Tämä alkaa suorastaan olla aika paskamaista, kun ei tiedä mikä itsessä on vikana. Propral on käytössä ja sitä silloin käytän kun nyt vähän todennäköisemmin tulisi joku liian ahdistava tilanne. Mutta joo, en luota lääkkeeseen oikeastaan vaikkei siitä kokemusta paljoa olekaan. Propral on määrätty "jännittyneisyyteen".
Pulssin nousu ja vapina tulee tilanteissa, joissa pelkään joutuvani arvioinnin alaiseksi eli selkokielellä sanottuna monissa tilanteissa, joissa vähän tuntemattomammat ihmiset tulevat "liian" lähelle, niin ja ne esiintymistilanteet tietysti yms. Ennen oli vain näitä tilanteita, jotka viittasivat sos. tilanteiden pelkoon. Nyt ahistaa ja suorastaan masentaa se, kun on tullut paniikkikohtauksia yksin kotona yhä useammin. Voisinkin sanoa, että olen muuttunut täysin siitä mitä ennen olin. Ennen olin tunnollinen ja se "täydellinen" lapsi, joka ei virheitä tee. Tietenkin niitä virheitä nykyään tulee ja viimeisten kuukausien aikana olen ottanut kaiken kritiikin itseeni. En muista viime ajoista muuta kuin "epäonnistumiset".
Haju on kadonnut aivan täysin, mistä voisi olla kyse. Muutama vuosi sitten ajattelin, että kärsin vain sosiaalisten tilanteiden pelosta. No sitten tuli lisäksi paniikkihäiriön tapainen (psykologi antoi hieman suuntaa sinne). Nyt tuntuu että olisin ahdistunut, ellen masentunut. Ilon tunne ei koskaan kestä pitkään.
Koulusta kotiin tultua olo on usein hyvä. Sitten saan jostain tiedon jostain epäonnistumisesta ja vaivun samalla sekunnilla hirveään itsesyyttelyyn, saan itkunkohtauksen ja sekoamisen tunne iskee. Viime aikoina nämä ovat kestäneet järestään sen puoli tuntia. Sitten myös ärsyynnyn pikkuasioista useammin aivan järjettömästi. Olen aina ollut tyyni ihminen ja näytän siltä varmasti ulospäin edelleen. Pahimman vitutuksen iskiessä tuntuu että voisi lyödä joltain vaikka tajun kankaalle. Ärsytyksiä voi aiheuttaa milloin mikäkin, joskus epäonnistumiset (viha ja masennus samaan aikaan), kaatosade juuri kun olet kävellen liikkeessä ilman sateenvarjoa, vastatuuli ja sellaisten ihmisten katseet, joiden ei haluaisi katsovan juuri tietyllä hetkellä. 'Vihakohtauksia' tulee kuitenkin tarpeeksi harvoin, niin etteivät ne minua suuremmin rassaa.
Minkäköhän lääkitys tähän pitäisi hankkia, vai pitäisikö ollenkaan. Pitääkö vaan tyytyä tähän samaan vanhaan moskaan ja olla suurimman osan ajasta mieli rikki. Ei tule edes mieleen, milloin viimeksi olisin ollut todella iloinen jostain, ainakaan pidemmän aikaa. Viime ajat ovat olleet vain menetyksiä ja tunteiden kanssa kamppailua. Elämä rullaa samoja vanhoja ratojaan puhki kulumiseen asti. Silti en rutiineista luopuisi kokonaan.
Pulssin nousu ja vapina tulee tilanteissa, joissa pelkään joutuvani arvioinnin alaiseksi eli selkokielellä sanottuna monissa tilanteissa, joissa vähän tuntemattomammat ihmiset tulevat "liian" lähelle, niin ja ne esiintymistilanteet tietysti yms. Ennen oli vain näitä tilanteita, jotka viittasivat sos. tilanteiden pelkoon. Nyt ahistaa ja suorastaan masentaa se, kun on tullut paniikkikohtauksia yksin kotona yhä useammin. Voisinkin sanoa, että olen muuttunut täysin siitä mitä ennen olin. Ennen olin tunnollinen ja se "täydellinen" lapsi, joka ei virheitä tee. Tietenkin niitä virheitä nykyään tulee ja viimeisten kuukausien aikana olen ottanut kaiken kritiikin itseeni. En muista viime ajoista muuta kuin "epäonnistumiset".
Haju on kadonnut aivan täysin, mistä voisi olla kyse. Muutama vuosi sitten ajattelin, että kärsin vain sosiaalisten tilanteiden pelosta. No sitten tuli lisäksi paniikkihäiriön tapainen (psykologi antoi hieman suuntaa sinne). Nyt tuntuu että olisin ahdistunut, ellen masentunut. Ilon tunne ei koskaan kestä pitkään.
Koulusta kotiin tultua olo on usein hyvä. Sitten saan jostain tiedon jostain epäonnistumisesta ja vaivun samalla sekunnilla hirveään itsesyyttelyyn, saan itkunkohtauksen ja sekoamisen tunne iskee. Viime aikoina nämä ovat kestäneet järestään sen puoli tuntia. Sitten myös ärsyynnyn pikkuasioista useammin aivan järjettömästi. Olen aina ollut tyyni ihminen ja näytän siltä varmasti ulospäin edelleen. Pahimman vitutuksen iskiessä tuntuu että voisi lyödä joltain vaikka tajun kankaalle. Ärsytyksiä voi aiheuttaa milloin mikäkin, joskus epäonnistumiset (viha ja masennus samaan aikaan), kaatosade juuri kun olet kävellen liikkeessä ilman sateenvarjoa, vastatuuli ja sellaisten ihmisten katseet, joiden ei haluaisi katsovan juuri tietyllä hetkellä. 'Vihakohtauksia' tulee kuitenkin tarpeeksi harvoin, niin etteivät ne minua suuremmin rassaa.
Minkäköhän lääkitys tähän pitäisi hankkia, vai pitäisikö ollenkaan. Pitääkö vaan tyytyä tähän samaan vanhaan moskaan ja olla suurimman osan ajasta mieli rikki. Ei tule edes mieleen, milloin viimeksi olisin ollut todella iloinen jostain, ainakaan pidemmän aikaa. Viime ajat ovat olleet vain menetyksiä ja tunteiden kanssa kamppailua. Elämä rullaa samoja vanhoja ratojaan puhki kulumiseen asti. Silti en rutiineista luopuisi kokonaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Heissan! Mie oon nelikymppinen nainen, joka on tehnyt tuttavuutta paniikkihäiriön (ym. siihen liittyvä) kanssa parikymmentä vuotta.
Oletko nuori henkilö? Vaikutit kylläkin hyvin analyyttiseltä ja järkiperäiseltä ihmiseltä kirjoittamasi perusteella. Itse en olisi paremmin osannut kuvailla omaa olotilaani. Oli suorastaan "ilo" lukea oma elämä toisen kirjoittamana.
Onko sinulla ketään läheistä jolle kertoa (sekään ei aina auta, kun nää "normaalit" ihmiset ei voi koskaan ymmärtää mitä meidän päässä liikkuu)?? Lääkkeitä saa paikallisesta mielenterveystoimistosta. Kyllä niistä apua on mutta sen lisäksi pitää tehdä töitä joko yksin tai terapiassa, jotta ymmärtää että mistä nää jutut johtuu ja että kaikki mielenterveysongelmat on sairauksia siinä missä vaikka diabeteskin. Kukaan meistä mihin tahansa sairastuneista ei ole "tilannut" sairautta itselleen. Jokaisella meillä on omat heikot kohtamme elimistössämme.
Paljon ois kirjoittamista ja neuvoja sekä vertaistukea... mutta tässä pintaraapaisu.
Voimia meille!!!!
Mä muistan, että etenkin yläasteikäisenä mua ärsytti suunnattomasti aika pikkuasiat. Kun piti vastatuuleen polkea fillarilla viulutunnille teki mieli paiskata pyörä pöpelikköön. Mutta se adrenaliinipiikki toisaakta antoi voimaa polkea eteenpäin. Ei kyllä tehnyt mieli ketään lyödä päin lättyä, paitsi isoa veljeä. Ja sitä kyllä mätkinkin, kun tiesin kuitenkin olevani heikompi. Nykyään olen rauhallisempi (34 v), vaikka joskus, harvoin vieläkin tuolit ja esineet lentää. Ehkä onneksi korkeintaan kerran parissa vuodessa. Mä en pitäisi aggressiivisia ajatuksia pahoina nuorella iällä, jos niitä ei toteuta turhan taajaan niin että jollekin todella olisi siitä haittaa. Temperamenttisuutta se vain on. Kasvukipuja ja maailmantuskaa. Mutta ehkä se tietysti viittaa tietynlaiseen luonteenlaatuun. Mulla on nykyisin yleinen ahdistushäiriö, eli olen kolmatta kertaa lääkityksellä kun alkoi kesän lopussa jatkuvasti taas ahdistaa. Mulla on ollu sama taipumus marttyyrimäiseen itsesyyttelyyn ja itkunpuuskiin, lähinnä ihmissuhteiden (läheisten tai omien) ollessa kyseessä. Mutta nekin on iän myötä harvenneet. Että kannustaisin sinua suhtautumaan myönteisesti tulevaisuuteen. Paniikkihäiriöt ovat tietysti ikäviä ja jos ne tosissaan haittaa sun elämääsi, niin pitää niitä hoitaa. Mutta yritä selvitä niistä ilman lääkkeitä. Punnitse tarkoin miten usein niitä on ja mieti sen mukaan. Lääkkeet on mielestäni aina viimeinen vaihtoehto. Mutta kuten sanoin, itsekin syön nyt SSRI lääkkeitä. Niitä lääkärit määrää niin paniikkihäiriöön, ahdistuneisuuteen kuin masennukseenkin. Aloin lääkityksen kun olin saanut itseni vakuuttuneeksi siitä että rytmihäiriöt ovat vaarattomia, joskin tosi kiusallisia, ja että hengenahdistus on psyykkistä. Siihen meni kyllä vuosia. Toisaalta pärjäsin silloinkin ilman lääkkeitä. Opiskelin, kävin töissä, matkoilla ym ym. Mutta välillä oli ihan kamalaa. Kaipa siihen jatkuvaan ahdistukseen väsyi ja meni lopulta hakemaan lääkettä.
Sulla masennus johtunee lähinnä näistä fyysisistä oireista. Ne ovatkin masentavia kun jatkuvat, tiedän sen. Menee fiilikset tehdä mitään kun tietää että olo on kamala. Mutta älä ainakaan kaihda jännittäviä tilanteita jos muuten ne olisivat mielestäsi mukavia. Mutta toisaalta jos on tilanne josta et muutenkaan pidä, niin mieti kannattaako sinne mennä. Ja mieti miksi pelkäät tilanteita joissa joudut tekemisiin tuntemattomien kanssa. Pelottaako että iskee paniikki, vai oletko epävarma käytöksestäsi tms....
ja ihmettelin miks en oo käyny vuosiin lukemassa näillä sivuilla...
Minäkin vastasin "turha elämä" -nimimerkille, mutta luettuani sen jälkeen siun kirjoittaman en voi muuta sanoa kuin että IHANAA! Auttaa varmasti nimimerkkiä kuten minua, vanhaa konkaria myös.
Koitetaan jaksaa ja huudetaan välillä tuuleen että "MIKSI JUURI MINÄ????"
"Kastepisaroita aamuisin
ikkunan pintaa pitkin juoksemassa
villasukat pehmentämässä
asteittain viileneviä aamun askelia
melankolia sisälläni herää
tuulikellot soiden sielussa
metsässä tuuli tuo minulle
sylillisen keltaisia lehtiä"
Lääkkeittä oleminen sekä myös niissä kiinni oleminen epäilyttävät. Toisaalta monet suosittelee, että katsoisi vain positiivisin mielin eteenpäin muttei se niin yksinkertaista ole. Tässä sitä on yritetty vaihtelevin tuloksin, mutta tähän on tultu. Yläasteelta alkoi pienenä tuntona takaraivossa ja kasvoi kasvamistaan.
Nimim. "Oman elämänsä sankari", kyllä olen nuori vielä mutta aika varhaiskypsä olen ollut pienestä pitäen. Ehkä osasyy tilanteeseeni onkin juuri se, että olen aina jossakin määrin kokenut, että minuun luodaan paineita, koska olen niin 'järkevä ja vakaa'. Ehkäpä en halua rikkoa sitä kuvaa, enkä halua kaikkea muille kertoa. Muutos kyllä näkyy varmasti päällepäin. Jotkut tietävät kyllä, että olen väsynyt ja hieman uuvuksissa, muttei kukaan tiedä, että tästä oikeasti kärsin joka päivä ainakin ajatusten tasolla, vaikka päivä muuten olisi suht OK.
Otin tuossa aloitusviestiä kirjoittaessa vähän aikaa etsimiseen ja törmäsin ahdistuneisuushäiriöön. Jotenkin tuntuisi tällä hetkellä natsaavan aika yksiin. Juuri nuo ärsyyntymiset, epäselvät paniikkikohtaukset ja ajoittainen kovakin masennus. Ahdistuneisuushäirön diagnoosista löysin myös sellaisia asioita, joihin en hirveästi ollut edes huomiota kiinnittänyt esim. säpsähtely, nukahtamisvaikeudet ja se, että välillä säikähtelee todella helposti. Pitääpä ottaa asiasta enemmän selkoa...
Niin, ei ne voi ymmärtää, joilla ei tätä vaivaa ole. Eikä niitä käy syyttäminen. Itsekin haluaisin uskoa että pelkkä myönteinen asenne auttaa, mutta kun ei se aina ole niin. Tämä on vähän eri juttu kuin olla vuodesta pari viikkoa allapäin. Kukapa ei olisi. Sietämätöntä tässä on juuri se, että jokin yllättävä pieni asia saattaa tehdä hyvä olon. Mutta sitä ei voi ikinä ennustaa, helppoahan se silloin olisi. Oma vaivani on myös ahdistuneisuushäiriö, ei paniikkihäiriö, koska kokoajan on huono olo, nimenomaan ahdistaa, mukamas. Päässä surisee ja tuntuu että ilma loppuu. Eikä paniikkeja juuri ole. Täytyy vain visusti varoa hyperlventiloimasta. Fyysisiä oireita tähän ihmisillä liittyy kaikenmoisia.
Lääkkeitä määrätään koska asiaa on tutkittu ja todettu vaivan johtuvan serotoniinivajauksesta, ja SSRI lääkkeet korjaavat tätä asiaa.
Muistan itse miten vaikea eka lääke oli ottaa. Pelkäsin että vaikuttaa jotenkin luonteeseen. Mutta kun vaiva alkoi pahentaa rytmihäiriöitä niin että kerran olin tuntikausia terkkarissa piuhoissa uhkaavan eteislepatuksen takia, suostuin ottamaan kuurin. Ja kyllä täytyy sanoa että on auttanutkin. Eikä sivuvaikutuksia ole mainittavia kun ajattelee hyötyä ja elämänlaadun paranemista. Luonne ei ole muuttunut miksikään. Mutta nämä on niin kimurantteja asioita että joillekin sopii yksi lääke ja toisille toinen.
Käytän kans propralia. Se ei ilmeisesti tee mielelle varsinaisesti yhtään mitään. Se pelkästään tasoittaa sen pulssin eli sydämentykytykset. Eli jos vetää propralia niin minulla se ainakin vaikuttaa siihen etten saa sitä hyperventilointikohtausta. Mikä sinänsä auttaa vähän. Koitin hetken aikaa jotain jonka olisi pitänyt ilmeisesti kohottaa mielialaa ja rauhoittaa, ne eivät toimineet. Sain entistäkin pahempia kohtauksia. Että propralilla jatketaan, vaikka se ei vaikutakkaan siihen kohtauksen jälkeiseen lopulliseen romahdukseen ja hajoamiseen millään tavoin.
Terapiaan en ole päässyt.. Yritykset jatkuvat. Ehkä sieltä sitten apua hieman.. Kaverini jolla on sama oire, sanoi kerran että se on kehon tapa sanoa että nyt menee liian kovaa.
Olen itse todella monessa hommassa mukana. Harrastusten, koulun, perheen, vähän kaiken suhteen. Minulla on sama homma tuossa että minulta odotetaan sitä että hoidan hommani ja yleensä vielä ihan kunnialla. Koen itsekkin olevani siinä hyvä. Joku aika sitten kohtaukset olivat niin päivittäisiä että vähensin ihan raakasti melkein kaikki hommat pois erilaisilla verukkeilla. Nyt olen taas ottanut, mielestäni ihan vähän vain hommia. Heti alkaa taas pukkaamaan kohtausta ja maailma yksinkertaisesti kaatuu niskaan, mitään ei saa enää aikaiseksi.
Olen pikkuhiljaa ruvennut nyt sitten ilmoittelemaan harrastuksiin ja ainakin omalle perheelle että nyt ei oikein enää pysty.
Hattua nostan itselleni että jaksaa edes yrittää enää.
Sitä kun toiset odottaa, että pärjää aina. Nykyään ei enää kaikkeen pysty niin hyvin kuin ennen. Varsinkin asioihin, joista ei ole niin kiinnostunut, on välillä todella vaikea keskittyä. Jo kun joutuu pirteänä tällaisen asian pariin niin sitä vaipuu kuin koomaan ja kyrpiintyminen ja kellon vahtaaminen alkaa. Sitten kun otat itseäsi niskasta ja alat panostaa asiaan, joka ei kiinnosta ja yhtäkkiä tunnet, että "nyt yllätin itseni positiivisesti", niin eikö se positiivisuus jälkeenpäin osoittautunutkin täysin turhaksi. Kuraa tuli niskaan vaikka kuinka koitit olla hymy perseessä. Pilalle meni, jopa huonommin kuin silloin kun tuntui, ettei asia suju mitenkään. Kyllä siinä alkaa viimeisetkin itsetunnon rippeet huuhtoutua viemäristä alas. Sitten muodostuu viha ja ahdistus asiaa kohtaan. Miksi yrittää uudestaan - ei tule muuta kuin paha mieli kun epäonnistuminen on suhteellisesti joka kerta pahempi.
Valoa tunnelin päässä!
Kävin terapeutilla, kallo kutistui niin kuin oli tarkoitus!
Oikeesti. Elämä rupesi hymyilemään ankaran paljon enemmän. Nyt poden possuflunssaa. Ja paljon pirtiämpänä kuin kuukausi sitten! Kohtaukset olen ruvennut pikkuhilijaa saamaan jotenkuten kuriin ja niitä tulee enää hyvin, hyvin harvakseltaan.
Oikeesti kannattaa yrittää hankkia sitä psykologista apua (=kallonkutistajaa), kyllä ne auttaa enemmän kuin lääkkeet.. Ja sivuvaikutukset on huomattavasti vähäisemmät!
Voimia teille kaikille!!