Takavuosina, kun löimme hynttyitä yhteen, tuli ajankohtaiseksi myös auto-asia. Mies ei suotunut ajamaan pienellä ja taloudellisella japanilaisellani (asennekysymys) ja minä taas en halunnut loppuun ajetun vanhan Volvon kuskiksi, joten päädyimme kompromissiin ja ostimme Ford Sierran. Tästä autosta koitui monien tarinoiden ja kaikkien peruutusten äiti. Nyt luopuessani tuosta paljon pidetystä ja parjatusta autosta, olkoon tämä muistokirjoitus menneelle ajalle.
Hankittuamme auton tuli ajankohtaiseksi hankkia myös lisätilaa kasvavalle perheelle, johon tarkoitukseen rivitalokaksio ei riittänyt. Ostimme siis omakotitalon, jossa riitti pientä nikkaroitavaa ja puuhastelua. Keittiön listoitus tuli ajankohtaiseksi noin puolen vuoden viiveellä muusta remontista. Pieni lattialla mönkivä olento sai jatkuvasti tikkuja sormiinsa, joten sanoin listottavani keittiön itse, elleivät nurkassa seisovat listat alkaisi löytää tietään omille paikoilleen. Pakon edessä mies lähti noutamaan uuden uutukaista jiirisahaansa autotallista, jossa piti muitakin aarteitaan. Sahan hän asetti maahan autotallin edustalle, ja puuhasteltuaan hetken aika autotallissa ilmeisesti unohti sen paikan. Jostain tuntemattomasta syystä hän ryhtyi peruuttamaan autoa ja katselin ikkunasta voimattomana, miten Sierran takapyörä hitaasti liukui sahan yli. Hetken aikaa mies suri pihamaalla ikuiseen nauruun muotoutunutta sahaansa... listoitus jäi odottamaan parempia aikoja.
Äidilläni oli keittiössä loistevalaisin, jonka kirkas muovinen kupu oli jo pitkän aikaa ollut rikki. Sitä oli teipattu monestakin kohtaa ja se pysyi katossa enää ajatuksen voimalla. Kohteliaana vävynä mieheni tarjoutui vaihtamaan kuvun. Sehän kävisi näppärästi läheisessä sähköliikkeessä. Vanhaa kupua hän ei ottanut mukaan malliksi ja uusi kupu osoittautuikin liian pieneksi. Mies lähti palauttamaan juuri hankkimaansa valaisinta, jätti sen auton taakse nojalleen, juuri takapyörän viereen, käväisi vielä sisällä ja palattuan istahti autoon. Huusin keittiön ikkunassa kuin heikkopäinen ja jälleen kerran todistin, miten auton takapyörä teki selvää jälkeä muovikuvusta.
Meillä oli tapana pestä auto äitini pihassa, kaivovedellä joka sopi hyvin tarkoitukseen. Äidin musta muoviämpäri oli suuri ja siihen mahtui sopivasti pesuvesi. Lopettelimme auton pesua ja mies jäi kuivailemaan peltejä minun painuessani siälle kehvinkeittoon. Työ alkoi valmistua, mutta kuinka ollakaan, miehen ryhtyessä siirtämään autoa oli musta muoviämpäri jäänyt auton taa ja pompahtaessaan takapyörän alta se oli iloisen ovaalin muotoinen. Äitini ei ollut kovin tyytyväinen...
Pihassamme oli pieni hiekka-alue, josta oli myöhemmin tarkoitus tehdä sepelin avulla kantava kääntöpaikka. Hiekka oli niin pehmeää ja upottavaa, että siihen jumittui helposti kiinni ja aina ulos tallista peruuttaessaan oli varottava takapyörien luiskahtamista hiekalle. Takavetoisella autolla hiekasta pois pääsy ei olisi helppoa. Eräänä iltana mies oli jälleen tavanomaisiss puuhissaan ulkosalla ja aloin ihmetellä mitä oli tekeillä kun tunti toisensa jälkeen kului. Makuuhuoneen ikkunasta vilkaistessani selvisi sitten, että mies oli peruuttanut auton hiekalle, mutta ei ollut ajoisas pyytänyt minua työntöavuksi, vaan oli omatoimisesti yritänyt autoa irti hiekasta saaden sen lopulta taka-akseliaan myöden uppoamaan hiekkaan. Ohikulkijoita tämä näytelmä huvitti suunnattomasti. Menin ulos tarkastamaan tuhoja ja huomasin, että Sierran hiekasta saamiseksi oli käytetty ainakin halkoja, sisätilan mattoja, kankea ja lapiota.
- Meinasit sitten haudata auton hiekkaan?
- hiljaisuus
- Ei muuta kun otetaan lapiot ja aletaan peittään!
- hiljaisuus
- Ei tullut mieleesi hakea minua sisältä apuun...?
- hiljaisuus
Sierra saatiin lopulta ylös naapurin maasturin avulla... Sanomatta liene selvä mikä oli naapuruston sen viikkoinen puheenaihe....
Hyvää kevättä ja turvallisia matkoja kaikille!!
Hankittuamme auton tuli ajankohtaiseksi hankkia myös lisätilaa kasvavalle perheelle, johon tarkoitukseen rivitalokaksio ei riittänyt. Ostimme siis omakotitalon, jossa riitti pientä nikkaroitavaa ja puuhastelua. Keittiön listoitus tuli ajankohtaiseksi noin puolen vuoden viiveellä muusta remontista. Pieni lattialla mönkivä olento sai jatkuvasti tikkuja sormiinsa, joten sanoin listottavani keittiön itse, elleivät nurkassa seisovat listat alkaisi löytää tietään omille paikoilleen. Pakon edessä mies lähti noutamaan uuden uutukaista jiirisahaansa autotallista, jossa piti muitakin aarteitaan. Sahan hän asetti maahan autotallin edustalle, ja puuhasteltuaan hetken aika autotallissa ilmeisesti unohti sen paikan. Jostain tuntemattomasta syystä hän ryhtyi peruuttamaan autoa ja katselin ikkunasta voimattomana, miten Sierran takapyörä hitaasti liukui sahan yli. Hetken aikaa mies suri pihamaalla ikuiseen nauruun muotoutunutta sahaansa... listoitus jäi odottamaan parempia aikoja.
Äidilläni oli keittiössä loistevalaisin, jonka kirkas muovinen kupu oli jo pitkän aikaa ollut rikki. Sitä oli teipattu monestakin kohtaa ja se pysyi katossa enää ajatuksen voimalla. Kohteliaana vävynä mieheni tarjoutui vaihtamaan kuvun. Sehän kävisi näppärästi läheisessä sähköliikkeessä. Vanhaa kupua hän ei ottanut mukaan malliksi ja uusi kupu osoittautuikin liian pieneksi. Mies lähti palauttamaan juuri hankkimaansa valaisinta, jätti sen auton taakse nojalleen, juuri takapyörän viereen, käväisi vielä sisällä ja palattuan istahti autoon. Huusin keittiön ikkunassa kuin heikkopäinen ja jälleen kerran todistin, miten auton takapyörä teki selvää jälkeä muovikuvusta.
Meillä oli tapana pestä auto äitini pihassa, kaivovedellä joka sopi hyvin tarkoitukseen. Äidin musta muoviämpäri oli suuri ja siihen mahtui sopivasti pesuvesi. Lopettelimme auton pesua ja mies jäi kuivailemaan peltejä minun painuessani siälle kehvinkeittoon. Työ alkoi valmistua, mutta kuinka ollakaan, miehen ryhtyessä siirtämään autoa oli musta muoviämpäri jäänyt auton taa ja pompahtaessaan takapyörän alta se oli iloisen ovaalin muotoinen. Äitini ei ollut kovin tyytyväinen...
Pihassamme oli pieni hiekka-alue, josta oli myöhemmin tarkoitus tehdä sepelin avulla kantava kääntöpaikka. Hiekka oli niin pehmeää ja upottavaa, että siihen jumittui helposti kiinni ja aina ulos tallista peruuttaessaan oli varottava takapyörien luiskahtamista hiekalle. Takavetoisella autolla hiekasta pois pääsy ei olisi helppoa. Eräänä iltana mies oli jälleen tavanomaisiss puuhissaan ulkosalla ja aloin ihmetellä mitä oli tekeillä kun tunti toisensa jälkeen kului. Makuuhuoneen ikkunasta vilkaistessani selvisi sitten, että mies oli peruuttanut auton hiekalle, mutta ei ollut ajoisas pyytänyt minua työntöavuksi, vaan oli omatoimisesti yritänyt autoa irti hiekasta saaden sen lopulta taka-akseliaan myöden uppoamaan hiekkaan. Ohikulkijoita tämä näytelmä huvitti suunnattomasti. Menin ulos tarkastamaan tuhoja ja huomasin, että Sierran hiekasta saamiseksi oli käytetty ainakin halkoja, sisätilan mattoja, kankea ja lapiota.
- Meinasit sitten haudata auton hiekkaan?
- hiljaisuus
- Ei muuta kun otetaan lapiot ja aletaan peittään!
- hiljaisuus
- Ei tullut mieleesi hakea minua sisältä apuun...?
- hiljaisuus
Sierra saatiin lopulta ylös naapurin maasturin avulla... Sanomatta liene selvä mikä oli naapuruston sen viikkoinen puheenaihe....
Hyvää kevättä ja turvallisia matkoja kaikille!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
hauska juttu.
Vieläkö asut saman miehen kanssa :)
Sinulla on tuo kirjoittamisen lahja selvästi veressä. Nauratti aivan pirusti nuo muutamat käyttämäsi ilmaisut. Hieno obituaari päättyneelle yhteiselolle.
On se hyvä kun joku joskus kijoittaa tämmöstä pientä kohentelemistä.Kiitos oli kiva lukea.
Sulla on yhtä aikaansaapa mies kuin yhdellä naisella jonka tunnen, itse asiassa hän asuu meillä :)
Jäämme toiveikkaana odottamaan kaksilahkeista vastinetta.
Kyllä me miehet ollaan surkeita.
Jos naisia ei oli niin ei mistään tulisi mitään.
Kyllä vaimomme saavat kärsiä liian paljon.
Minä ainakin joudun tunnustamaan jotta vaimoni on kaikin puolin vahvempi yksilö!
Ei meistä miehistä ole samaan rooliin..ei alkuunkaan! Me ollaan täysiä mätämunia!
Olipa tuo hauska tarina!
Tuosta rohkaistuneena ajattelin kertoa taannoin sattuneen tapahtumaketjun, jossa peruuttamisella oli myös oma vahva roolinsa.
Olimme olleet kaverini ja hänen vaimonsa kanssa saaressa mökillä viikonloppuna ja he olivat tulleet rantaan saattamaan minua ja avovaimoani.
Olivat itse vielä jäämässä saareen.
Autot olivat rannassa vierekkäin, kaverin uudenkarhea Fiat Uno ja minun Toyota Cressida. Peruuttamaan lähtiessä vielä viimeiset vilkutukset ja ratin vääntö.
Huolestuneita, melkeinpä pelokkaita katseita seurasi tössäys ja kirskunta. Cressidan etukulma oli painanut Unon etulokasuojaan omat merkkinsä.
Jopa olikin nolo juttu! Onneksi painauma oli ainoastaan lokasuojan alueella - nipin napin - mutta kuitenkin.
Sovimme, että ostan lokasuojan ja maalautan sen irrallisena ja laitamme sen sitten valmiina paikalleen.
Unon lokasuoja ei kummoinen läpyskä ollut, eikä se maksanutkaan kovin paljoa. Siis vakuutusyhtiöstä viis. Ei muuta kun lokasuojakauppaan ja sitten paikalliseen automaalaamoon. Musta väri pintaan ja massaa nurjalle puolelle.
Viedessäni lokasuojaa kaverille hän vielä tarjoutui sen itse vaihtamaan. Mikäs siinä, kyllähän tällainen järjestely minulle passasi.
Kun sitten seuraavan kerran tapasimme, kysyin, että miten vaihto oli sujunut.
Hyvinhän se oli mennyt - pientä takaiskua lukuun ottamatta.
Kaverin vaimon sisar oli ollut sinä päivänä heillä kylässä. Kun vaihtotyö kerrostalon pihalla oli tehty, oli sovittu, että sisar voisi hieman kokeilla, miltä Uno tuntuisi ajaa. Olisiko itsekin hieman harkinnut vastaavanlaisen torikassin hankintaa. No niin, kaveri oli taas vieressä todistamassa, kuinka Unoa muokataan.
Parin metrin peruutus ja ratin vääntö... Pihalla oli ollut vanhan kaivon ylimmäinen betonirengas hieman maanpinnan yläpuolella. Magneetin tavoin se oli vetänyt Unoa puoleensa! Juuri vaihdettu lokasuoja oli mennyt lunastuskuntoon ja tällä kerralla myös ovi oli saanut osansa...
Kaverini on perusolemukseltaan kyllä aika rauhallinen.