Pakkoliikkeitä, välillä tärisyttää, kävelen hitaasti ja oudosti, vilkuilen hermostuneesti ympärilleni, en pysty katsomaan ihmisiä kasvoihin, katson maahan tai sivulle päin, katse on välillä lukittunut. Vaikutan ja näytän mielisairaalta. Lääkkeiden takia, sen että minua nöyryytettiin "hoidossa" ja kiusattiin. Missä vika kun ennen psyk. "hoitoa" olin ihan erilainen? Ja kaikesta syytetään minua, olen "mielisairas" ja minut pitää "parantaa" ja alunperin jouduin "hoitoon" masennuksen takia. Enkä pysty enää tuntemaan vapautta. Olenko ainut?
Vaikutan todella hullulta.
todella pahasti kärsinyt
14368
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mmm.. Sama juttu... en vaan osaa vaikuttaa normaalilta. En oo millään lääkityksellä, mutta luulen että loputon koulukiusaaminen on aiheuttanut sen, että saan muiden haukkumisten ohessa kuulla kuinka näytän siltä että en olisi ollenkaan läsnä, silmissäni hohtaa pelkkä tyhjyys, en osaa puhua, en tajua mitään ympärilläni tapahtuvaa... mulle on kyllä ihan sama mitä musta ajatellaan, en välitä enää kenestäkään.
Niin ja minulla myös se, etten vaan pysty katsomaan ihmisiä kasvoihin.
Et sä aloittaja ole ainut. Täälläkin yksi joka katselee kengänkärkiään... Häpeän silmiäni jotka tuijottaa, en ilkeä katsoa ketään... Ihmiset usein myös säikähtää esim. kadulla jos katson vastaantullessa. Ensin en tajunnut, mutta nyt olen ymmärtänyt että silmissäni on jotain hullun kiiltoa tai semmoista, mikä pelottaa. Ei mikään mukava huomio... Hulluksi jotkut nimittelee, toiset narkkariksi, kuka miksikin. Ja sanottakoon, että järjessäni ei ole, eikä ole ollut, mitään vikaa, en ole psykootikko tai lähelläkään sitä, ainoastaan kroonisesti ahdistunut ja masentunut.
No, aiheuttaahan tämä pientä häiriötä esimerkiksi ihmissuhteiden puolella. Kavereita taikka ystäviä ei ole entuudestaan, ja uusiin ihmisiin tutustumisen mahdollisuus on käytännössä nolla, kukapa tahtoisi jutella sellaisen kanssa joka ei edes pysty katsomaan silmiin. Yhteen harrastukseen uskaltauduin kerran ja tapasin mukavan ihmisen, mutta hänkään ei halunnut nähdä sen harrastuksen ulkopuolella. Varmaan vaistosi jotain. Lisätään tähän vielä, että olen hiljainen luonteeltani ja silloin kun puhun niin puheeni on aika sekavaa. Mielestäni olen ihan sympaattinen ihminen, en halua kenellekään pahaa, en käyttäydy uhkaavasti ketään kohtaan tai ole tarkoituksella ilkeä. Olen myös menestynyt opinnoissa (jäljellä vielä vuosi). Mutta välillä tulee epätoivoinen olo: onko tarkoitus, että mä näännyn tähän yksinäisyyteen... Mahdollisuudet elää eikä vaan olla kuin kuollut puupökkelö ovat tällä hetkellä aika minimissä.
Kysymys teille muille: mikä auttaa teitä, tai ellei auta, niin saa jaksamaan ja pitää mielen positiivisena? Vinkkejä kaivattaisiin...
Aha, teitä vaivaa luulosairaus. Eli todellisuudessa ihmiset eivät ole kovin tarkkaavaisia vaan tyhmiä, eivätkä pysty kuvailemiinne havaintoihin. Mutta nämä faktat eivät taida teitä auttaa.
Jos ei halua tavata ihmisiä kasvoista kasvoihin esimerkiksi ujouden takia niin mahdollisuudet nykypäivänä tavata ihmisiä netissä ovat monipuoliset. Jos tätä ei ole itse jo keksinyt niin sitten kyllä vaivana on matala älykkyysosamäärä. Sosiaalinen media on nimittäin iso bisness ja verkko on turvoksissa näitä ihmisiä toisiin tutustuttavia ohjelmistoja.
Oikeita ihmisiä voi tavata tietokoneen avulla netissä keskustelukanavilla kuten IRC tai peleissä tai pelien tapaisissa, kuten Second Lifessa. Ja kuulema joku Facebookin on olemassa. Kuten aina ihmisten kanssa, kannattaa hakeutua samoista asioista kiinnostuneiden ja samalla älykkyystasolla olevien seuraan. Luonnollisesti keskinkertaisilla ihmisillä on eniten ystäviä.
Sekin on nähty, että ystävätön on hankkinut satoja ystäviä Second Lifessa. Sen jälkeen nämä pelituttavuudet alkavat "vuotaa" reaalielämän puolelle. Varoitan, että siellä voi myös kokea rakastumisen alusta loppuun, mutta se on teille ihan oikein.
Nimimerkki "Nyt on vuosi 2009", kirjoitit:
"Aha, teitä vaivaa luulosairaus. Eli todellisuudessa ihmiset eivät ole kovin tarkkaavaisia vaan tyhmiä, eivätkä pysty kuvailemiinne havaintoihin. Mutta nämä faktat eivät taida teitä auttaa."
Perustelisitko mielipiteesi? Tiedän toki sen, että kuvailemiini asioihin on hankala ulkopuolisen uskoa, esimerkiksi omista perheenjäsenistäni ne vaikuttavat välillä kummallisilta. Kuitenkin tämä tilanne on tuskallisen totta joillekin meistä ahdistuneista. Varmaan jokainen on joskus kaupungilla törmännyt ihmisiin, jotka pitävät katseen tiukasti kadussa. Esimerkiksi Helsingissä heiltä - tai sanokaamme meiltä - ei voi välttyä.
Netissä ystävien etsiminen on hyvä juttu, jota olen kokeillutkin. Kunpa vain nettituttavuus olisikin samaa kuin kasvokkain ihmisten tapaaminen... Netissä on helppo olla muuta kuin oikeasti. Ja mielestäni moneen sosiaalisen median sovellukseen liittyy jonkinmoista itsekeskeisyyttä, jolloin saatetaan olla kiinnostuneempia esittelemään omaa itseä kuin keskustelemaan tasaveroisesti.
Gradua parhaillaan vääntäessäni olen huomannut, että kasvot ovat myös filosofisen keskustelun aihe. Esimerkiksi filosofi Emmanuel Levinas puhuu "kasvoista merkityksinä vailla kontekstia. Kasvojen paljaudessa, alastomuudessa ja herkkyydessä sinä olet sinä, et Sorbonnen professori, valtioneuvoston jäsen, sen ja sen poika, mitä passiin on kirjoitettu, tapa pukeutua, esittää itsensä". (niin & näin 4 / 1996)
Tämänkaltainen "herkkyys" nettikommunikoinnista mielestäni puuttuu: usein suunnataan huomio juuri noihin ulkoisiin seikkoihin. Kuitenkin, kun ajattelen entivanhaisia ystäviäni, emme ystävystyneet tittelien, suvunperinnön, kansalaisuuden, pukeutumistavan tai ulkonäön perusteella, vaan jonkin muun, epämääräisemmän, sanottakoon sitä vaikka sielujen sukulaisuudeksi. Ehkä olen hölmö, mutta jostakin syystä tällainen on paljon hankalampi tavoittaa, kun välissä on kaksi tietokonetta.
Laitanpa lusikkani tähän:
"Netissä ystävien etsiminen on hyvä juttu, jota olen kokeillutkin. Kunpa vain nettituttavuus olisikin samaa kuin kasvokkain ihmisten tapaaminen... Netissä on helppo olla muuta kuin oikeasti. Ja mielestäni moneen sosiaalisen median sovellukseen liittyy jonkinmoista itsekeskeisyyttä, jolloin saatetaan olla kiinnostuneempia esittelemään omaa itseä kuin keskustelemaan tasaveroisesti."
Oma vakaa käsitykseni asiasta on, että juuri netissä ihminen on sitä mitä oikeasti on. Koska silloin ei tarvitse pelätä torjuntaa, vaan voi olla oma itsensä. Se, että jotkut ihmiset käyttävät nettiä erilaisten roolien luomiseen, on sitä mitä he oikeasti ovat. He eivät uskalla olla oma itsensä, vaan luovat naamioita ja rooleja joiden uskovat vetävän ihmisiä ja haluamaansa huomiota puoleensa.
kuulkaas nyt!
Ootte varmaan nuoria, arvaan.
Silloin sitä helposti menee harhaan.
Kun ihmisiä syynää, reaktioita, omaa napaa ja ois vielä ideoita.
- Juu. Yritin riimirunolla keventää tunnelmaa.
Ei teissä mitään vikaa ole. Ulkopuolisessa maailmassa kyllä.
Mm. Jean -Paul Sartre aikoinaan sanonut että "helvetti ovat toiset ihmiset" - ja tavallaan ollut oikeassa. Jos ympärilläsi on ollut - ja on - kaikenlaisia kurjia, ilkeitä ja pahansuovia ihmisiä jotka kohtelevat sinua kaltoin, et saa positiivista palautetta, et kannustusta, pahimmassa tapauksessa olet jopa pakkohoitoon toimitettu tai muuten "tyrmätty" ja maan rakoon pistetty joidenkin ihmisten taholta, kyllä helvetti silloin on nämä kyseiset ihmiset.
Näitä helvettejä pystyy ihminen toiselle näköjään järjestämään (pahan välikappaleena), siitähän on historia todisteena; pieniä ja suuria diktaattoreita löytyy kaukaa ja läheltä.
Mutta, kaikesta huolimatta, nostakaa päänne ja katsokaa taivaan tähtiä ja pilviä, lintuja jotka vapaana vaeltavat ja lentävät ja tietäkää että teidänkin kuuluu olla vapaita - ja voittekin sitä sisimmässänne olla, kun itse toteutatte sitä minkä oikeaksi tiedätte.
sinä peräkylän beelsebuubbi?
Oletko filosofiasta kiinnostunut?
Emmanuel Levinas - jonka mainitsit - on mielenkiintoinen filosofi, sanonut mm. että toisen ihmisen kasvot asettavat meille moraalisen/eettisen vaatimuksen, johon meidän kuuluisi vastata.
"Toinen" on meille aina "toinen" eli ei-minä, tunnettu. Sellainen jota emme voi "ottaa haltuun" , omistaa mitenkään, kuvitella tuntevamme.
Toinen ihminen on tällä tavalla meille/minulle aina haaste. (Itseämmekään emme tosin voi hyvin tuntea - saatika sitten toista ihmistä).
Sinulla, nimimerkki "minä vaan", on kiinnostava käsitys siitä, mikä on ihmisen identiteetti - rooleja roolien perään. No, elämme postmoderneja aikoja, sanovat, jolloin tällainen minän pirstaleisuus ei ole vain tosiasia vaan jopa eräs filosofinen perusdogmi. Netin siunaukset kokeneina meiltä vaaditaan lihaksia väittää, että ihmisellä olisi jokin suhteellisen pysyvä, rajallinen ja omintakeinen minuus kaiken päivittäisen kuonan alla. Houkuttelevaa on nykyään ajatella, että ihminen voi olla sitä, mitä itse haluaa, muutella roolejaan tilanteiden ja seuran vaatimusten mukaan. Sitä olisi tavallaan kokoelma erilaisia reaktio- ja toimintatapoja, joista aktivoi kulloinkin sopivat.
Kuitenkin kirjoituksessasi oli kaksi keskenään ristiriitaista lausetta:
"juuri netissä ihminen on sitä mitä oikeasti on"
"He eivät uskalla olla oma itsensä"
Hmmm...?
No, sanotaan että graduni liittyy osaltaan tähän problematiikkaan. Filosofia kiinnostaa, etenkin tämä eksistentiaalisesti sävyttynyt haara. Mainitsemasi ajatukset ovat minuakin mietityttäneet. Ensimmäisen kerran ne kolahtivat Juha Varton ja Liisa Veenkiven radio-ohjelmassa joskus aikoinaan. Sitten piti kaivaa jostain se kirja "Etiikka ja äärettömyys". Levinasia ei voi aina sanoa ymmärtävänsä, esimerkiksi hänen sanoessaan, että "toisen" täytyy olla tärkeämpi ihmiselle kuin hänen itsensä. Mutta haastavaa tuo ajattelu kyllä on. Nykyisin, kun ihmisestä tehdään välinettä niin monella alalla ja tavalla, Levinas vaikuttaa miltei radikaalilta puolustaessaan ihmisen itseisarvoa. Ja toisen katsominen ja hänen haasteeseensa vastaaminen yrittämättä ahtaa häntä johonkin hyödyn sanelemaan lokeroon on tosiaan ankara työ.
Jotenkin myös se Levinasissa kiinnostaa, että etiikka liittyy aina ihmisen suhteeseen tois(t)en kanssa. Eli yksin ja itseään varten täällä maailmassa huseeraava ihminen ei voi olla eettinen. Tämä on kiinnostavaa myös oman mielenhäiriön kannalta: ahdistuksen kourissa, kun väistelen toisia - juurikin heidän kasvojaan - ehkä helpotan oloani, mutta en kuitenkaan toimi pitemmällä tähtäimellä oikein. Täytyisi erottaa omat tunteet siitä, mikä on hyvää kokonaisuuden kannalta.
Joidenkin filosofien ja kehityspsykologienkin mukaan "toiset" ovat ihmiselle olemassa ennemmin kuin hän on olemassa itselleen minkäänlaisena identiteettinä. Siispä vastaus tois(t)en kutsuun edeltää sitä, että ihminen voi itsestään tietoisena erillisenä olentona "käyttää" toisia omiin tarkoituksiinsa. Jotenkin tämä on kaunis ajatus - jokainen ihminen on siis luonnostaan ja syntyjään suuntautunut hyvään (vaikkakaan pieni lapsi ei toki voi tehdä vielä paljonkaan). Myös Martin Buberilla on mielenkiintoista sanottavaa tästä aihepiiristä esimerkiksi kirjassaan "Minä ja sinä".
Ehkä minä pahoinpitelen filosofeja soveltaessani heidän ajatuksiani mielenhäiriöön. Mutta olen viime aikoina huomannut, että ahdistuksen ollessa pahimmillaan - ja minun kääriytyessäni yhä tiukempaan omaa itseäni vasten - helpottaa jo usein se, että tajuaa maailman olevan ja hengittävän koko ajan ympärillä. Voisi kai ajatella, että maailma työntää jatkuvasti eteeni "potentiaalisia toisia", kun vain jaksan huomata heidät. Ihanteellinen tilanne tietenkin olisi, etten suuntautuisi toisia kohti vain tavoitteena parantua (silloinhan kyse on toisen haltuunotosta ja itsekeskeisyydestä) vaan tavoitteena auttaa heitä. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, niin ehkä sitä auttaa itseään parhaiten auttamalla toisia.
Mitä kautta sinä muuten olet tutustunut Levinasiin? Harrastatko tai opiskeletko sinäkin filosofiaa?
Lapsesta lähtien olen ihmetellyt asioita. Miksi olen täällä, miksi minä olen juuri minä, miksen joku muu, mitä varten maailma on, miten syntynyt, jne.
Olen myös harrastanut myöhemmin filosofiaa lukemalla eri filosofien tekstejä, heidän elämänkertojaan, ajatuksiaan. Olen myös opskellut ihan opiskelijanakin filosofiaa.
Filosofia on aina kiinnostanut minua enemmän kuin psykologia, joka mielestäni on nykyään mennyt - ainakin pidemmälle opiskellessa - täysin pieleen, mitattavuuksineen ja stereotyyppisine teorioineen, lähestyy tilastotiedettä.
Filosofiasta juuri elämänfilosofiset filosofit ja eksistentialistit kiinnostavat eniten, Nietzsche (nuorempana), nyt Kierkegaard, Buber, Levinas, yms.
Filosofialla on paljon annettavaa.
Filosofia on yksinkertaisesti inhimillistä kyselyä, kysymyksiä ihmisenä olemisesta. Kysymykset tärkeämpiä kuin vastaukset.
tärkeämpiä kuin vastaukset.
Ja se on tärkeää, että olemme ystävällisiä toinen toisillemme.
Syysmyrsky on mukavaa - mennään ulos!
alun perin hoidon piiriin vapaaehtoisesti?
Jos söit neuroleptejä, niin ne saattoivat aiheuttaa tardiivin dyskinesian, joka aiheuttaa mm. pakkoliikkeitä. Edellyttää tosin melko suurta annosta ja pitkää kestoa, kai.