Odotan toista lasta nyt, esikoinen on parivuotias. Parisuhde on ollut laskusuhtanteessa esikoisen syntymästä asti, koska mies ei osannutkaan muuttua vanhemmaksi kun sen aika koitti ja minä olen jatkuvasti väsynyt, masentunut, stressaantunut ja kiukkunen. Mies on työnarkomaani, jolle raha on tärkeää, eikä hän ole ollut valmis muuttamaan tapojaan millään tavoin lapsen syntymän jälkeen. Jos hänelle joskus jää vähänkin vapaa-aikaa töiltänsä, viettää hän ajan mieluummin muualla kuin perheensaä kanssa. Minä olen 24 tuntia vuorokaudessa kahdestaan lapsen kanssa. Ja nyt sitten uudestaan raskaana.
Hyviä hetkiä on jonkin verran ollut kuitenkin lapsen saannin jälkeen parisuhteessamme, menimme naimisiinkin jokin aika sitten. Ja tätä toista lasta molemmat halusimme kovasti juuri sillä hetkellä kun sitä aloimme yrittämään. Ensimmäisellä kerralla tärppäsi. Heti kun näin positiivisen testin, minua alkoi ahdistamaan. Lapsen haluan, eikä abortti ole minua varten. Kuitenkin pahoin pelkään, että eroamme viimeistään kun tämä toinen on syntynyt. Jos mikään ei viimeistään silloin muutu, en usko, että jaksan enää samaa menoa kuin nyt. Nytkin tuntuu, että kuukausi jossain lataamossa tekisi hyvää minulle. Tosin, ongelmat poistuisivat, jos joku aivopesisi mieheni ymmärtämään, millaista on olla hyvä isä ja aviomies. Yksin minun on niin kovin vaikea yrittää näyttää mallia, sekä miehelle, että lapselle, kun toinen ei tule edes puolitiehen vastaan... Nyt en voi ymmärtää, mitä oikein ajattelin kun suostuin toisen lapsen yrittämiseen. Paljon jää kertomatta, koska aika ja tila ei mitenkään riitä, vaikka koko yön kirjoittelisin taustojamme.
Rakastan miestäni, mutten ole pitkään aikaan muistanut, että miksi...
Kaipaankin kokemuksia niiltä, jotka syystä tai toisesta eroneet puolisostaan odotusaikana. Eli miksi erositte ja palasitteko myöhemmin yhteen? Miten mies reagoi? Miten pärjäsitten lapsen/lasten kanssa?
kaunis kiitos etukäteen!
Hyviä hetkiä on jonkin verran ollut kuitenkin lapsen saannin jälkeen parisuhteessamme, menimme naimisiinkin jokin aika sitten. Ja tätä toista lasta molemmat halusimme kovasti juuri sillä hetkellä kun sitä aloimme yrittämään. Ensimmäisellä kerralla tärppäsi. Heti kun näin positiivisen testin, minua alkoi ahdistamaan. Lapsen haluan, eikä abortti ole minua varten. Kuitenkin pahoin pelkään, että eroamme viimeistään kun tämä toinen on syntynyt. Jos mikään ei viimeistään silloin muutu, en usko, että jaksan enää samaa menoa kuin nyt. Nytkin tuntuu, että kuukausi jossain lataamossa tekisi hyvää minulle. Tosin, ongelmat poistuisivat, jos joku aivopesisi mieheni ymmärtämään, millaista on olla hyvä isä ja aviomies. Yksin minun on niin kovin vaikea yrittää näyttää mallia, sekä miehelle, että lapselle, kun toinen ei tule edes puolitiehen vastaan... Nyt en voi ymmärtää, mitä oikein ajattelin kun suostuin toisen lapsen yrittämiseen. Paljon jää kertomatta, koska aika ja tila ei mitenkään riitä, vaikka koko yön kirjoittelisin taustojamme.
Rakastan miestäni, mutten ole pitkään aikaan muistanut, että miksi...
Kaipaankin kokemuksia niiltä, jotka syystä tai toisesta eroneet puolisostaan odotusaikana. Eli miksi erositte ja palasitteko myöhemmin yhteen? Miten mies reagoi? Miten pärjäsitten lapsen/lasten kanssa?
kaunis kiitos etukäteen!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Erosin, kun ensimmäinen lapseni oli aivan vauva. Ratkaisu oli täysin oikea, vaikka tuntui aluksi tosi pahalle. Tilanne oli samankaltainen, mies ei ollut valmis isäksi, vaikka ikää jo oli. Näin oli parempi lapsen kannalta, ja nykyään biologinen isä ei pidä mitään yhteyttä meihin kumpaankaan.
Nyt olen uudessa parisuhteessa, ja odotan uusperheeseemme kolmatta lasta. Olen ajatellut jo pitkään muuttavani pois omaan asuntoon biologisen poikani kanssa. Alkaa tuntumaan, ettei minulle ole täällä tarpeeksi tilaa. Uusi mieheni ei oikein ymmärrä naisia eikä varsinkaan odottavia naisia, hormonit ovat kuulemma tekaistu juttu.. Anopin sana tuntuu painavan enemmän kuin minun, ja tämä mummu aivopesee mieheni poikaa minun päätöksiäni vastaan. Tulee sellainen fiilis, että no ..kele kokeilkaa sitten ilman minua! Tiedän, ettei mieheni pärjäisi poikansa kanssa ilman minua hankalien työvuorojensa takia. Ja toista poikaa en voi ottaa luokseni asumaan, sitä ei hyväksyisi kukaan.
En vaan voi kuvitella, että olisin tällaisessa tilanteessa sitten kun meillä on vauva, kun mitään mitä teet ei arvosteta. Miehen kanssa on vaikea keskustella mistään, hän on aina oikeassa ja minä väärässä. Nelivuotiaan poikani pitäisi osata samat asiat kuin hänen kuusivuotias, ja heitä tulisi kohdella 100% samanvertaisesti. Mitään spesiaalia en siis saa tehdä poikani kanssa kahdestaan, vaan sitten pitäisi tehdä jotain jännää myös hänen poikansa kanssa. Mutta toisinpäin se kyllä onnistuu, hän siis voi tehdä oman poikansa kanssa mitä vaan ottamatta minun poikaani mukaan. Esim. minun poikani tykkää käydä kaupassa, mutta toinen ei. Molempien täytyy jäädä silloin kotiin. Uutta lasta kohtaan hän ei osoita kiinnostusta. Jätti minut pelokkaana yksin sairaalaan, kun vauvalla oli mahassa hätä. Kun hän ei vaan jaksanut istua odottamassa. Olisin kaivannut hänen tukeaan. Kun asiasta sanoin, hän vaan kommentoi, että hänellä oli vähän pinna kireällä, ei pystynyt olemaan siellä.
Kuulostaa tosi kusipäältä mieheltä, mutta hän on kyllä ihan kunnollinen mies, käy töissä, ei juo ei lyö, pitää taloudellisesti meistä huolen. Silti olen väsynyt kestämään päivästä toiseen tätä samaa kohtelua. En välitä, että olenko raskaana vai en, sillä tiedän pärjääväni kahden lapsen kanssa yksinkin. Täytyy välillä laittaa itsensä kaiken edelle, vaikka se tarkoittaisikin kipeitä ratkaisuja, tässä tapauksessa erilleen muuttoa tai jopa eroa. Kannustaisin sinua puntaroimaan suhteen plus ja miinuspuolet. Paljonko painaa lasten hyvinvointi? Yksinasuvana äitinä saat yhteiskunnalta tukea, jotta pärjäät, kun vaan kehtaat pyytää. Huonossa suhteessa eläminen on oma valinta, eikä sitten auta ruikuttaa, jos ei asialle tee jotain. Joskus erillään asuminen voi toimia paremmin kuin saman katona alla.
Meillä tuntui, että mies oli yksi lapsista. Kyllästyin tilanteeseen, ja laitoin mieheni pois kotoa. Vaikka oli raskasta, olin jotenkin helpottunut -suurin lapsista oli poissa. Mieheni asui äitinsä luona (teki myös paljon töitä, joten oma kämppä kokeiluajalle olisi ollut tyhmä).
Neljä kuukautta meni, ja sitten mieheni tajusi tilanteen. Vaimo ja lapset muualle, ja hän itse asui ÄITINSÄ kanssa. Lupaasin, että hän saa muuttaa kotiin "kokeiluajalle" ja jos ei toimi, niin otetaan ero. Tästä on nyt 5 vuotta.
MEille pieni ero teki hyvää, mies huomasi kuinka kaipasi meitä ja muutti tapansa :)
Parempi erota olipa raskaana tai ei, jos ei hyvä suhde. Minusta raskaus, pienet lapset tms. ei saa olla este erolle, kunhan se ero on sitten perustelua ja ei ole soutamista ja huopaamista, vaan lopullinen. Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka eroavat ja palaavat taas yhteen. Mä en jaksanut lukea edes loppuun koko tarinaa, mutta tämä kanta on, jos eroa edes ajatellaan.
Erosimme siis aivan raskauden alussa. Syynä se, että minun tunteeni olivat muuttuneet. Huomasin etten rakasta tätä miestä niinkuin kuuluisi/olisi hyvä ollut. Jätin siis miehen. Lujillehan se otti koska miehen oli vaikea käsittää eroa.
Emme ole palanneet yhteen emmekä palaa. Hyvissä väleissä olemme kuitenkin. Silloin odotin yksin ja elin yksin muutaman vuoden kunnes tapasin ihmisen, jota rakastan ja, jonka kanssa meille on tulossa yhteinen lapsi.
Lapsen/lasten kanssa kyllä pärjää yksinhuoltajanakin. Helppoa se ei aina ole mutta on ei ole helppoa myöskään parisuhteessa koska työtähän se kahden aikuisen suhdekin vaatii. Kaikesta voi löytää ne hyvät ja huonot puolet.
Aikalisä ja välimatka voisi tehdä hyvää suhteellenne. Huonoon suhteeseen ei kannata jäädä: parempi yksin kuin huonossa suhteessa.
Hei!
Olen tässä paininut samanlaisen tilanteen kanssa ja eilen muutimme kaksivuotiaan esikoisen kanssa omaan kotiin.
Erona meillä oli se, että mieheni on alkoholisti. Ei sitä edellenkkään itse myönnä, vaan hoiti asian mallikkaasti: jätettyäni erohakemuksen alkoi välittömästi tapailla uutta naista. En asiasta tiennyt ja vielä sovimme yrittävämme tosissamme yhdessä erohekemuksen jättämisen jälkeenkin. Sitten sai alkunsa tuleva lapsemme.
Mies jopa alkuun oli ihan innostunutkin vaikkei asia ollut todellakaan suunniteltu. Katseli uutta autoakin jne. Sitten sain selville että tämä toinen nainen on kuvioissa.
Mies kielsi kaiken.
Sain melko pian tyttärelleni ja itselleni vuokra-asunnon ja mies muutti jo ennen sitä uuden rakkaansa luo.
Kuulemma se on nyt todellista rakkautta.
Olen siis nyt yksin pienen lapsen kanssa ja raskaana. Mies ei tulevasta ole enää kiinnostunut pätkääkään, ei edes esikoisestamme kovin paljoa enää.
Olen pettynyt, surullinen, vihainen ja väsynyt. Yritän vain katsoa eteenpäin ja miettiä että näin on parempi. Eroa tein jo pitkään miehen juomisen takia, mutta en voi käsittää että asia kääntyikin näin.
Olen käynyt keskustelemassa terapeutin kanssa ja saanut itselleni jonkinlaisen rauhan ja varmuuden siitä että olen tehnyt oikeita ratkaisuja. Silti tuntuu todella pahalta ja mietin tulevaa. Lapsen halusin joka tapauksessa pitää ja sitä en tule katumaan, vaikka rankkaakin varmasti tulee olemaan. Yritän tukeutua ystäviin, äitiini ja aion käyttää hyväkseni kaikki yhteiskunnan tarjoamat etuudet. Esim. meillä neuvolassa on käytössä lasten/kodinhoitaja jonka saa joskus vaikka muutamaksi tunniksi kotiin vaikka siivoamaan tai avuksi lasten kanssa.
Eniten kaipaan keskusteluseuraa ihmisistä jotka ovat samanlaisessa tilanteessa. Tuntuu että muiden on vaikea ratkaisujani ymmärtää.
Tiedän että yksinkin pärjään, mjutta kaksin olisi ollut mukavampi varsinkin kun odotan lasta.
Ystävälle joka harkitsi eroa sanoi että jos mies ei juo tai petä, kaiken voi vielä saada kuntoon. Mutta jokainen tekee omat ratkaisunsa ja jokaisen ongelmat ovat omia ja suuria itselle.
Sanoisin vain että harkitse tarkkaan ja yrittäkää vielä jos vain pienikin mahdollisuus on.
Omaa tilannettani ja oloani en soisi kenellekään, viimeiset pari kuukautta ovat olleet elämäni raskaimmat.
Jaksamista ja aurinkoa elämääsi!
Kyllähän tässä hyviäkin hetkiä näyttää silloin tällöin olevan, mutta 90-prosenttisesti olen melko onneton. En haluaisi erota, mutta luulen, ettei mikään muu saisi miestäni "heräämään". Alkoholisti hän ei ole, ei juo oikeastaan koskaan, eikä alkusuhteemme jälkeen ole pettänytkään, tietääkseni...
Haluaisin vain saada mieheni tajuamaan, millaista on olla yh, vaikka avioliitossa, ja haluan saada mieheni haluamaan meidän kanssa oloa, eikä aina vähättelemään minua tai minun ja lapsemme voinnin tärkeyttä. Mieheni on siis yrittäjä ja melkoinen työnarkomaani. Hän on itsekäs ja hieman narsistinen. Hänen mielestään kenenkään ongelmat eivät vedä hänen "ongelmilleen" vertaa, ja minä en mitenkään voi esimerkiksi olla yhtä väsynyt ja stressaantunut kuin hän. Hänen elämänsä ei ole lapsensaannin jälkeen muuttunut mitenkään. Nyt hän voi kehua olevansa isä ja naimisissa oleva mies, ja vieraammille hän esittääkin hyvää ja omistautuvaa isää, mutta lähipiirimme tietää kyllä asioiden oikean laidan. Hän on tunnekylmä, mutta haluaa, että häntä itseään pidettäisiin hyvänä, muttei ole valmis pitämään minua hyvänä lainkaan.
Häntä suututtaa suunnattomasti se, ettei töiltänsä ehdi esim moottoripyöräilemään, muttei sen sijaan harmita lainkana, ettei töidensä takia ehdi minun tai lapsemme kanssa aikaa viettämään...aika surullista, eikö?
Olen niin kyllästynyt olemaan ilman hellyyttä, seksiä (mitä nyt toisen lapsen halusi tehdä), ilman rakkaani seuraa ja apua näin arjen toiminnoissa. Säälin lastamme, joka näkee isäänsä keskimäärin puoli tuntia vuorokaudessa.
Toisaalta luulen, että erotessamme mieheni pääsisi kuin koira veräjästä vähistäkin velvollisuuksista ja hankkisi pikapikaa jonkun uuden orjattaren tänne itseään palvelemaan, eikä siis oppisi mitään ja joku muu naisraukka joutuisi narutettavaksi. Näinhän se vissiinkin menisi.
En tosiaan osaa sanoa, olisinko onnellisempi erossa, tai edes parempi äiti. Käytännön asiat ovat tällä hetkellä kuitenkin helpompia, kuin mitä ne olisivat, jos joutuisin lapsemme kanssa muuttamaan pois. Asunto on miehen ja samoi käytännössä ihan kaikki muutkin. Kaikki irtotavarat, jotka jaksaisin kantaa, jäisivät minulle, mutta kyllä elämänlaatumme näin materiaa ajatellen muuttuisi aika alkeelliseksi ja siten tekisi minut todennäköisesti vieläkin surkeammaksi.
Neuvolassa koitin hieman puhua ongelmistamme, ja sainkin puhelinnumeroita ja esitteitä, joiden avulla voin apua koittaa hakea, mutta olen niin väsynyt, etten jaksaisi kaikkea alkaa vieraalle enää tilittämään alusta alkaen, enkä edes kaikesta muistaisi kertoa.
Kyllä nyt tekisi mieli sakottaa itseäni hyväuskoisuudesta ja kiltteydestä kun en heti alussa tajunnut lähteä kävelemään, ennen kuin lapsia tuli. Silloin ei asia niin paljoa minua häirinnyt, vaikka mies on koko ajan odottanut minulta kaikessa isompaa panostusta kuin mitä itse on valmis minun puolestani antamaan.
Saas nähdä, mitä tästäkin tulee.
Kuulostaa tutulta, vaikka meillä tilanne olikin hieman erilainen.
Narsistissa ja alkoholistissa kuitenkin on samoja piirteitä paljonkin. Itsessä ei ole vikaa tietenkään.
Itse oman ratkasuni tein ja seison sen takana. Kuitenkin minut on yllättänyt se kuinka paljon tunteita miestäni kohtaan minulla vielä on.
Alkuun varmaankin ajattelin vähän samaan tyyliin kuin sinä, että kun vien erohakemuksen, se viimeistään herättää mieheni. Niin ei kuitenkaan käynyt. Mies loukkaantui sydänjuuriaan myöten ja on jälkikäteen selittänyt että minähän sen hakemuksen vein ja ikäänkuin annoin oikeutuksen hänelle käyttäytyä ( siis pettää) niinkuin käyttäytyi. Mitään merkitystä ei enää ollut sillä kuinka hakemuksen jätettyäkin sovimme vielä tosissamme yrittävämme. Sitäkään mies ei olisi kuulemma enää halunnut, vaikka itse perään ruikutti ja halusi vielä yrittää itse. Nyt on onnistunut kääntämään asian niin että vain sukulaisten painostuksesta vielä suostui yrittämään ja minun halustani. Kuulemma tuleva lapsi on hänen elämänsä pahin erehdys.
Alunperinkään ei kuulemma naimisiin olisi kanssani mennyt ellen olisi ollut tullut raskaaksi niin pian tapaamisemme jälkeen. Tosin itse sitä silloin halusi ja aloitteen teki, en minä.
Mutta taudin kuvaan kuuluu että vastuuta ei tekemisistään pysty ottamaan ja itsekin varmasti uskoo omiin ajatuksiinsa tällä hetkellä.
Sinulle sanoisin että anna ajan kulua ja tee päätöksesi vasta kun olet 101-prosenttisen varma. Pelotellakseen tai saadakseen toisen heräämään ei erohakemusta kannata viedä. Voi olla ettei paluuta enää sen jälkeen ole.
Jos vain jaksat, hyvä olisi käydä jollekin purkamassa mieltänsä, minua ainakin se on auttanut ja selkeyttänyt omia valintojani ja ajatuksiani.
Jaksamista sinulle joka tapauksessa, on valintasi mikä hyvänsä!
niin voisit olla miehelles ees vähän kivempi kumppani, ahkä sillä on töissä kivempaa ku kotona.
Usko pois, olen täällä nuollut mieheni persettä niin paljon, että oksettaa. Aina yritän olla iloinen ja perkele lappaan ruoankin miehen lautaselle ja tarjoilen sen hänelle lisukkeineen kaikkineen...hieron hartioita, jos kipua valittaa, jään seuraksi katsomaan telkkaria, vaikka kello olisi jo yli puolenyön... Peitän viimeiseen asti turhautumiseni, koska minä olen oikeasti kiltti (liian) ja haluan aina auttaa muita, mutta nyt alkaa mitta tulemaan täyteen, kun mieheni ei lähellekään samalla tavoin välitä minun hyvinvoinnistani.
Nimenomaan olen koittanut hyssytellä meidän tilannetta, enkä siitä tilitä miehelleni edes viikottain.
Mutta kerrohan...miksi ihmeessa MINUN tulisi nöyristellä miehelleni? Hän tietää, että jos hän muuttaa oman käytöksensä, minulla ei sen jälkeen ole valitettavaa, vaan kaikki on hyvin silloin. Miksei mieheni tulisi kohdella minua hyvin tai edes puhua kauniisti. Se olisi hyvin yksinkertaista. Mieheni vaan on tottunut liiaksi siihen, että olen vuosikausia antanut kaikessa periksi kaikessa, ihan joka kerta. Miksi minun pitäisi jatkaa hyssyttelyä, kun en ole tehnyt mitään väärää, vaan hoidan kodin, hoidan lapsen, passaan perkele miehenkin siinä sivussa, pidän itsestäni huolen, hoidan KAIKKI käytännön asiat ja järjestelyt. Mieheni ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin omat hommansa, mutta välillä minäkin kaipaisin hetken omaa rauhaa. Voin laskea yhden käden sormilla ne kerrat kun mieheni on ollut lapsemme kanssa, ja minä olen ollut muualla. Mutta näitä kertoja tosiaan kahden vuoden aikana on ollut sen 4-5 kertaa ja kyse on kerrallaan ollut vain 2-4 tunnista! Sen verran aikaa mieheni on minulle suonut. Ja kolmella kerralla niistäkin soittanut perään tunnin päästä ja hätyytellyt takaisin kotiin, koska HÄNEN hommansa kusevat kun minä olen poissa, eikä hän osaa tehdä lapsen kanssa mitään. Kerran kun hänen piti puolen tunnin kauppareissun ajan katsoa lasta, oli vienyt lapsen appiukolleni ja itse lähtenyt moottoripyöräilemään.
Minä en tästä minkään fysiikan lakien mukaan enää mukavammaksi muutu, siihen ei pystyisi kukaan muukaan. Oliko muita hyviä neuvoja sulla? Ainakin sait mut raivostumaan...