tiedä kuuluuko tää ystäväpiirin uudelleen arvioiminen jotenkin tähän ikävaiheeseen. Vai olisko kyse siitä, että kun on pitkä matka kuljettu yhdessä, niin suhde on muuttunut jo niin intensiiviseksi ja toisen näkee niin erilailla kuin silloin alussa, että välillä vaihtoehdoksi tuntuu jäävän välien viilentäminen? Uusien tuttavuuksien saaminen on toki vaikeampaa, mutta en sanoisi että mahdotonta. Itse esim. sain kämppiksen, jonka kanssa meillä synkaa todella mahtavasti. Myös erään tuokaverin kanssa soitellaan. Elättelen toiveita, että tästä poikisi jotain kaveruutta jatkossakin.

Sitten on eräs ystävä, jonka olen tuntenut ala-aste-ajoista asti. Yhä ollaan tekemisissä. Ainoa hankaluus on se, ettei hänellä tunnu olevan koskaan aikaa nähdä. Minä kyllä mielelläni tapaisin häntä, mutta hänellä on aina olevinaan niin kiire. Hän ei kuitenkaan ole koskaan aiheuttanut mitään hankaluuksia tai ongelmia.
Ei ole tarvinnut riidellä tai selvitellä välejä. Ikävää tosiaan vain tuo, että ei oikein tee mitään kanssani. Ehkäpä minä olen hänen uudelleen-arvioinnissaan ; )

Mutta joo. Toivon että löydät jostain vielä niitä ystäviä. En usko, että se on täysi mahdottomuus tässä iässä vaikkakin vaikeampaa. Pitää vaan pitää silmät avoinna. Joskus yllättävältäkin tuntuvasta vaihtoehdosta voi kehkeytä kaikkien aikojen ystävyys. Joskus taas vanhat ja jo unohdetutkin suhteet voivat herätä uudella tavalla henkiin aikuisena. Tsemppiä!